Sokerirasituskoe vol.1

Keskiviikkona oli se pelkäämäni sokerirasituskoe. Pelkäsin sitä kahdesta eri syystä: itse koetta ja ennen kaikkea sen tulosta. Pelko itse koetta kohtaan osoittautui heti aamusta aiheelliseksi, kun jouduin tavallista intensiivisempiin pöntönhalailupuuhiin heti herättyäni. Laboratorio sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä, joten pyöräilin sinne kahdeksaksi. Tai yritin pyöräillä. Fillarista puhkesi takakumi suunnilleen puolivälissä matkaa ja jouduin juoksemaan lopun matkaa ehtiäkseni ajoissa perille.

Savuin paikalle juuri, kun nimeni huudettiin, joten en ehtinyt testiä sen kummemmin jännittää. Ensimmäinen verikoe otettiin heti ja päälle sain lasillisen todella imelää sokerilitkua. Ai että se maistui hyvältä yli puolen vuorokauden paaston jälkeen! (En siis ollut juonutkaan mitään, sillä ainoa paaston aikana sallittu juoma oli vesi ja etenkin nälkäisenä se herättelee lähes takuuvarmasti oksun.) Tuotako minä olin stressannut!

Mutta, eihän se arvatenkaan ollut siinä. Hoitaja täytti juuri tyhjentämäni lasin taas täyteen. Tuon lasillisen kumoaminen olikin sitten aivan oma lukunsa. Ensimmäinen kulaus meni vielä jotenkin kunnialla alas, mutta kaikki siitä eteenpäin oli yhtä tuskaa. Olo muuttui hetkessä niin kamalaksi, että oli mahdotonta sanoa, kulkiko juoma ruokatorvessa kohti mahaa vai suuta.

En päässyt heti hoitotuolista ylös, koska niin olisi tehnyt myös kaikki juuri kurkusta kumoamani. Istuin siis hetken ja hoitaja lupasi, että olo varmasti helpottuu ensimmäisen tunnin jälkeen. Samaan hengenvetoon hän muistutti myös, että mikäli oksennus tulisi, niin koe olisi tehtävä uudestaan. Nukkuakaan ei saisi. Eikä juuri liikkua, mutta se nyt ei olisi tuossa voinnissa tullut mieleenikään.

Seuraavat verikokeet otettiin tunnin ja kahden tunnin kuluttua sokerilitkun nauttimisesta. Odotustilan tuoli oli onneksi todella mukava ja minulla oli lämmin villahuivi mukanani. Ensimmäinen tunti oli kuitenkin jotain uskomattoman kamalaa. Nestettä nousi koko ajan suuhun ja pelkkä suun avaaminen olisi melko varmasti saanut aikaan oksentamisen. Harkitsin joka hetki luovuttamista, vaikka luovuttaminen on minulle kaikkea muuta kuin luonteenomaista. Olin melko varma, etten pystyisi pidättelemään oksennusta kokeen loppuun asti, joten tuossa tilanteessa mieleni kuiski minua luovuttamaan sillä verukkeella, ettei kannattaisi kärvistellä yhtään pidempään, sillä se oksennus kokeen jossain vaiheessa  kuitenkin pilaisi.

Vaan eipä tullut oksennusta ja sain suoritettua testin kunnialla loppuun. Hoitaja oli ollut aivan oikeassa – ensimmäisen tunnin jälkeen pahoinvointi alkoi tosiaan hellittää ja kokeen loppuessa olo oli suorastaan hyvä. Kipaisin testin päätyttyä juoksujalkaa sporaan ja sen kyydissä töihin. Olisin voinut kiskaista evässämpylän napaani jo sporassa, mutta olo oli sen verran hyvä ja sokeriliemi oli haihduttanut tehokkaasti nälän, ettei minun tehnyt vielä mieli syödä.

Söin evässämpyläni normaaliin lounasaikaan ennen yhtätoista ja ai että, kuinka hyvältä se maistuikaan. Huokasin helpotuksesta; pahoinvointi taisi olla siltä erää siinä. Vaan mitä vielä! Pahoinvointi hiipi hyvin pian takaisin. Ja jälleen kerran aiempaa pahempana.

Moneen kertaan olen tämän raskauden aikana ajatellut, ettei se pahoinvointi voi tästä enää pahemmaksi muuttua ilman, että järki lähtee, mutta niin se vain on jatkuvasti äitynyt pahemmaksi. Keskiviikkoisen sokerirasituskokeen jälkeen alkanut entistä voimakkaampi pahoinvointi jatkuu yhä. Eilen ja toissapäivänä olen oksentanut keskimäärin muutaman tunnin välein, tänään kuitenkin vasta kerran. Inhottavinta on se, että oksennus tulee niin voimalla, että tuntuu ihan tosissaan siltä, kun päässä räjähtäisi suonet ja silmät pullistuisivat ulos. Oksentamisen jälkeen särkee päätä, yläselkää ja kurkkua. Vaan ehkä se pahenee ennen kuin helpottaa! ;)

Ja sitten niistä tuloksista. Olin päättänyt, että odotan kiltisti neuvolalääkäriin, joka on vajaan kahden viikon päästä. Enpä malttanut, vaan surffailin itseni äsken Omakantaan. Sieltähän ne tulokset löytyivät vaikka viitearvot piti googlailla ihan itse. Ne löytyivät kuitenkin helposti, eikä tuloksissa ole mitään epäselvää – verensokeriarvoni olivat kaikkina kolmena mittaushetkenä täysin normaalit. Itse asiassa arvo oli joka mittauskerralla kahden kymmenyksen tarkkuudella sama.

Wihii! Ainakaan vielä ei tarvitse stressailla mahdollista raskausdiabetesta. Eipä se kohonnut riski tällä tietenkään minnekään kadonnut, mutta tällä erää kaikki on erinomaisen hyvin. :)

Ehkä tällä yhä vain yltyneellä pahoinvoinnilla on jotain tekemistä sen kanssa, että ruokahaluni on ihan viime aikoina kasvanut huomattavasti. Taitaa Tiitiäinen kasvaa tällä hetkellä aikamoista vauhtia. Kuinkakohan pian vatsa alkaa pyöristyä niin, että uteliaat eivät malta olla katselematta ja kyselemättä?