Tää on sun elämä

Oman elämän tapahtumia ja ylipäätään kaikkea omaan elämään liittyvää on todella vaikeaa tarkastella samalla, kuin tuota elämää elää. Ihmismielellä on tapana rakennella jos jonkinlaisia mielikuvia asioista, joita elämässä on tai toivoisi oleman. Elämäänsä eläessään sitä sitten pyrkii toimimaan ja havainnoimaan ympäristöään niin, ettei tuo mielikuvissa jatkuvasti luotava todellisuus järkkyisi.

Eletty todellisuus joutuu kuitenkin jossain kohti väistämättä ristiriitaan tuon mielikuvien todellisuuden kanssa. Toiveet eivät ehkä toteudukaan sellaisina, kuin oli mielikuvissaan jo ehtinyt hahmotella. Kyllähän minäkin sen tiesin, että lapsen saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Biologina tiesin sen itse asiassa harvinaisen hyvin. Ja olin minä sitä nähnyt lähipiirissänikin.  Silti koin suunnatonta pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta, kun meidän polkumme ei kulkenutkaan sitä reittiä, jota olin mielikuvissani hahmotellut. Lopulta positiivinen raskaustesti oli kuitenkin juuri se tarvitsemani oljenkorsi, joka kuin ihmeen kaupalla pelasti mielikuvani.

Jos ihmisellä on tapana etukäteen rakennella mielikuvia, niin jälkeenpäin olemme vähintään yhtä taitavia keksimään tapahtumille tarkoituksia. Ja monesti hyvä niin. Meidän pitkähköllä tuloksettomalla yrittämisellä oli mielestäni ilmiselvä tarkoitus: nyt osaisimme aivan eri tavalla arvostaa raskautta ja sen mukanaan tuomaa lasta. (Ja niin varmasti tulemme osaamaan, kun se oma lapsi meillä vielä joku päivä on!)

Keskenmeno kuitenkin poltti tuon oljenkorren. Mikä he*vetti sen tarkoitus oli? Biologi sisälläni toteaa rauhalliseen sävyyn, että alkiossa oli mitä todennäköisimmin jotain pielessä. Eli parempi näin. Miten niin parempi!? Miksi sen alun perinkään piti olla viallinen? Yli vuosi tapahtuneen jälkeen, pystyn nyt näkemään, että keskenmenon ansiosta tulimme puoliskoni kanssa käyneeksi yksin ja yhdessä läpi monia sellaisia asioita ja kriisinkin, jotka muuten ehkä olisi jäänyt käymättä. Mutta tarvitsiko siihen todella keskenmenon? Ei varmasti tarvinnut!

Haluaisin, että tämän blogin alaotsikko olisi jokin muu, kuin tuo Ajatelmia lapsettomuuden polulta (kuva). Näpyttelinkin blogia perustaessani tuohon kohtaan montakin erilaista lisäystä perään – sellaisia, joissa lapsettomuuden polun päässä on meidän oma tiitiäisemme. Noiden toiveiden kirjoittaminen mustaksi valkoiselle tuo kuitenkin liian haavoittuvaisen olon. Päätinkin, että kirjoittan ne vasta sitten, kun ihan oikeasti olen siihen valmis.

Toivon, että aika tuo lopulta sen verran etäisyyttä, että kykenen tarkastelemaan kaikkea näiden kahden vuoden aikana tapahtunutta jotenkin selkeämmin. Nyt se ei vielä onnistu ja olo on näitä asioita pyörittäessä, kuin loputtomassa suossa rämpivällä. Tämän blogin kirjoittaminen tuntuu kuitenkin jo nyt auttavan. Kirjoittaessa asioita on huomattavasti helpompi jäsentää, kuin oman pään sisällä. Ehkä jonain päivänä taaksepäin kastellessa tästä kaikesta vielä löytyy jokin järkikin. Vielä mennään fiiliksissä kuitenkin tällä tasolla: