tiistai 3. elokuuta 2021

Keskenmeno 2 vol.1

Aavistukseni osui oikeaan. Taas. Tänään aamupäivällä lasten kanssa ulkoillessani tunsin, kuinka housuihin hulahti lämmintä. 

Olimme keskustelleet puoliskon kanssa raskaudesta myöhään eilen illalla vähän aiempaa enemmän ja aamulla ulos lähtiessäni totesin, että olisi ehkä mieluummin kannattanut mennä aikaisemmin nukkumaan, koska minulla oli aivan sellainen olo, ettei pian olisi enää mitään, mitä miettiä. Voi, kuinka oikeaan osuinkaan.

Puistoon kävellessämme koin jonkinmoisen toisinnon viiden ja puolen vuoden takaisesta. Minulle oli jo täysin selvää, että kaikki ei ole kunnossa ja raskaus päättyisi minä hetkenä hyvänsä. Samalla yritin kuitenkin uskotella kaikin keinoin itselleni, että kaikki on ihan hyvin. Tämä kuuluu asiaan. Googlasin kärryjä työntäessäni 'alkuraskaus alavatsakivut' ja luin vanhat postaukseni näille viikoille osuneista tuhruvuodoista.

Emme ehtineet olla puistossa kovin pitkään ennen kuin lurahti. Itkua pidätellen selitin kolmevuotiaalle, että nyt on lähdettävä kotiin. "Miksi?" "Äiti on vähän kipeä. Nyt täytyy ihan oikeasti mennä äkkiä." Työnsin kärryjä ja yritin olla itkemättä. Välillä onnistuin. Alavatsaa väänsi kipeästi. 

Siinä se siis oli. Raskaus, joka pääsi yllättämään meidät alkamisellaan. (Vaikka kyllähän me tietenkin tiesimme, että niin voisi käydä. Meidän maailmassamme kuitenkin vain teoriassa.) Se päättyi vuotoon, joka poikkeaa tavallisista kuukautisistani vain siinä, että se alkoi totaalisella hanat kaakkoon -tyylillä hitaan käynnistelyn sijaan ja kivut ovat huomattavasti kovemmat, kuin ikinä kuukautisten aikaan. Toki tämä vuoto tai kivut eivät ole yhtään mitään verrattuna viiden ja puolen vuoden takaisiin. Henkisestä puolesta puhumattakaan.

En osaa kuvailla, miltä minusta tuntuu. Tietyllä tapaa ei miltään. Olo on turta.

Helpotusta koen siitä, että nyt Haitula saa olla vauva niin pitkään, kuin ansaitsee. Ainoa asia, joka minua tässä raskaudessa toden teolla suretti, oli ajatus siitä, että meidän pienempi ihmeemme ei olisi huhtikuussa edes kahta vuotta. Jo Tiitiäisen ja Haitulan ikäero, 2 vuotta 3 kuukautta tuntui todella pieneltä nimenomaan Tiitiäisen kautta katsottuna.

Koen myös surua. Ja pettymystä. Olin jo ehtinyt katsellut noita kahta miettien, kuinka hyvin vielä yksi siihen olisi lopulta sopinut. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, etten ehtinyt pyöritellä tuota ajatusta yhtään pitempään. Nyt en ehtinyt rakentaa siitä kunnollista kuvaa mielessäni enkä näin ollen koe varsinaisia menettämisen tunteita lainkaan.

Surettaa myös se, ettei kehoni taaskaan onnistunut. Kaikkein eniten surettaa ajatus siitä, jos syynä keskenmenoon olisikin alkion viallisuuden sijaan minun toimimaton kehoni. Keskenmenon syytähän emme koskaan saa tietää, mutta kaksi keskenmenoa niissä kahdessa raskaudessa, jotka ovat alkaneet luomuna, tuntuu liian johdonmukaiselta ollakseen sattumaa. 

Tämä kokemus ei taida ainakaan lisätä toiveitamme kolmannesta lapsesta. Tämä alleviivaa sitä, että kaikki kävisi taas hoitojen kautta sekä muistuttaa siitä, että kaikki voi mennä pieleen. Toisaalta tämän jälkeen ei tarvitse koskaan enää jossitella sillä asialla, olisiko meidän kannattanut yrittää Haitulaa luomuna pitempään.

Ystävä jakoi tänään facessa päivityksen heidän odottamastaan kevättalven vauvasta. Olivat olleet tänään varhaisultrassa ja nähneet sykkivän sydämen, joten eivät malttaneet pitää salaisuutta itsellään. Teki mieleni huutaa: "Varokaa! Ettekö tiedä, se voi mennä vielä kesken?! Ja seulassakin voi ilmetä vielä vaikka ja mitä!" Olin surullinen heidän puolestaan, vaikka olisi kuulunut olla iloinen ja onnellinen. Tuolla tavoin ne kaksi viiva testissä ja sykkivä sydän näyttäytyvät minulle. Kaiken tämän jälkeen. 

2 kommenttia:

  1. Voi, olen kovin pahoillani :( joskus se elämä yllättää ja hetkessä lyö märällä rätillä kasvoihin.
    Tuota en itsekään ymmärrä, että kerrotaan raskaudesta tosi aikaisin, tai ymmärrä on ehkä väärä sana. Minä tuulimunaraskauden jälkeen juuri saikulta töihin palanneena ikään kuin vahingossa päästin suustani sanat ”se ei tarkoita yhtään mitää” kun silloinen työkaverini näytteli kaikille positiivisen tikun kuvaa puhelimestaan. Hän toki nyt näillä näppäimillä sen viivansa konkreettisesti syliin saa. Olipas mulla negatiivinen kommentti 🙈

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nipsu. ❤ Todella vaikea vielä hahmottaa, miltä tämä kaikki lopulta tuntuu ja minkälaisen jäljen tulee muistoihin ja minuun jättämään. Mulla on vielä jotenkin kesken positiiviesen testin käsittelykin ja huomaan miettiväni sitä paljon. Varmaan vasta tuon pohdinnan tultua päätökseen, pystyy jotenkin kunnollisemmin käsittelemään tätä keskenmenoa.

      Mä myönnän olevani tietyllä kateellinen ihmisille, jotka naivisti huutelevat riemuaan kaikelle kansalle positiivisen testin tai varhaisultran jälkeen. Alkuraskauden seulojenkin jälkeen huutelu on mun mielestäni radikaalia. Olen kateellinen, koska olisin itse halunnut kokea, miltä tuo pumpuli tuntuu.

      Poista