C niin kuin clomifen. Siinä varmaankin yksi syy, jonka
takia juuri tämä tuntui sopivalta ajankohdalta blogin aloittamiselle. Tänään
käynnistyi taas yksi yrityskierto – tällä kertaa clomifen tukena. Josko tämä
olisi se kerta, kun meitä onnistaa! On se vain kummallista, kuinka toivo joka
kierron alkaessa herää, vaikka kierron päättymisen mukanaan tuoma pettymys
alkaa olla jo musertava. Tuo pettymyksen tunne kasvaa kerta kerralta, mutta
onneksi uuden kierron alku vielä pyyhkäisee sen tullessaan.
Clomifeniin, tuohon pieneen valkoiseen pilleriin, liittyy
meidän lapsettomuuspolulla oma symboliikkansa. Se oli meidän ensimmäinen
oljenkortemme. Uuden vuoden 2016 alkaessa hakeuduin uudelle gynekologille
yksityiselle puolelle ja kävelin heti ensimmäisen käynnin jälkeen ulos reseptin
kanssa – ovulaation indusoiminen oli tarkoitus aloittaa heti seuraavasta
kierrosta.
Vaan kuinkas sitten kävikään. Seuraavaa kiertoa ei
kuulunutkaan ihan heti, mikä ei tosin ole minun tapauksessani mitenkään
tavatonta. Munasarjani ovat siis monirakkulaiset, mitä yksikään gynekologi ei
ollut minulle tuolloin vielä tullut kertoneeksi. Eipä kertonut tämäkään, vaikka
jotain pientä siihen suuntaan mumisikin. Jälkeenpäin minua on ihmetyttänyt
suuresti, ettei asiasta minulle mainittu, vaikka olin jo tuolloin yli
30-vuotias ja raskaaksi tuleminen oli osoittautunut haastavaksi.
Mutta palataan siihen uuden kierron alkuun. Siihen siis,
jota ei kuulunut. Luulin toki sen tekevän tuloaan, sillä alavatsaa nippaili,
nännit aristivat ja lopulta rintojen sivut olivat niin kipeät, että nukkuminen
onnistui lähinnä selällä maaten. Jollakulla olisi ehkä soinut hälytyskellot
tässä kohdin. Minulla ei. Siihenkin on syynsä. Nuo oireet eivät nimittäin
olleet minulle mitään uutta. Olin kärsinyt samoista oireita aiemminkin,
jätettyäni pillerit pois noin vuotta aikaisemmin. Tuolloin nuo samaiset oireet,
muutamalla muullakin höystettynä, olivat riesanani useamman kuukauden. Hieman
kehno oli siis jo pelkkä raskauden yrittämisen aloituskin.
Raskaustesti on aina kuitenkin jossain vaiheessa tehtävä –
minun tapauksessani viimeistään siinä, kun tiedossa on sellaiset juhlat, joissa
olisi kiva ottaa myös muutama annos vettä väkevämpää. Päätin siis tehdä
”varmuustestin”, testin jonka tekeminen on pelkkää pakkopullaa ja negatiivisen
tuloksen varmistelua. Tämän testin tulos osoittautuikin sitten todelliseksi
yllätykseksi. Positiiviseksi sellaiseksi. Vaikka enhän minä sitä aluksi edes
tajunnut.
Ensimmäistä kertaa elämässäni testi-ikkunaan ilmestyi kaksi
viivaa. Katselin noita kahta punaista viivaa tajuamatta, mitä ne tarkoittavat.
Reaktioni kertoo paljon siitä, kuinka vähän minulla oli uskoa siihen, että
onnistuisimme. Hämmennyin kahdesta viivasta niin paljon, että menin näyttämään
sitä puoliskolleni ja vasta hänen kysyessään, miten testiä pitäisi
tulkita, tajusin olevani raskaana. Siis minä, joka kuitenkin kierrosta toiseen olin toivonut raskautta alkavaksi. Eikä nuo testit nyt lopulta kovin kummoista rakettitiedettä ole. Hämmennystäni selittää se, että toivo oli ehtinyt jo hiipua, mutta tuon testin myötä se
heräsi taas eloon.
Siitä alkoi meidän odotus. Tuo odotus päättyi kuitenkin
reilun kuukauden kuluttua vessanpönttöön sekä Kätilöopiston toimenpidehuoneen
lattialle. Tuo odotuksen toukokuinen päätös on kaikista kokemistani asioista
kivuliain, niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Keskenmenon jälkeen seuraavaan yritykseen lähdettiin sitten
clomifenin voimin. Tuo kierto ei tuonut meidän tiitiäistämme. Nyt clomifen on
ensimmäistä kertaa käytössä tuon syksyisen yrityksen jälkeen. Välissä on toki
ollut muunlaisia apuja, mutta pelkkää lepoakin. Tuohon pieneen pilleriin
yhdistyy mielessäni jostain syystä positiivisia tuntemuksia. Ehkä siksi, että
ensimmäinen raskauteni alkoi pian clomifen-purkin saatuani, vaikka eipä itse
pilleri päässyt tuon raskauden alkamiseen vaikuttamaan. Eikä tuo raskaus edes
vauvaksi asti jaksanut.
Ihmismieli on kuitenkin ihmeellinen. Jostain sen toivon ja
uskon vain onnistuu löytämään. Ehkä tämä on Meidän kertamme!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti