keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Odotushuoneessa

Istun jälleen laboratorion odotushuoneessa. Vuorossa on sokerirasituskoe vol 2. Tällä kertaa on etova olo ja posketon nälkä. Varmaankin johtuu siitä, että raskaus on nyt pitemmällä, mutta myös siitä, että kolme viimeistä viikkoa on mennyt hirveässä stressissä huonoilla yöunilla.

Etätyöskentely työhuoneettomassa kerrostaloasunnossa aktiivisen juuri kaksi vuotta täyttäneen etäpäiväkotilaisen kanssa on kaikkea muuta kuin kivaa tai helppoa. Me kaksi etätyöskentelevää vanhempaa olemme hänen ainut soaiaalinen kontaktinsa ja usein ainoa, mitä hänelle on tarjota on "Odota, äiti tekee töitä." "Isällä on kokous kesken." "Huomenna voidaan mennä. Ehkä." Ja mitä näitä nyt on.

Minä käyn tekemässä kaikkein eniten pitkäjänteistä keskittymistä ja ajatustyötä vaativat hommat aivan vieressä olevalla työpaikallani viikonloppuisin. Tuo onkin sitten se ainoa työhuoneellinen hetki meidän perheessä. Puoliskoni vääntää hommia pääsääntöisesti arkisin, jolloin minulla on suurempi vastuu Tiitiäisestä. Työni on pohjimmiltaan kuitenkin virka-aikaan ja arkisin tehtävää, minkä lisäksi työmääräni on etätyöskentelyyn siirtymisen myötä kasvanut sellaiseksi, että teen töitä silppuna enemmän tai vähemmän koko valveillaoloaikani. Tähän vaikuttaa tietenkin paljon myös etäpäiväkotilaisesta johtuva työn silppuuntuminen.

Omat voimavarat alkavat olla aivan loppu. En ole kolmeen viikkoon juuri liikkunut - istunut vain aivan liian pienen ruudun edessä täysin työskentelyyn sopimattoman pöydän ääressä pitkään istumiseen sopimattomalla tuolilla. Vähänkään pitempään istuminen saa aikaa jatkuvaa supistelua ja imetyksen aikaan kipeytyneistä ranteista kortisonipiikin jo kertaalleen saanut on jälleen kipeä. Stressitasot huitelevat taivaissa ja yöunet ovat silppua.

Pitäisi jäädä sairauslomalle - mitään muuta itseä kunnioittavaa vaihtoehtoa tässä tilanteessa ei ole. En kuitenkaan pysty tekemään tuota päätöstä enkä oikein tiedä miksi.

Stressiä on viime viikon aikana lisännyt entisestään päätös siitä, ettei synnytykseen saa (toistaiseksi) tulla mukaan tukihenkilö, kuin vain synnytyssaliin siksi ajaksi, kun varsinainen synnytys on käynnissä. Tämä jännittää siksi, että viime kerralla varsinaista synnytystä edeltänyt latenssivaihe oli minulla sellainen, etten tiedä, miten selviäisin samasta uuden kerran ilman puoliskoani tai toista itselleni läheistä ihmistä. Pelottaa myös se, että seerumiseulani arvojen perusteella aika lailla kaikki mahdolliset riskit ovat tässä raskaudessa koholla keskivertoon nähden. Mitä, jos kaikki ei mene nappiin ja minä olen tilanteessa aivan yksin?!

Itse koronasta en niin stressaa - tässä raskaudessa, kun on saanut jo sellaisen höykytyksen, etten enää osaa. Toki tiedostan varsin hyvin tilanteen ja pelkään myös tartuntaa (etenkin omilla riskiryhmään kuuluvilla läheisilläni) siinä määrin, että noudatamme karanteeniohjeita aika lailla tunnollisesti. Toki mietityttää oma tilanne, sillä vaikkei raskaana olevien ole sanottu riskiryhmään kuuluvankaan, niin kyllä kaikki taudit vain raskaana ollessa vielä keljummilta ainakin tuntuvat.

Haitula liikkuu paljon, joskaan en edelleenkään juuri tunne keskelle vatsaa osuvia potkuja tai liikkeitä. Aktiivisuudessaan hän ei taida ihan yltää Tiitiäisen tasolle, mutta on myönnettävä, että vertailu on vaikeaa, sillä istukan sijainnin takia liikkeet tosiaan tuntuvat kovin eri tavalla ja erilaisiltakin, kuin Tiitiäistä odottaessa. Ylipäätään taidan Tiitiäisen liikkeistä muistaa ne aivan viimeisten kuukausien aikaiset. Toki aika viimeisiä aletaan jo viedä tässäkin raskaudessa. Sf-mitta minulta otettiin tavanomaisesta poiketen jo pari viikoa sitten, koska seerumiseulan arvot (ja toinen raskaus, jossa enimmäistä vähemmän neuvolekäyntejä) ja kohtu näyttää kasvavan nyt ainakin aika täsmälleen samalla käyrällä, kuin Tiitiäistä odottaessani.

Tiitiäinen tykkää kovasti halailla vatsaa sekä antaa pusuja ja laulaa Haitulalle. Jos tästä tilanteesta täytyy jotain positiivista löytää niin ainakin se, että pääsemme nauttimaan Tiitiäisen seurasta nyt 24/7. Yhdistelmä on uskomattoman raskas, mutta samalla ainutlaatuinen. Meitä on heinäkuussa todennäköisesti yksi enemmän, joten nämä hetket kolmisin ovat kultaakin kalliimmat. Ja onhan sitä iloista höpötystä ja laulelua ihana kuunnella myös työskentelyn lomassa, vaikka se usein pahemman kerran työntekoa häiritseekin. (Kiukkuhetkiä ei onneksi ole ollut kovin paljon. Ainakaan vielä.)

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Mielenrauha

Tänään meillä oli aika perinnöllisyyslääkärille Naistenklinikan sikiötutkimusysikköön. Käynti ei juuri jännittänyt etukäteen, sillä käsitykseni mukaan kaikki Haitulalla nipt-testin tuloksen perusteella olevan kromosomipoikkeaman mahdollisesta oireistosta on sellaista, mitä voi esiintyä ihan kenellä tahansa. Lääkärikäynnin tarkoituksena olikin lähinnä varmistaa tilannekuvamme oikeellisuus ja samalla saada mahdollisuus kysyä mieltämme mahdollisesti askarruttavia kysymyksiä kasvotusten ihan oikealta ammattilaiselta.

Lääkäri oli todella mukava, asiantunteva ja puhui asioista suoraan niiden oikeilla nimillä. Minulle biologina hän oli juuri sitä, mitä lääkäriltä toivonkin. Tilannekuvamme oli lääkärin mukaan oikein mallillaan eikä siihen mitään muutoksia tai lisäyksiä käynnin perusteella tullutkaan.

Keskustelimme lähinnä mahdollisesta väärästä positiivisesta testituloksesta ja sen taustoista sekä siitä, kannattaako/halutaanko Haitulan kromosomit selvittää jossain vaiheessa syntymän jälkeen, vaikka mitään oireita ei koskaan ilmaantuisikaan. Mikäli kromosomit selvitetään, tulee ratkaistavaksemme tietenkin kysymys siitä, milloin asiasta Haitulalle kerrotaa ja miten. Entä kerrotaanko jollekin muulle? Kenelle/Keille ja miksi? Miltä tuntuisi pitää tämänkaltainen salaisuus esimerkiksi omalta äidiltä? Nyt jo tuntuu, että valehtelen hänelle (ja monelle muullekin), kun sanon, että seuloissa oli kaikki hyvin eikä mitään poikkeavaa ole löytynyt.

Mahdollisista kromosomipoikkeaman aiheuttamista oireista emme juuri keskustelleet, sillä niihin olimme perehtyneet etukäteen hyvin, eikä niissä tosiaan ole mitään vakavaa tai edes kovin "normaalista" poikkeavaa. Ylipäätään mikään mahdollisista oireista ei ole sellainen, johon tarvitsisi etukäteen varautua sen kummemmin, kuin missä tahansa muussakaan "normaalissa" raskaudessa.

Lääkäri teki myös meistä tilannekartoituksen, todeten jo heti alkuesittäytymisten ja minun avauspuheenvuoroni jälkeen, että tilanne näyttää olevan erinomaisen hyvä. Meillä on kuulemma hyvä ja todenmukainen käsitys tilanteesta (joka ei todellakaan ole vakava eikä monesti kliinisesti millään tavalla merkityksellinen edes), minkä lisäksi meillä on hänen arvionsa mukaan täydet edellytykset pärjätä erinomaisen hyvin, vaikka Haitulalla kyseinen kromosomipoikkeama olisikin kaikkein pahimman skenaarion mukaisella oireenkuvalla. Hän jopa totesi, että meidän tapauksessa ei edes lähtisi erityisesti suosittelemaan kromosomiston testausta syntymän jälkeen, sillä se tuskin tuottaisi Haitulan tai muun perheen tueksi mitään sen kummempaa. Perheemme ja voimavaramme vaikuttivat kuulemma erinomaiselta. (Tuli ylpeä olo - kyllä!) Näin mekin olemme ajatelleet.

Olo on tällä hetkellä todella hyvä ja rauhallinen. Vaan pitkä ja uskomattoman raskas tie piti käydä, jotta tähän päästiin! Minähän harkitsin ensimmäisellä neuvolakäynnillä, ettemme olisi osallistuneet tällä kertaa yhdistelmäseulaan ollenkaan juuri sen takia, että se saattaisi aiheuttaa turhaa stressiä (taisin myös ajatella reteesti, että tulee, mitä on tullakseen). Tuohon pohdintaanhan terveydenhoitaja totesi, ettei kannata turhaan stressata, kun emme kuitenkaan ikämme puolesta ole vielä pahimmassa riskiryhmässä. Päädyimme kuitekin osallistumaan (ja päätyisin samaan tämän kaiken jälkeenkin!), joten tässä kaikessa on aimo annos tietynlaista kohtalon ivaa.

Vielä voisin tietenkin stressata koko loppuraskauden poikkeuksellisista seerumiseulan arvoistani. Jätin kuitenkin taktisesti kysymättä lääkäriltä, voiko nyt löydetty krommosomipoikkeama (on se sitten Haitulassa tai vain istukassa) selittää noita arvoja. Olen kuitannut asiani itselleni (biologiuteeni luottaen :D ) toteamalla yksinkertaisesti, että ihan hyvin voi. Kaiken tämän jälkeen en enää osaa (vaiko vain jaksa?) stressata mistään, mikä joka tapauksessa voisi osua kohdalle seerumiarvoista riippumatta.

Kesää kohti!

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Erityinen

Puhelu tuli eilen iltapäivällä. Arvasin heti meitä hoitaneen lääkärin esittäydyttyä, että jotain on löytynyt; jos mitään ei olisi löytynyt, olisi puhelimen toisessa päässä ollut kätilö.

Kuuntelin, mitä lääkäri sanoi, pelästyin hieman, mutta vielä enemmän huokaisin helpotuksesta. Löytynyt poikkeama ei aiheuta hehitysvammaisuutta eikä muutenkaan mitään sellaista, mitä ei kromosomistoltaan täysin "normaalilla" yksilöllä voisi olla. Valtaosa tuohon poikkeamaan liitetyistä oireista itse asiassa ilmenee kromosomistoltaan täysin "normaaleilla" yksilöillä. (Tutkittua tietoa ylipäätään löytyy vain vähän, sillä ainoastaan pieni osa kyseisen poikkeaman omaavista yksilöistä edes tunnistetaan.)

Lääkärimme kirjoittaa lähettee HUSin sikiötutkimusyksikköön ja soitinkin sinne jo tänään. Saamme ajan perinnöllisyyslääkärille mitä pikimmin lähetteen tipahdettua heille. Asiaan perehtynyt lääkäri osaa kertoa löydetyn poikkeaman mahdollisesti aiheuttamista oireista tarkemmin ja ylipäätään neuvoa.

En halua kertoa löydetystä poikkeamasta ainakaan tässä vaiheessa tämän enempää, sillä kyseessä on oma ihmisyksilönsä ja häneen liittyvä yksityisasia. Blogia lukee ainakin yksi ystäväni, joka näin ollen tietäisi ketä asia koskee. Tulos ei ole myöskään sataprosenttinen - varmuus asiaan saadaan vasta Haitulan synnyttyä. Ei tulisi mieleenkään harkita istukka- tai lapsivesinäytteen ottamista löydetyn poikkeaman vahvistamiseksi, sillä näyttenottoon tosiaan liittyy se pahimmillaan yhden prosentin keskenmenoriski. Ylipäätään poikkeaman mahdollisesti aiheuttamat oireet (sen mukaan, kun minulla tietoa asiasta tällä hetkellä on) ovat sellaisia, ettei poikkeaman varmaksi toteaminen ennen lapsen syntymää tarjoaisi mitään tarpeellista tietoa, minkä lisäksi en ikimaailmassa edes harkitsisi raskauden keskeytystä missään raskauden vaiheess kyseisen löydöksen takia - toki tässä vaiheessa se olisi jo myöhäistäkin.

Olo on todella helpottunut. Meidän perhettä todella tulee täydentämään pieni Haitula ensi kesänä. Toki vielä on ne kaikki ihan tavalliset riskit raskauteen ja synnytykseen liittyen jäljellä. Mitään ylimääräistä ei kuitenkaan enää pitäisi joutua stressata.

perjantai 28. helmikuuta 2020

Odottaa, odottaa

Ei ole puhelua kuulunut. Torstaihin asti aika kului mukavasti - en juuri miettinyt tehtyä testiä, saatikka stressannut tulosten puolesta. Mutta niin vain viikon haamurajan umpeuduttua näytteen jättämisestä, alkoi stressi nostamaan päätään enkä saanut viime yönä juuri nukutuksi enää kolmen jälkeen. Unien sijaan mieleni pyöritteli kaikenmoisia valvepainajaisia, vaikka miten yritin järjen äänellä huudella väliin.

Sikiön liikkeet tuntuvat erinomaisen hyvin - ovat tuntuneet jo useamman viikon. Rakenneultrassa selvisi, että istukka on etuseinässä, minkä olinkin jo päätellyt itsekin, sillä liikkeet tuntuvat hyvin eri paikoissa ja monesti erilaisina, kuin Tiitiäistä odottaessani. (Tuolloinhan istukka oli visusti takaseinässä.)

Aluksi en ollut aivan varma siitä, tunsinko todella sikiön liikkeet vai oliko se vain suolisto, jossa mylläsi. (Ensimmäisen raskauden jäjiltä mieli on tosiaan herkistynyt tulkitsemaan kaikenmoiset sikiön liikeitä vähänkään muistuttavat tuntemukset sikiön liikkeiksi.) Liikkeiden muututtua voimakkaammiksi liikeiden tunnistaminen kuitenkin helpottui ja sain varmistuksen siitä, mitkä kaikki todella ovat ja olivat olleet sikiön liikkeitä.

Edelleenkään en juuri tunne liikkeitä, jotka osuvat istukan kohdalle. Muualle osuvat liikkeet kuitenkin tuntuvat todella selkeinä ja niitä tulee aika lailla jatkuvasti. Ne tuntuvat myös vatsan läpi ja osa potkuista heilauttaa vatsaakin niin, että näkyy. Toisaalta huomaan, että päivät vaihtelevat hyvin paljon, mikä johtuu varmasti siitä, että joinain päivinä Haitula nyt vain sattuu viettämään enemmän aikaansa sellaisessa asennossa, että potkut osuvat pääsääntöisesti istukkaan.

Haitula vaikuttaa olevan mylläyksen suhteen melko samaa sorttia kuin Tiitiäinen - eli meillä myllätään paljon ja ympäri vuorokauden. Huomaan myös, että tulosten odottelun myötä noussut stressitasoni on saanut Haitulankin riehaantumaan. Tuntuu todella ikävältä, että tuo pieni ihmisen alku joutuu kärsimään stressihormoneistani ja ties missä huitelevasta verenpaineesta.

Vaan enpä voi muuta, kuin odottaa. Stressata ja odottaa. Voi olla, että odottaminen jatkuu ensi keskiviikolle asti. Edellisen nipt:in tuloshan (julkisella puolella) tuli tasan kaksi viikkoa näytteen jättämisestä ja nytkin lupasivat tuloksen mahdollisesti viikon kuluessa, mutta viimeistään kahden. Täsmälleen sama lupaus siis.

Mieli on siitä ihmeellinen, että heti verinäytteen antamisen jälkeen oloni oli varsin luottavainen sen suhteen, että pikkuisella mitä todennäköisimmin on kaikki hyvin, mutta viikon odotuksen täytyttyä olen alkanut kallistumaan sille kannalle, että on hyvin mahdollista, ettei kaikki olekaan hyvin. Mieleni myös kuiskuttelee, että tulosten saamisen kestäminen viittaa tietenkin siihen, että jotain on löydetty ja sitä täytyy nyt selvitellä lisää, mikä vie aikaa. Mieltäni ei rauhoita pätkän vertaa edes se, että liikkeet tuntuvat niin säännöllisesti ja selvästi.

Odottavan aika on pitkä.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

NIPT - vol. 2

Ostin juuri mielenrauhaa - yli 800 eurolla. (Kelalta saa pienen siivun takaisin, sillä riskilukumme oli 1:31 trisomia 18:n osalta.) Olo on tällä hetkellä todella helpottunut, vaikka vereni on vasta matkalla kohti Kaliforniaa ja ymmärrän täysin, että mitään lupausta testin tulos ei tule antamaan. (Toki testistä voi saada varmistuksen sille, että jotakin todella on Haitulalla pahemman kerran vialla.)

Pohdimme laajempaa NIPT-testiä jo yhdistelmäseulan tuloksen saatuamme. Tuolloin ajatukset olivat kuitenkin niin solmussa, etten oikein osannut tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen ja päädyimmekin lopulta (vain) julkisen puolen tarjoamaan suppean testiin. Rauhoitin mieltäni tulevalla rakenneultralla ja mahdollisuudella teettää lisätutkimuksia, mikäli ultra antaisi siihen aihetta.

Ultra ei antanut aihetta teettää lisätutimuksia. Toisaalta ultra ei myöskään tarjonnut minulle kaipaamaani mielenrauhaa - päinvastoin normaalin alarajoille osuneet mittaustulokset lisäsivät ahdistustani ja huoltani sikiön normaalista kehityksestä.

On vaikea kuvailla, miltä tämä kaikki minusta tuntuu ja miksi huoleni on niin suuri. En osaa selittää sitä täysin itsellenikään. En ole päässyt juttelemaan asiasta kenenkään samoja asioita läpikäyneen kanssa. Sen sijaan ystäväpiirissäni on yksi, joka synnytti kaksi viikkoa eläneen lapsen, jolla oli kaksi kromosomipoikkeamaa. (En kuitenkaan edelleenkään varmasti tiedä, missä seuloissa ja testeissä hän raskausaikanaan kävi.) Lisäksi ystävälläni on ystävä, jolla raskausaikana mikään ei hälyyttänyt kohonneesta riskistä kromosomipoikkeamaan, mutta niin vain syntyi lapsi, jolla on vakavan kehityshäiriön aiheuttava kromosomipoikkeama.

Lääkärikin äsken totesi, että on häviävän pieni todennäköisyys, että sikiöllä olisi mitään pahemmin pielessä, kun raskaus on edennyt näille viikoille asti, rakenteissa ei ole havaittu mitään normalista poikkeavaa ja sikiö liikkuu normaalisti(?). Tämän kaiken toki jo tiesinkin ja olen sitä päivät pitkät itselleni toistellut. Kuten myös sitä, ettei täysin normaalitkaan seerumiarvot, ylimääräiset NIPT-testit, lapsivesinäytteet tai ultrat mitään takaa. Sekä sitä, että ylipäätään mikään testi ei anna lupausta mistään.

Mutta, jos kerran mielerauhaa voi (yrittää) ostaa, niin miksi jäädä jossittelemaan! Tulokset eivät tällä hetkellä jännitä - sianhan voi punnita vaikka kuinka monta kertaa, mutta massa pysyy samana, ja mitä näitä nyt on. Tiedän kyllä tiputuksen olevan suuri, jos tuloksista paljastuu jonkin olevan pielessä tutkittavien kromosomipoikkeamien osalta. Toivon ja uskon kuitenkin, että testin teettäminen takaa minulle paremman mielenrauhan loppuraskauteen ja mahdollistaa myös lopulta raskaudesta iloitsemisen ja nauttimisen. Vaikka synnytyksen jälkeen sitten jokin muu asia osoittautuisikin olevan Haitulalla pielessä, niin olemmepahan ainakin kääntäneet ne kivet jotka olimme valmiit kääntämään niistä, jotka ylipäätään oli käännettävissä.

maanantai 17. helmikuuta 2020

Seulat takana

Viime viikolla oli keskiviikkona sokerirasituskoe ja perjantaina rakenneultra (rv 19+5). Sokerirasitus meni tällä kertaa täysin kivuttomasti ja ilman pienintäkään pahoinvointia tai piinaavaa näläntunnetta. Tuloksetkin olivat täysin viitearvojen rajoissa. Jihii! Koe potkaisi kuitenkin sen verran takaisin, että kaksi seuraavaa päivää voin pahoin ja oksensin ulos käytännössä kaiken, mitä suuhuni pistin.

Voi olla, että myös perjantaisen rakenneultran jännittäminen oli osasyy poskettomaan pahoinvointiin täysin pahoinvoinnittoman sokerirasituskoepäivän jälkeen. Jännitin sitä, että Haitulalla ei olisi kaikki hyvin, mutta ihan yhtä lailla jännitin sitä, että tuo ultra ei takaisi minulle yhtään aimepaa parempaa mielenrauhaa loppuraskauteen. Samalla tietenkin toivoin koko sydämeni pohjasta, että ultrassa kaikki näyttäisi keskiverrolta - ei siis normaalin rajoissa olevalta, vaan nimenomaan mahdollisimman keskiverrolta.

Toiveeni ei tietenkään toteutunut. Mitään poikkeavaa tai huolta herättävää ei löytynyt ja kaikki mitat osuivat normaalille vaihteluvälille. Mikään keskiverto Haitula ei kuitenkaan mittojensa puolesta ole, vaan kaikki mitat osuivat normaalin vaihteluvälin keskiarvon ja alimman arvon välille - suurin osa aivan sinne alimpien normaaliarvojen tietämille. (Olkaluuta lukuun ottamatta, jonka mitta taisi osua keskiarvon yläpuolelle.)

Katselin siis koko ultrauksen ajan haukkana monitoria ja näin, minkä viikkojen keskiarvoa kukin otettu mitta vastasi. En uskaltanut kysyä mitään, koska pelkäsin mahdollista vastausta. Olin vain hiljaa ja katselin monitoria. Puoliskonikaan ei kysynyt juuri mitään - muistaakseni. Ultrauksessa oli mukana myös erikoistuva lääkäri (kumpikaan meistä ei muista mihin - en tainnut edes kuulla ...vaiko kuunnella). Ultrassa katseltiinkin jos jonkinlaista, mutta täytyy myöntää, että Tiitiäistä aikanaan ultrannut kätilö kävi rakenteet läpi vielä tarkemmin ja tarkasti kaiken meille avaten. Nämä kaksi keskustelivat lähinnä keskenään ja minä keskityin hengittämiseen.

Kerroin, että olimme jääneet seulaan, mutta nipt-testin tuloksen olleen normaali. Ultrannut kätilö ei kommentoinut sitä mitenkään - totesi vain, että mikään ei näytä poikkeavalta ja kaikki arvot osuivat normaalille vaihteluvälille. Hän kyseli Tiitiäisen syntymäpainosta (2910 g ja 48 cm, rv 40+0) ja näytti myös ruudulta kaikkien mitattujen arvojen sijoittumisen normaalin vaihteluvälin janoille. Totesi myös, että kasvukontrollit todennäköisesti kutsuvat jossain vaiheessa. Totesi tuon ihan vain ohimennen, kuin itsestäänselvyytenä. (Kerranhan kävimme kontrolliultrassa Tiitiäistäkin odottaessani.)

Olen yrittänyt ultran jälkeen selittää näitä normaalin vaihteluvälin alapäähän osuvia arvoja itselleni muun muassa meidän vanhempien pienellä koolla, laketun ajan siirtämisellä kahta päivää aikaisemmaksi sekä Tiitiäisen pienellä syntymäpainolla ja -pituudella. Olisinpa ollut Tiitiäistä odottaessa rakenneultrassa samoihin aikoihin! Olisi jotain, johon vertailla. Toki voi olla, että se pahentaisi tilannetta entisestään ':D

Ehkä olisi ollut parempi olla näkemättä ja tietämättä mitään tarkempaa. Olisinkohan silloin pystynyt tuudittautumaan siihen, että kaikki mitat olivat normaalin vaihteluvälin alueella? Mitään huolta herättäväähän ei löytynyt. Mitään ei myöskään joka tapauksessa ole enää tehtävissä. Lapsi syntyy kun on syntyäkseen, ja jos hänellä on jotain pahemman kerran pielessä niin sitten on. Mitään ei enää seuraavien parin viikon aikana selvitetä. (Toki yksityisellä puolella voisi vielä käydä varmistusultrassa ja ottaa jos jonkinmoisia testejä.)

Ahdistus on alkanut muuttua normaalitilaksi, jota en enää huomaa. Toki väsynyt olen enkä juuri pysty iloitsemaan raskaudesta. Puoliväli on ylitetty, mutta raskaudesta en ole kertonut juuri kenellekään. Vatsa näkyy jo. Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän niitä odottajia, jotka kieltävät raskauden vielä synnytyksen käynnistyttyä. Ja jälleen kerran tunnen itseni virheelliseksi ja yksinäiseksi - minulla ei ole ketään saman läpi käynyttä, jonka kanssa jakaa tätä kokemusta. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Ahdistaa, sillä kohta kaikki alkavat kysellä ja onnitella. Mitä minä heille sanon? Miten avaan sitä, etten pysty iloita tai suunnitella tulevaa?

Ja kyllä, olen edelleenkin hyvin tietoinen siitä, että on todennäköisempää, ettei Haitulalla ole mitään vakavaa ainakaan. Olen myös täysin tietoinen, ettei mikään seula takaa tervettä lasta. Tai ongelmitta sujuvaa raskautta. Nämä tosiasiat eivät tietenkään oloani helpota - miten voisikaan, kun ei nekään mitään kenellekään lupaa.

Tiitiäinen täyttää kuukauden päästä kaksi vuotta. Hän osaa jo puhua varsin hyvin. Ja Haitulasta hän puhuu paljon - tietää, että Haitula on äidin vatsassa, vauva, tulee kesällä, nukkuu sitten Tiitiäisen sängyssä Tiitiäisen itse siirtyessä huoneessan jo odottavaan isompaan sänkyyn. Itse Tiitiäinen on keksinyt muun muassa, että Haitulan kanssa leikitään leegoja, tehdään ruokaa ja Haitula tulee Tiitiäisen syliin.

Toivon niin kovin, että Haitula tosiaan saapuu kesällä ja hänellä on kaikki hyvin.



keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Sokeria rasittamassa

Istun parhaillaan labran aulassa. Käynnissä on sokerirasituskoe, jossa minun olisi pitänyt käydä ja kolmesta viiteen viikkoa sitten, toisin sanoen viikoilla 14-16, kun nyt mennään viikoilla 19+3. Kukaan ei ollut muistanut sanoa minulle, että sokerirasitukseenkin pitäisi mennä, vaikka tiesin kyllä, että se on taas monirakkulaisten munasarjojeni ansoista edessä. Onneksi huomasin itse asian ja sain rasituskokeen edes tähän kohtaan.

Aamu alkoi petollisen hyvin. Lopetin syömisen eilen kuuden jälkeen eli 14 tuntia ennen varattua aikaa. Nälkä tai pahoinvointi ei kumpikaan vaivannut minua missään vaiheessa, mikä on jo siinäkin mielessä poikkeuksellista, etten tässä raskaudessa ole selvinnyt montaakaan aamua ilman infernaalista pahoinvointia tai oksentamista.

Saavuin laboratorioon hyvissä ajoin ja jäin odottamaan varausmuistutuksessa samani huoneen ulkopuolelle - saman huoneen, jonka edessä odotin viimeksi noin kaksi vuotta sitten. Kello löi 8.10. Nimeäni ei huudettu. Odotin, kellon viisari eteni ja aloin hermostua, sillä kyllä 14 tunnin paasto näkyy mielialassa ja kärsivällisyydessä, vaikkei suoranaista pahoinvointia tai posketonta nälän tunnetta aiheuttaisikaan.

Jossain vaiheessa kuulosti siltä, kuin nimeäni olisi huudettu jossain muualla valtavassa laboratoriossa. Toinen korvani on kuuro, joten lähdin summan mutikassa seikkailemaan johonkin suuntaan. Ovi oli tietenkin ehtinyt sulkeutua jo ennen minun saapumistani paikalle eikä sillä hetkellä käytävillä olleet hoitajat osanneet kertoa, mistä huoneesta oli huudettu, vaikka olivatkin samaa mieltä siitä, että minun nimeni se oli ollut.

Tässä vaiheessa verenpaine huiteli  varmasti jo ties missä ja adrenaliinia oli veressä siihen malliin, että mietin, onko koko kokeesta enää saatavissa luotettavia arvoja. Noh, kipitin kiltisti vahtimestarin kopille, joka osasi vain kertoa, että ihan oikean huoneen edessä odotin, kun kerran sokerirasitukseen olin menossa - ellei sitten kyseessä olisi jostain syystä jokin poikkeusratkaisu.

Menin kiltisti takaisin sokerirasitushuoneen edessä olevaan dotustilaan. Lopulta oven avasi hoitaja ja sain kysyttyä tilanteesta. Nimeäni oli kuulemma huudettu jossain muualla laboratoriossa, kuten erään toisenkin, mutta molemmille meille oli ilmoitettu tämä huone, eikä kumpikaan meistä ollut siis onnistunut reagoimaan oman nimensä huuteluun muualla labrassa.

Puoli tuntia minulle varatun ajan jälkeen minut lopulta kutsuttiin sisään, otettiin verikoe ja tarjottiin tuo ihana vadelmainen virvoke. Tiitiäistä odottaessani viimeisten kulausten alas saaminen osoittautui vaikeaksi. Tällä kertaa koko pullollinen meni kuitenkin alas helposti. 14 tunnin paaston jälkeen kylmä vadelmainen juoma maistui suorastaan hyvältä, vaikka en kovin perso makealle olekaan.

Nesteen juomisesta on nyt puoli tuntia, eikä paha olo ole ainakaan vielä saavuttanut. Tiitiäistä odottaessanihan pahoinvointi ylsi sokerirasituksessa sellaiselle tasolle, että mietin joka ainut hetki tuon kaksituntisen ajan jättäväni leikin kesken. Jännä nähdä, tuleeko se pahoinvointi vielä viiveellä vai pääsenkö todella tällä kertaa näin helpolla. Ehkä tämä kostautuu sitten tuloksissa?! :D

Tämän viikon oikeasti jännittävä hetki koittaa kuitenkin perjantaina, jolloin meillä on rakenneultra. En oikein uskalla ajatella koko asiaa. Toivon vain niin kovasti, että pikkuisella on kaikki hyvin eikä erityistä syytä huoleen enää olisi.

torstai 23. tammikuuta 2020

Pientä säätöä

Maanantaina posti toi vielä kuittauksen sikiötutkimusyksikön lääkäriltä. Meidän pikkuisella ei siis ole mustana valkoisellakaan kohonnutta riskiä tutkittuihin trisomioin 21, 18 ja 13. Puheluhan tuloksista tuli jo viikko sitten, joten viikon verran olen saanut hengitellä hieman rauhallisemmin. Toki edelleen on paljon edellisraskautta enemmän jännitettävää aina sinne asti, kuin tämä raskaus lopulta kantaa - kiitos poikkeuksellisen kehnojen seerumiseulan arvojen.

Viime viikon keskiviikkona minulla oli toinen neuvolakäynti. Minun oli tarkoitus perua se, mutta aluksi en muistanut ja päivän lähestyessä en vain koskaan virka-aikaan asian muistaessani ehtinyt. Eipä siinä, käynti oli näin jälkikäteen ajatellen oikein hyvä ajatus, vaikka tietyllä tapaa myös ahdisti puhua raskaudesta, joka mahdollisesti jo samana päivä tuomittaisiin päättyväksi.

Terveydenhoitaja ei tälläkään kertaa ollut omamme. Ensivaikutelma hänestä oli... no, se sai minut odottamaan täyttä fiaskoa. Istuin kuitenkin tuoliin ja pamautin tilanteemme hänelle suoraan sellaisena, kuin se on. Hän meni silminnähden hämilleen, mutta minun jatkaessani ajatusteni avaamista hän pikkuhiljaa pääsi mukaan ja lopulta koen käynnin olleen todella hyvä.

Pidin siitä, että hän kuunteli ja kyseli joitakin kysymyksiä liittyen minun ajatuksiini, tunteisiini ja sanomisiini. Hän ei yrittänyt selittää mitään parhainpäin tai pois, muttei liioin ruvennut surkuttelemaankaan. Melkein jäi pois lähtiessäni harmittamaan, etten tule jatkamaan hänen kanssaan. (Olisi se tietenkin varmasti mahdollista, mutta hän sattuu myös olemaan tuuraamassa vanhempainvapaalla olevaa terveydenhoitajaa, joten ei olisi mitään järkeä vaihtaa pois hyväksi todeltulta terveydenhoitajalta, jonka kanssa voimme asioida todennäköisesti pitkälle tulevaisuuteen.)

Keskustelemisen lisäksi tehtiin perusjutut eli mittasin verenpaineen, tikutin pissan, kävin vaa'alla ja kuuntelimme sydänäänet. Kaikki oli kunnossa, vaikka painoni olikin taas hieman tippunut. Sydänäänet löytyivät heti ja kuuluivat hyvin, mikä vähän rauhoitti mieltä.

Vaan onnistuipa ne myös herättämään pientä huolta, sillä Tiitiäisen kanssa olin tottunut siihen, että hän lähes poikkeuksetta mylläsi menemään koko raskausajan aina, kun kuuntelimme sydänääniä tai katselimme ultralla. (Varmaan tuon takia myös sykkeet huitelivat tyypillisesti 160 molemmin puolin. :D ) Tässä vaiheessa raskautta tunsin myös hänen liikkeitään. Pikkusiskonsa ei ole tähän mennessä vaikuttanut yhtä vauhdikkaalta tapaukselta. Sydän jumputti 150 lyönnin minuuttitahdilla eikä liikkeistä kuulunut merkkiäkään. En ole myöskään tuntenut yhtäkään varmaa liikettä, vaikka monta kertaa olen niin kuvitellutkin. Tällä kertaa sitä jotenkin kuulostelee liikkeitä paljon edellisraskautta herkemmällä korvalla ja monesti myös yhden raskauden läpi käynyt mieleni yhdistää erilaiset suoliston tapahtumat automaattisesti tuntemuksiksi sikiön liikkeistä, vaikkei ne niitä olisikaan. Miksei se liiku? Onkohan kaikki kunnossa?

Ensi viikolla on onneksi neuvolalääkäri, jossa päästään taas pikkasen kurkistamaan pikkuisen vointia. Meillähän jäi terveydenhoitajan kanssa varaamatta kaikki ajat, joten olen nyt itse etsinyt tietoa siitä, mitä minun tulisi varailla ja varaillut niitä. Sokerirasitukseen olisi pitänyt mennä viimeistään tällä viikolla - kiitos monirakkulaisten munasarjojeni - mutta ensimmäiset minulle mitenkään sopivat vapaat ajat järkevästi saavutettavissa oleviin labroihin löytyivät vasta parin viikon päähän (rv 19, kun pitäisi olla rv 14-rv 16; viikkoa aikaisemmaksi olisi löytynyt, mutta olen tuolloin työmatkalla). Vaan parempi kai myöhään, kuin ei silloinkaan.

Rakenneultra meillä oli onneksi jo valmiiksi varattuna ja nt-ultran yhteydessähän sitä aikaistettiin hieman viikon 19 lopulle (rv 19+5), kun se oli alunperin pistetty aikojen puutteen ja talviloman takia raskausviikolle 21. Tämä antaa meille enemmän pelivaraa, mikäli ultrassa ilmenee jotain poikkeuksellista. (Sinänsähän tuo talvilomaviikon välttäminen on ihan turhaa, koska mitään emme uskalla varata, jos jotain tuolloin edeltävänä perjantain ultrassa ilmenee.) Kätilön mukaan rakenneultran tekemisessä nyt meille varattuna ajankohtana ei pitäisi olla mitään ongelmaa pienen kokoni takia. Toki myöhemmillä viikoilla rakenteet näkyisivät paremmin ja varmemmin. Jännittää.

Niin, ja kävin lisäämässä raskausviikot kaikkiin Tiitiäistä odottaessani tekemiini postauksiin, jotta minun itseni (ja tietenkin kaikkien muidenkin) on helpompi vertailla raskauksia keskenään. :)

torstai 16. tammikuuta 2020

Hengähdystauko

Puhelu tuli vihdoin tänään. Kahteen viikkoon en ole juuri pystynyt olemaan ajattelematta kyseistä puhelua - öisinkään. Aluksi toivoin, että pieni ihmisen alkumme tulisi ulos itsekseen mahdollisimman pian. Ajattelin myös, että tieto trisomiasta olisi tietyllä tapaa helpotus, kun tyypillisesti viimeistään ensimmäisinä elinvuosina kuolemaan johtavan trisomian kohdalla en olisi todennäköisimmin kovin pitkään joutunut miettimään keskeytetäänkö raskaus vai ei. Olisipa piina ainakin päättynyt.

Päivien edetessä ja kahlattuani läpi tietoa poikkeuksellisen matalista seerumiarvoistani aloin kuitenkin yhä enemmän toivoa, että pieni pysyisikin matkassa ja puhelu toisi meille hyviä uutisia. Tämän toiveen myötä nosti päätään tietenkin myös pelko siitä, että puhelun tuomat uutiset olisivat huonot.

Olen myös ehtinyt ajatella koko toisen lapsen asiaa laajemmim. Minulle on käynyt täysin selväksi se, ettei meillä ole todellisuudessa mitään menetettävää. Meillä on yksi pieni täydellinen lapsi (rehellisesti sanottuna en usko, että mitään enempää tai parempaa voisi ollakaan). Elämä on hyvä ja täysi näin(kin). Jotenkin sitä lasta yrittäessä onnistuu rakentamaan mieleensä sellaisen rakennelman, jossa lapsi muodostuu tietyllä tapaa päämääräksi ja itse tarkoitukseksi. Samalla unohtuu moni muu merkityksellinen asia. Sitä on jotenkin vaikea pysähtyä ja hyväksyä, että kaikki on itse asiassa parhaalla mahdolliseksi kuviteltavalla tavalla juuri nyt. Olen ymmärtänyt, että lopulta se ainoa asia, josta vilpittömästi olisin pahoillani, olisi toisen lapsen puuttumaan jäädessä se, ettei Tiitiäinen saisi sisarusta.

Kauan odotettu (miten aika voikaan mataa!?) puhelu tuli siis tänään. Arvasin jo kätilön kertoessa, kuka soittaa ja mistä, että luvassa on hyviä uutisia - sen verran iloisesti hän itsensä esitteli ja kysyi olenko sopivassa paikassa kuullakseni nipt-testin tulokset. Ja hyviä uutiset tosiaan olivat - seulan tulos oli täysin normaali. Toki tiedän, ettei tulos ole tutkittujenkaan trisomioiden osalta sataprosenttinen, minkä lisäksi se ei kerro mitään muista mahdollisista sikiön perimässä olevista vakavista virheistä. Tämä kuitenkin riittää minulle ja meille tällä erää. Jonkinlaista venäläistä rulettiahan tämä on joka ainut kerta ja nyt ollaan ainakin saatu suljettua ne todennäköisimmät vakavat kehityshäiriöt pois.

Toki edelleen olen vähän turhankin tietoinen siitä, ettei tämä tietenkään ollut vielä tässä. Eihän se olisi ihanteellisillakaan yhdistelmäseulan arvoilla! Juuri tuo tosiasia rauhoittaa mieltäni. Tiedän, että tietyt raskauden sujumiseen ja synnytykseen liittyvät riskit ovat kohdallani keskivertoa suuremmat, mutta yhtä lailla tiedän, että valtaosa näistä riakeistä realisoituu raskauksissa, joissa kaikki yhdistelmäseulassa mitatun arvot ovat täysin normaalit.

Mieltäni rauhoittaa myös se, että seulasta selvisi Haitulan olevan tyttö. Tämä tieto rauhoittaa siksi, että joidenkin tutkimusten mukaan mataliin PAPP-A-arvoihin liittyvät kohonneet riskit olisivat hieman matalampia sikiön ollessa tyttö.

Seuraava etappi on rakenneultra. Ellei jotain poikkeuksellista ilmaannu.

perjantai 10. tammikuuta 2020

Oireita on

On pitänyt kirjoittaa moneen kertaan raskausoireista, mutta aluksi en ehtinyt ja viime viikkoina on pyörinyt mielessä ihan muita asioita. Tai ovathan ne raskausoireetkin mielessä paljon pyörineet - milloin olen niiden perusteella päätellyt, ettei mitään toivoa tämän raskauden onnistumisesta ole, milloin taas olen ajatellut niiden lisäävän hyvän ennusteen todennäköisyyttä.

Raskausoireet ovat lähes identtiset niiden oireiden kanssa, joita minulla oli Tiitiäistä odottaessani. Olen palellut lokakuun puolivälistä asti (kehoni lämpötila on edelleen yli 37 celsiusastetta), nokkani on ollut puolittain tukossa ja hengästyn jo pelkästään puhuessani. Ainoastaan pahoinvointi alkoi muutaman viikon myöhemmin ja on äitynyt vielä edellistäkin pahemmaksi. Tälläkään kertaa pahoinvointiin ei auta mikään. Se velloo ympäri vuorokauden ja etenkin syömisen tai juomisen ajatteleminen on tuskallista. Tähän asti olen kuitenkin onnistunut pakottamaan itseni syömään ja itse syöminen onnistuu itseasiassa usein ihan hyvin. Paino on kuitenkin tainnut tippua taas kaksikin kiloa, mikä on melko paljon noin 50-kiloiselle ihmiselle. (Toinen neuvolakäynti, jossa tarkka paino selviäisi olisi ensi viikolla, mutta taidan jättää sen väliin tässä tilanteesa. Etenkin, kun se ei ole omalle terveydenhoitajalleni.)

Olen myös sortunut googlaamaan (tai paremminkin DuckDuckGoettamaan :D ) raskauspahoinvoinnista liittyen raskauden ennusteeseen. Äh! Vaan eipä noista googlailuista ole juuri kostunut. Matala tai korkea hcg-beeta-taso voi lisätä raskauspahoinvointia (korreloi siis kohonneen trisomiariskin kanssa), mutta toisaalta jotkin tutkimukset tarjoavat keskimääräistä parempaa ennustetta raskauksille, joissa pahoinvointia esiintyy. Siitä googlailut kuitenkin taas muistuttavat, että kuulun siihen pieneen joukkoon raskaana olevista (1-2 prosenttia), joilla pahoinvointi kestää koko raskauden. Tai siis kuulun edellisen raskauden osalta - saa nähdä, kuinka tällä kertaa käy (ja kuinka pitkälle raskaus ylipäätään jaksaa).


