Parasta nyt

On päässyt vierähtämään tovi sitten edellisen postauksen. Kaikki aika on yksinkertaisesti kulunut töiden parissa, eikä suma ole edes helpottamaan päin. Toki kyllähän niitä vapaita tunteja on joitakin iltoihin jäänyt, mutta pahoinvointi ja lisääntynyt väsy ovat saaneet aikaan sen, että jaksan iltaisin ainoastaan syödä ja nukkua.

Ehdin viime maanantaina jo nuolaista, kun huono olo ei vaivannutkaan koko päivää enkä ollut yökännyt saatikka oksentanut kertaakaan ennen iltaa. Vaan aivan liian aikaisin! Niin vain se pahoinvointi hiipi illan edetessä takaisin ja tiistaina sain tuta pahoinvoinnin voiman sitten maanantainkin edestä.

Pahoinvointi ei siis ole helpottanut pätkääkään ja se onkin seuranani oikeastaan ympäri vuorokauden. Pieneksi hetkeksi se saattaa jättää rauhaan, mutta kohta se jo palaa – korkojen kera. Nyt huomaan myös olevani aiempaa väsyneempi. Työpäivän jälkeen aivot eivät yksinkertaisesti enää raksuta kovinkaan kovalla teholla, joten mihinkään kovin ihmeelliseen on turha ryhtyä. Paikalle jäädessäni nukkumatti liittyy takuuvarmasti seuraan mitä pikimmin.

Öiset vessassa ravaamiset ovat onneksi vähentyneet. Niiden korvaajaksi on kuitenkin ilmestynyt heräily ja sitä seuraava nukahtamisen vaikeus. Herään siis joka yö johonkin aikaan aamuyöstä, minkä jälkeen nukun vain pätkittäin eikä syvästä unesta ole tietoakaan.

Täyttelin viime perjantaista neuvolaa varten voimavarakyselyä, jossa kysyttiin muun muassa väsymyksestä ja siitä, tunnenko itseni terveeksi. Tavallisesti aktiivisen ja iloisena ihmisenä oli aika kova pala todeta, että olen väsynyt ja tunnen oloni kaikkea muuta kuin terveeksi. Olo on myös monesti alakuloinen, mikä johtuu lähinnä kahdesta edellä mainitsemastani.

Tätä raskautta on yritetty saada alulle kolmatta vuotta, eikä lapsi kovin paljoa toivotumpi voisi olla. Tuntuukin todella pahalta, etten pieniä hetkiä lukuun ottamatta ole pystynyt nauttimaan raskaudesta yhtään. Jopa niin, että raskausoireet ovat vieneet ilon ja nautinnon monesta normaalisti minulle niitä tuottavasta asiasta.

Mutta onhan niitä hyviäkin hetkiä ollut! Ensimmäinen ultra ja Tiitiäisen sykkivä sydän oli kiistatta elämäni uskomattomimpia kokemuksia. Yhtä ihmeellinen oli 10. raskausviikon ultra, jossa tuo pieni ihmeemme näytti jo ihmiseltä ja esitteli meille jopa juuri oppimaansa taitoa, liikkumista. Ylipäätään kaikki ultrat ovat olleet kaiken kokemamme jälkeen jotain elämää suurempaa.

Myös viime perjantain neuvolassa kuulemamme sydämen syke jää varmasti yhdeksi rakkaimmista muistoistani, sillä edellisestä ultrasta on jo aikaa ja tuon pienen jumputuksen kuuleminen sysäsi hetkeksi kehnon oloni pois tästä maailmasta. Olin myös ennen neuvolaa aika lailla huolissani, löytyisikö sisältäni enää mitään elävää. En mistään erityisestä syystä; kai se vain liittyy keskenmenon kipeään muistoon. Sydän siellä siis kuitenkin yhä sykki. Ja kovaa sykkikin. Se löytyi heti ja huiteli koko ajan 160 molemmin puolin. Terveydenhoitaja totesi, puoliksi kai vitsinä, että se on varmaankin tyttö, kun tytöillä kuulemma sykkeet ovat usein poikia korkeampia. Itse en oikein tuollaisiin usko.

Ja samapa tuo. Terveydenhoitaja kysyi, onko meillä joku käsitys kuka sieltä on tulossa. Totesimme, että Tiitiäinen. Emme ole myöskään varmoja, haluammeko kuulla sukupuolta etukäteen. Se pitäisi päättää ennen kuukauden päässä odottavaa rakenneultraa. On tässä siis vielä aikaa.

Parasta on kuitenkin ollut se, kuinka puoliskoni kanssa yhdessä puhumme tulevasta. Hänellä on paljon minua luottavaisempi olo sen suhteen, että kaikki menee hyvin. Se antaa todella paljon voimaa ja uskallan itsekin luottaa raskauteen. Tuntuu todella hyvältä suunnitella yhdessä tulevaa ja keskustella kasvatukseen liittyvistä asioista. Vielä ei ole ilmaantunut asioita, joista olisimme eri mieltä, vaikka pieniä sävyeroja löytyykin. En kuitenkaan pätkääkään epäröi, etteikö niitä mielipide-eroja ala löytyä viimeistään sitten, kun päästään käytännön toimiin. :D

Parasta tällä hetkellä on kuitenkin äitiyshousut! Raskausmaha ei vielä juurikaan näy. Iltaa kohti se kyllä puskee itsensä kaikkien nähtäväksi, mutta päivisin näytän lähinnä siltä, että on ollut pitempi paussi treeneistä. Kaikki housut verkkareista lähtien ovat kuitenkin alkaneet kiristää ikävästi. Olo on ollut näin ollen jo pari viime viikkoa aika tukala. Sain eilen kuitenkin työt mallilleen niin, että ehdin kipaista ytimestä äitiyshousut. Ja kyllä ovat hintansa väärti!

Eihän tämä vatsa tästä hetkeen pienene. Päinvastoin, nyt on sellainen olo, että se taitaa lähteä pikku hiljaa nopeaan kasvuun, sillä jo muutaman päivän ajan nälkä on ollut huomattavasti aiempaa kovempi ja ruokaa on uponnut sen mukaisesti. Perjantain neuvolakäynnillä paino ei ollut noussut sitten ensimmäisen käynnin, mutta oli kuitenkin ottanut kiinnisairastamisen aikana menettämäni. Saa nähdä, millä vauhdilla ja milloin se lähtee kipuamaan.

Mukavaa alkavaa syksyä! 

Tulipas pitkä! ':D Ja pahoitteluni mahdollisista kirjoitusmöröistä. Teen tätä töiden keskellä, eikä minulla yksinkertaisesti ole aikaa oikolukea.