Solmussa

Ajatukset tuntuvat menneen päivä päivältä pahemmin solmuun. En tosiaan ollut ehtinyt käsitellä raskausuutista yksin, saatikka puoliskon kanssa, ennen kuin raskaus oli jo päättynyt. Sen jälkeen on ollut vaikea suunnata ajatuksia.

Aluksi ajattelin, että keskenmenosta päästäisiin helpolla, koska raskautta ei tosiaan oltu yritetty, minkä lisäksi minulla ei ollut ollut aikaa sisäistää koko asiaa puhumattakaan siitä, että olisin ehtinyt maalailla mielessäni kuvaa vielä yhdestä pienestä ihmisestä.

Eihän se tietenkään niin mennyt. Ensimmäisenä vasten kasvoja iski se tosiasia, että meille kävi taas näin. Jostain syystä tuo menetys sitten kuitenkin tuntuu todella pahalta ja epäreilulta. Miksi juuri meille piti käydä näin? Taas.

Konkreettisin tuska tulee tällä hetkellä kuitenkin siitä, että olen joutunut taas jonkinlaiseen limboon. Limboon, jonka kestosta en tiedä. Vuoto siis jatkuu sen, mitä jatkuu. Luulin sen jo tekevän loppua lauantaina, mutta niin vain vuoto runsastui eilen. Pitäisi pystyä hyväksymään, että tämä nyt taas vie sen, minkä vie.

Soitin eilen Naistenklinikalle, kun neuvolan ohjeet olivat tosiaan yhtä tyhjän kanssa. Sain kunnon ohjeet sekä kehotuksen tehdä valitus neuvolan toiminnasta. Saa nähdä, milloin riittää puhti siihen. Nyt katse on noin kolmen viikon päässä, jolloin minun tulee tehdä raskaustesti. Jos se on negatiivinen, niin kaikki lienee kunnossa ja keho on hoitanut hommansa. 

Soitin myös lapsettomuusklinikalle peruakseni varahaisultra-aikamme. Myös sieltä sain ihanan ymmärtävän vastaanoton sekä itse asiassa tuon kehotuksen soittaa Naistenklinikalta paremmat ohjeet. Laskimme myös kätilön kanssa tarkemman arvion sen suhteen, millä viikoilla raskaus suunnilleen kesken mennessään oli. Raskausoireiden alkamisen sekä yhdyntöjen ajankohtien perusteella päädyimme siihen, että raskaus olisi edennyt noin rv 5+3 asti. 

Jos tästä jotain hyvää täytyy löytää, niin se löytynee nimenomaan noista varhaisista viikoista. Edellinen keskenmenoni osui jonnekin rv 10+ tietämille. Se oli kaikin puolin paljon rankempi kokemus alkaen ihan siitä, että noilla viikoilla ei selviä pelkällä verisellä vuodolla ja kovilla kivuilla.

Noilla viikoilla ainakin minulla tuli ihan kunnolliset avautumiskivut, minkä lisäksi oli todella kova paikka nähdä ne isot kappaleet, jotka todella runsaan veren mukana tippuivat pönttöön. Niitä katsoessa tuntui siltä, kuin sydäntä olisi revitty ulos rinnasta. Olisin halunnut kaivaa ne pöntöstä ja ottaa käteen (itse asiassa istukaksi uskomani kappaleen otinkin, kun se oli niin tyrkyllä).

Tällä kertaa päästiin siis monella tapaa paljon edelliskertaa helpommalla. Silti mieli on sekaisin enkä osaa vieläkään sanoa, miltä minusta tuntuu tai mitä tästä kaikesta lopulta ajattelen. Siihen me nyt kuitenkin päädyimme, ettemme peruneet tuota varhaisultraa varten varattua aikaa, vaan muutimme sen suunnittelukäynniksi.

Toisin sanoen menen(/menemme) ensi viikolla juttelemaan siitä, miten nyt olisi järkevintä edetä, jos jossain vaiheessa kolmannen lapsen yrittäminen nyt sitten kuitenkin tulisi vielä ajankohtaiseksi. Mitään uutta päätöstä emme asian suhteen ole siis tehneet, mutta tämä vain tuntui järkevältä tavalla toimia nyt koetun jälkeen.