Olo on ollut nyt noin viikon verran aivan kaamea. Siis AIVAN KAAMEA! Minulla on ollut pahoinvointia molemmissa onnistuneissa raskauksissa, mutta en kyllä muistanut, että se voi olla näin totaalisen kokonaisvaltaista.
Minulla on myös sellainen kutina, ettei pahoinvointi missään vaiheessa Haitulan raskautta yltynyt tällaiseksi. Tiitiäisen raskaudessa taidettiin kuitenkin liikkua aika samoilla vesillä, kuin nyt. Oksennusta pidätellessä ja pönttöä halaillessa on palannut hyvin mieleen ne hetket kesken työpäivän, kun on ollut pakko mennä vedet silmissä hetkeksi toisaalle tai kun olen puklannut heti työpaikalta ulos päästyäni.
Niin kovasti toivon, että tämä olo helpottaisi pian - tämä kun vaikuttaa aivan kaikkeen. Nyt viikonloppuna ei ole mennyt oikein mikään alas, mutta mahahapot ovat kyllä tulleet säännöllisesti ylös. En ole jaksanut muuta, kuin maata ja nukkua. Syömisen ajattelukin saa voimaan pahoin. Eilen pääsin sentään aurinkoiseen keliin hiihtämään, mikä kohensi oloani hetkeksi.
Kehnoon olooni ei varmasti ole ainakaan auttanut se, että olen ollut viimeisen reilun viikon neljän seinän sisällä kahden sairaan lapsen kanssa. Ainoat hetket, kun olo on ollut hyvä, on ollut kolmet tanssitreenit ja tuo eilinen hiihtolenkki. Kotona ollessa tuntuu olevan mahdotonta paeta pahoinvointia ja etovan olon tunnetta minnekään.
Tiedän edellisten raskauksien kokemuksen perusteella, että pahoinvointiin ei auta kohdallani mikään. Sen pitää kuitenkin edes jokseenkin siedettävänä se, että syön, juon ja nukun tarpeeksi. Kaikkein parhaiten siihen auttaisi kuitenkin sellainen intensiivinen puuha, joka vie huomion pahoinvoinnista toisaalle.
Voi kun lapset paranisivat ja päästäisiin kiinni edes tavalliseen arkeen. Ehkä se helpottaisi oloa edes hieman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti