Muistutuksia menneestä

Mietin monesti sitä, miltä lapsettomuus ja keskenmeno mahtavat tuntua muista nuo omassa elämässään kohdanneista. Tuntuu pahalta ajatella, etten ole ainut, joka tämän tuskan kanssa joutuu tai on joutunut elämään. Pahalta tuntuu sekin, että jollain tasolla minua myös lohduttaa sen tietäminen, etten ole tuskani ja muiden tunteitteni kanssa yksin. Mutta kauanko tämä tuska pitää otteessaan? Seuraako se minua lopun elämäni? Entä se kaikki muu lapsettomuuden ja keskenmenon mukanaan tuoma?

Yhdeksi takuuvarmaksi keskenmenosta muistuttajaksi on muodostunut meidän naisten luottoystävämme, kuukautiset. Ne ovat myös yksi niistä syistä, jotka saivat minut aloittaman blogin kirjoittamisen juuri nyt. Keskenmenon jälkeen riesakseni on ilmaantuneet ihan uudenlaiset kuukautiset. Joskaan tällä riesalla ei mitä ilmeisimmin mitään tekemistä itse keskenmenon kanssa olekaan; mahdollinen (osa)syyllinen on ovulaation induktioon käytetyt lääkkeet.

Nämä uudenlaiset kuukautiset alkavat yli viikon mittaisella tuhruvuodolla, jota säestää alavatsakivut. Tuossa kuukautisia edeltävässä tuhruvuodossa ei ole minulle sinällään mitään uutta, mutta niitä seuraava vaihe onkin sitten kokonaan uusi tuttavuus – todella epämieluisa sellainen. Kun varsinainen kuukautisvuoto lopulta rohkaistuu alkamaan, ei varmasti jää epäselväksi, mistä päivästä alkaneen kierron laskun aloittaa. Alle kahden vuorokauden aikana verenkierrostani poistuu lähes desin verran verta. Voin kertoa, että se on paljon noin lyhyessä ajassa. Todella paljon. Se olisi melko paljon myös koko kuukautisten ajalle jaettuna. (Käytän kuukuppia, minkä ansiosta vuotoa on helppo seurata.)

”Hanat auki -vuoto” on sinällään jo inhottava ja elämää hankaloittava kumppani. Sen ikävin puoli löytyy kuitenkin ihan muualta. Nimittäin siitä, mistä se minua muistuttaa. Keskenmenosta. Olin kuvitellut jo melko lailla toipuneeni tuosta koettelemuksesta (niin paljon kuin tuollaisesta nyt toipua voi). Enää pitkään aikaan itku ei ole yllättänyt minua täysin varoittamatta enkä ole kokenut katkeruutta siitä, miksi raskauden ennenaikainen päättyminen sattui juuri meidän osaksemme.

Viime kuukausina minut on kuitenkin muutaman kerran yllättänyt itku ja suoranainen paniikinomainen tunne – sellainen, että henkeä ahdistaa ja päässä humisee. Ja syyllinen löytyy tuosta vuodosta. Jollain kummalla ja kierolla tavalla se kuljettaa minut ajassa taaksepäin aina viime vuoden toukokuuhun asti. Tuon verimäärän tippuminen minusta palauttaa minut takaisin niihin tuntemuksiin, jotka humisivat päässäni istuessani tuolloin kotona pöntöllä ja lopulta Kätilöopistolla toimenpidehuoneessa. Onneksi noilta tuntemuksilta on taittunut se pahin terä, eivätkä ne näin ollen paina mieltä kuin noina yksittäisinä hetkinä.

Koettu keskenmeno ei siis näytä helposti päästävän otteestaan. Se ei anna minun unohtaa itseään. Ainakaan vielä. Toki unohtaminen ei ehkä ole tarkoituskaan, mutta toivoisin ajan lopulta kultaavan tuonkin muiston. Asiaa varmasti auttaisi siitä puhuminen. Opin valitettavasti kuitenkin hyvin pian keskenmenon jälkeen pitämään siitä suuni kiinni  – kiitos parhaan ystäväni. Siitä enemmän joskus tuonnempana.