Sateen ropinaa

Olen aina pitänyt sadepäivistä – etenkin kesäisistä sellaisista. Niiden viehätys ja voima piilee sateen kyvyssä manipuloida ajan kulumista. Lapsettomuuden myötä ja iän samalla karttuessa välillä on vaikea päästä eroon siitä toisinaan jopa paniikinomaisia piirteitä saavasta ajatuksesta, että aika loppuu kesken. Keskenmenon seurauksena tuo ajattelu vain vahvistui.

Ensimmäinen keskenmenoa seurannut pelkoni oli, että tuo raskaus saattoi olla meidän ainut mahdollisuutemme. Tuo pelko heräsi minussa jo siinä vaiheessa, kun keskenmeno oli vain paha aavistus mielessäni. Kerroin tuon pelon myös miehelleni, joka vielä tuolloin jaksoi uskoa meidän onnistuvan. Yksi ainoa mahdollisuus tällaisessa asiassa olisi tietenkin liian julma kohtalo kenelle tahansa. (Ja niin kuitenkin voi olla.)

Puoliskoni rauhoittelu siirsi tuon pelon taka-alalle. Nyt pelkoni kohdistui ajan vääjäämättömään kulumiseen. Entä jos joulukuun puolivälissä odottavan lasketun ajan tullessa olisimme edelleen samassa tilanteessa? Ja sitähän me sitten olimmekin. Se oli kuitenkin tuon päivän murheista pienimpiä. Meidän parisuhteemme ajautui tämän kaiken keskellä todelliseen kriisiin. Syitä oli varmasti useita ja epäilen, että olisimme jonain päivänä vastaavanlaisen kriisin joutuneet kohtaamaan, vaikka lapsettomuus ja keskenmeno eivät polullemme olisi osuneetkaan.

Aika jatkoi kuitenkin juoksemistaan ja mieleni kilpaa sen kanssa. Seuraavaksi vuorossa olisi keskenmenon vuosipäivä. Se oli ja meni ja me olemme yhä lähtöruudussa. Mieleni oli kuitenkin alkanut pikkuhiljaa rauhoittua. Entä jos antaisin ajan juosta yksinään? Parisuhdekriisi pakotti pysähtymään. Se pakotti miettimään, mitä minä todella haluan. Mikä on lopulta minkäkin arvoista? Olemmeko me parempi meinä vai erikseen? Miksi me jälkikasvua ylipäätään haluamme? Kuinka paljon? Ja entä, jos sitä jälkikasvua ei kaikesta huolimatta koskaan meille suodakaan?

Luulin miettineeni nuo kysymykset läpi jo aikaa sitten. Kuka nyt lähtisi jälkikasvua yrittämään noita pyörittelemättä! Ja kuitenkin, vasta kriisimme ja sen käynnistämän ajatusmyllyn myötä olen ihan todella tullut jauhaneeksi nuo asiat itselleni selviksi. (Tai niin ainakin kuvittelen! ;D ) Se on tuonut minulle uudenlaisen rauhan. Lapsi tulee jos on tullakseen. No ei sentään, ihan noin pitkälle en ole päässyt. En lähellekään. Mutta nyt on helpompi hyväksyä se tosiasia, että ajan kanssa kilpaa juostessa häviää aina.

Sadepäivien ihanuus on siinä, että ne tuntuvat pysäyttävän ajan. Tai ainakin hidastavan sen kulkua. Kuin sadepisarat täyttäisivät tiimalasia yksi kerrallaan venyttäen näin aikaa. Samalla pisaroiden ropina rauhoittaa ja raikas ilma virkistää. Minulla ei ole kiire mihinkään. Jokin pisaroista tuo vielä tullessaan meidän Tiitiäisemme.