Meillä molemmilla alkaa nyt kuitenkin loma, jonka
seuralaiseksi väsymys on sieltä kehnoimmasta päästä. Päädyimmekin lääkärin
kanssa siihen, että mennään tämä kierto clomeilla ja katsotaan, miten ne
toimivat. Edellisellä kerralla (viime elo-syyskuussa) minulle ei tullut
clomeista mitään sivuvaikutuksia – tai ainakaan en muista tulleen. Varmaksi en
kuitenkaan uskalla vannoa, sillä tuo oli meidän ensimmäinen ovulaation
induktiomme, minkä ansiosta puhisin sellaista intoa ja toivoa, että siinä
olisivat kovemmatkin oireet kalvenneet.
Hieman minua kuitenkin mietityttää se tosiasia, että viime
kerralla clomit saivat aikaan kokonaisten kahden munarakkulan kypsymisen.
Vaikka kaksi lasta unelmissani onkin (jos sen ensimmäisen nyt edes saisi!),
niin kaksosraskaus ei todellakaan ole toivelistallani. Päinvastoin, se löytyy
siltä ehdottomasti ei -listalta. Kaiken kokemamme jälkeen vielä
suuririskisempi raskaus – kiitos EI. Nyt sitten jännätään ensi maanantain
follikkeliultran tuomiota.
Mutta palataanpa takaisin tuohon pienestä
Clomifen-pilleristä parhaillaan verenkiertoni imeytyvään klomifeenisitraattiin.
Sen ansiosta vereeni erittyy enemmän estrogeenia, minkä seurauksena toinen
monirakkulaisista munasarjoistani onnistuu todennäköisimmin tehtävässään
kypsyttää munarakkula ja päästää lopulta sen suojissa kehittynyt munasolun
tärkeälle matkalleen.
Nyt eletään siis sitä kierron vaihetta, joka aina onnistuu
yllättämään mukanaan tuomallaan toivon tunteella. Kuukautiset tuntuvat
huuhtovan hetkeksi edellisen kierron pettymyksen ja epätoivon mennessään. Nyt
on taas herännyt hullu usko siihen, että tämä on se kierto, jossa me
onnistumme. Juuri tämä on se kierto, josta saamme lapsemme syliin asti. Se
kierto, jolla on onnellinen loppu.
Tämä on myös se vaihe kiertoa, kun aika tuntuu häviävän;
ajanjakso kuukautisista ovulaatioon tuntuu olevan ohi yhdessä silmänräpäyksessä.
Tuo on se ajanjakso, jolloin tulee aina naurahdelleeksi omalle paniikilleen
ajan kulumisesta – siitä, että aika saattaisi loppua meidän osaltamme kesken.
Nopeastihan nämä kierrot menevät! Kohta on jo seuraava mahdollisuus, jos nyt
tästä kierrosta ei muka tärppäisi! Ja minun kiertoni eivät edes ole sieltä
lyhimmästä päästä, vaan vaihtelevat 30 ja 38 päivän välillä (keskimäärin 36).
Luomukierroissa ovulaatio (jota siis useimmiten ei tule) osuu jonnekin 20.
päivän paremmalle puolelle, mutta irrotuspiikkiä käytettäessä tietenkin
aikaisemmaksi.
Vaan antakaas olla, kun ovulaatio on ohi! Miten on
mahdollista, että juuri pikavauhtia kiitänyt aika alkaa yhtäkkiä madella? Ja
ollaan nyt rehellisiä, matelu on tässä tapauksessa ajan kulumisen hitautta
röyhkeästi vähättelevä määre. Ehkä tuo ajan kulumisessa tapahtuva muutos tuntuu
sitä paitsi paremminkin siltä, kuin koko muu maailma etenisi kiihtyvällä
vauhdilla – aika siis juoksisi – mutta jostain syystä minä olen jumittuneena
johonkin piinalliseen taskuun, jonkinlaiseen sivutodellisuuteen, jonka ajalle
on ominaista tuo madellen kuluminen.
Tuossa sivutodellisuudessa kaikki on jotenkin sekavaa. Sitä
pitää viimeiseen asti kiinni siitä toiveesta, että olisi raskaana. Kuuntelee kehoaan ja sen jokaista pienintäkin vihjettä, jonka voisi tulkita alkanutta
raskautta puoltavaksi. Eihän se alavatsan nippailu ole ennen tuntunut ihan
tältä? Ei kai minulla yleensä kipeydy rinnat tällä tavalla ja tässä
järjestyksessä? Ja samalla sitä on jo toinen jalka pettymyksen polulla. Toiseen
korvaan kuiskii se niin moneen kertaan pettyneen ääni. Se jaksaa muistuttaa,
että tältä minusta on tuntunut kaikissa muissakin kierroissa. Noin se lämpö on
aina noussut! Ne rinnat nyt kipeytyvät tai ovat kipeytymättä milloin mitenkin!
Lääkkeet sitä huonoa oloa aiheuttavat!
Mutta, jos nämä jokaisen kierron alussa heräävät, uutta toivoa ja
uskoa antavat fiiilikset saisi jotenkin pullotettua ja annosteltua sitten
pisara kerrallaan loppukierron heikoimpiin hetkiin! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti