Ensimmäinen
keskenmenoa seurannut pelkoni oli, että tuo raskaus saattoi olla meidän ainut
mahdollisuutemme. Tuo pelko heräsi minussa jo siinä vaiheessa, kun keskenmeno oli vain
paha aavistus mielessäni. Kerroin tuon pelon myös miehelleni, joka vielä
tuolloin jaksoi uskoa meidän onnistuvan. Yksi ainoa mahdollisuus tällaisessa
asiassa olisi tietenkin liian julma kohtalo kenelle tahansa. (Ja niin kuitenkin
voi olla.)
Puoliskoni rauhoittelu siirsi tuon pelon taka-alalle. Nyt pelkoni kohdistui ajan
vääjäämättömään kulumiseen. Entä jos joulukuun puolivälissä odottavan lasketun
ajan tullessa olisimme edelleen samassa tilanteessa? Ja sitähän me sitten
olimmekin. Se oli kuitenkin tuon päivän murheista pienimpiä. Meidän
parisuhteemme ajautui tämän kaiken keskellä todelliseen kriisiin. Syitä oli
varmasti useita ja epäilen, että olisimme jonain päivänä vastaavanlaisen
kriisin joutuneet kohtaamaan, vaikka lapsettomuus ja keskenmeno eivät
polullemme olisi osuneetkaan.
Aika
jatkoi kuitenkin juoksemistaan ja mieleni kilpaa sen kanssa. Seuraavaksi
vuorossa olisi keskenmenon vuosipäivä. Se oli ja meni ja me olemme yhä
lähtöruudussa. Mieleni oli kuitenkin alkanut pikkuhiljaa rauhoittua. Entä jos
antaisin ajan juosta yksinään? Parisuhdekriisi pakotti pysähtymään. Se pakotti
miettimään, mitä minä todella haluan. Mikä on lopulta minkäkin arvoista?
Olemmeko me parempi meinä vai erikseen? Miksi me jälkikasvua ylipäätään
haluamme? Kuinka paljon? Ja entä, jos sitä jälkikasvua ei kaikesta huolimatta
koskaan meille suodakaan?
Luulin
miettineeni nuo kysymykset läpi jo aikaa sitten. Kuka nyt lähtisi jälkikasvua
yrittämään noita pyörittelemättä! Ja kuitenkin, vasta kriisimme ja sen
käynnistämän ajatusmyllyn myötä olen ihan todella tullut jauhaneeksi nuo
asiat itselleni selviksi. (Tai niin ainakin kuvittelen! ;D ) Se on tuonut
minulle uudenlaisen rauhan. Lapsi tulee jos on tullakseen. No ei sentään, ihan
noin pitkälle en ole päässyt. En lähellekään. Mutta nyt on helpompi hyväksyä se
tosiasia, että ajan kanssa kilpaa juostessa häviää aina.
Sadepäivien
ihanuus on siinä, että ne tuntuvat pysäyttävän ajan. Tai ainakin hidastavan sen
kulkua. Kuin sadepisarat täyttäisivät tiimalasia yksi kerrallaan venyttäen näin
aikaa. Samalla pisaroiden ropina rauhoittaa ja raikas ilma virkistää. Minulla
ei ole kiire mihinkään. Jokin pisaroista tuo vielä tullessaan meidän Tiitiäisemme.
Todella mukava kun aloit kirjoittamaan tätä blogia! Vaikkakin taipaleeni lapsettomuuden kanssa on jo 4vuoden mittainen, olen vasta nyt kunnolla ahdistunut juurikin samaisesta ajan juoksusta. Johtunee varmaankin siitä, että ensimmäinen plussa saatiin muutama kk sitten, mutta sitä iloa ei montaa päivää kestänyt. helpottavaa lukea, kun joku oikeasti osaa pukea sanoiksi tätä tunteiden sekamelskaa. -Selittämätön31
VastaaPoistaHei, ja aivan ihanaa kuulla, että tästä on iloa jollekulle muullekin! ^^ Omien ajatusten jäsentämisen lisäksihän juuri tuo on niitä tärkeimpiä syitä sille, miksi tämän aloitin. Itse olen saanut paljon tukea ja apua ajatusten käsittelyyn juuri muiden kirjoituksista.
PoistaMeillä tosiaan vuoden yrittämisen tuloksena oli keskenmeno. Tuohon asti olin onnistunut – taitavana itseni psyykkaajana – "huijaamaan" itseäni, toistelemalla mielessäni kroppani vain olevan niin valikoiva. Että sitten, kun se hedelmöittynyt munasolu lopulta kohdun limakalvoon itselleen tien raivaa, niin se on takuuvarmasti ykköslaatua. Keskenmeno katkaisi kuitenkin tältä psyykkauskeinolta ja mielenrauhoittajlta siivet. Näin alkoi minun kilpajuoksuni.
Olen todella pahoillani teidän keskenmenostanne. Hurjasti voimia! Jo vuodenkin yrittämisen jälkeen varovaisen toivon herääminen vain sen kohta murentuakseen tuntui todella lannistavalta. Toki sen jälkeen lääkäri on aina muistanut muistuttaa meitä, että kerran (meidän tapauksessa spontaanisti) alkanut raskaus on hyvä merkki. Eipä se paljon lohtua tuo, mutta yksittäisinä hetkinä se kuitenkin tarjoaa jotain, johon tarrata. Toisinaan se vain sitten lisääkin katkeruuden tunteita. Teidän tapauksesta en toki tunne, joten voi olla, että nämä sanat menevät aivan metsään. Itse yritän aina heikoimpina hetkinä muistella niitä plussauksen jälkeisiä pieniä hetkittäisiä onnen- ja ylpeydenpirskahduksia. Ne ehdin kokea, eikä kukaan niitä minulta enää pois saa. Hah!