Öisin herään vessaan vähintään kahdesti. Ylipäätään nukun melko huonosti, kuten viime raskaudessakin. Tällä kertaa uneen on vaikuttanut myös seerumiseulassa ilmenneistä poikkeuksellisen matalista arvoista johtuva stressi ja pelko. Herään viimeistään aamuyöllä sydän hakaten ja nämä asiat alkavat väistämättä pyöriä mielessä. Valehtelisin, jos väittäisin, etteivät ne pyöri mielessäni koko ajan, mutta yöllä noiden asioiden pyöriminen mielessä on kaikkein ahdistavinta. Eipä tuollaisen jälkeen myöskään kovin virkeänä tai muuten hyvin eväin seuraava päivää  mennä.

Viimeisten kahden viikon stressi on saanut aikaiseksi myös sen, että olen päässyt kokemaan ensimmäiset (harjoitus)supistukset. Myös Tiitiäistä odottaessani supistukset alkoivat varhain, mutta kuitenkin jonkun viikon myöhemmin. Välillä olen pelännyt supistusten kertovan siitä, ettei kaikki ole hyvin, kun toisinaan olen taas toivonut, että ne toisivat tuon pienen ihmisen alun itsestään ulos minusta ja päättäisivät tämän piinan lyhyeen. Toisaalta, kohtuni on todistetusti supistusherkkä ja toisilla saattaa supistella koko raskausajan. Olen yhdistänyt supistukset stressiin sen takia, että ne alkoivat samana iltana, jona sain puhelun HUSin sikiötutkimusyksiköstä.

Raskausoireiden osalta päätäni on vaivannut ja vaivaa kaikkein eniten kuitenkin se, että jossain vaiheessa ne paljastavat tilani myös muille - on varmasti paljastanut jo tarkkasilmäisimmille (tai uteliaimmille). Se kaikkein ilmeisin raskausoirehan on vatsa. Raskausvatsani ei voi sanoa vielä näkyvän, vaikka housunvyötäröt jo kiristävätkin, mutta viimeistään kuukauden päästä se kyllä varmasti jo näkyy. Tiitiäisen kohdalla vatsa alkoi näkyä varsinaisesti suunnilleen raskauden puolivälissä ja oletan, että tällä kertaa tuo etappi saavutetaan aikaisemmin. (Sikiöhän on kasvanut täysin viikoillaan ja np-ultrassa laskettu aika itseasiassa siirrettiin heinäkuun seitsemännestä viidenteen. Neljässä ultrassa on saatu lasketuksi ajaksi ensimmäisellä kerralla 7.7. ja lopuilla kerroilla 6. tai 5.7.)

Raskaudesta olemme kertoneet tosiaan minun äidilleni, siskolleni sekä puoliskoni perheelle ja muutamalle ystävälle. Olisimme halunneet kertoa asiasta vasta yhdistelmäseulan tulosten jälkeen, mutta joulun ajan ateriat pakottivat kertomaan asasta jo aikaisemmin perheillemme. Omalle äidilleni olisin kyllä varmasti kertonut joka tapauksessani, mutta puoliskoni äidille ja isälle kertominen tarkoittaa, että tällä hetkellä varmasti koko heidän kotikaupunkinsa tietää asiasta. Siskolleni soitin heti, kun sain kuulla seulan tulokset - tarvitsin jonkun ihmisen, jolle asiasta puhua.

Vaan kohta vatsa tosiaan näkyy. Mitään pakokeinoa tästä tosiasiasta ei ole, ellei sitten syytä ja aikaa raskauden keskeyttämiselle saada ennen sitä. En tiedä, miten tulen henkisesti kestämään ihmisten katseet, utelut ja onnittelut. Mitä minä vastaan? Rehellisesti tietenkin. En kuitenkaan haluaisi tuottaa myöskään muille ihmisille tuskaa läväyttämällä tällaista asiaa vasten kasvoja täysin odottamatta ja pyytämättä - sillä niinhän se varmasti valtaosalle tulee.

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Hermoraunio

Odottavan aika on pitkä. Vielä pitempi se tuntuu olevan, kun tietää, ettei seuraava puhelu mitä todennäköisimmin lopeta odotusta. Odotus loppuisi tuohon puheluun vain siinä tapauksessa, että nipt-testi olisi positiivinen - minkä tahansa trisomian osalta. Todennäköisyys positiiviselle tulokselle trisomia 18:n suhteen on vähän reilut 3 %. (Melkein yhtä suuri on todennäköisyys sille, ettei nipt-testistä saada tulosta lainkaan.) Downin osalta se on 0,05% (1:1820) ja trisomia 13:sta en löytänyt lukua.

Olen ehtinyt miettiä paljon - valitettavasti myös öiden valvottuina tunteina. Lisäksi olen googlaillut. Paljon. Menin myös penkomaan Tiitiäisen seerumiseulan tulokset ja riskisuhteet, jotka ovat tietenkin aivan eri maailmasta: trisomia 18:n osata 1:100 000 ja trisomia 21:n osalta 1:7250. Ikäriski oli tuolloin 1:481, kun nyt, reilut kaksi vuotta myöhemmin, se on 1:291.

Välillä olen aivan varma, ettei meillä ole pienintäkään toivoa terveestä lapsesta. Hetkittäin toivo nostaa kuitenkin päätään. Toisaalta on myös hetkiä, joina vain toivon, että tuo pieni ihminen tulisi minusta ulos mahdollisimman nopeasti, jotta tämä painajainen loppuisi.

Googlaamalla löytää kaikenlaista - hyvässä ja pahassa. Matalien hCG-beeta-arvojen riskeistä en oikein ole löytänyt tietoa. Kaikki mataliin arvoihin liittyvät riskit liittyvät alkuraskauteen (mm. keskenmenoon, rypäleraskauteen, kohdun ulkopuoliseen raskauteen). Nuo arvothan lähtevät laskemaan yksilöllisesti viikkojen 8-10 aikana ja asettuvat sitten jollekin tasolle. Mitään vaihteluväliä normaaleista arvoista en ole onnistunut löytämään, ainoastaan mediaaniarvot.

Matalista PAPP-A-arvoista sen sijaaan löytyy tietoa paljon. Tutkimukset eivät näytä osoittavan yksiselitteisesti muuta kuin sen, että yhdistelmäseulonnoissa, joissa huomioidaan seerumiarvojen lisäksi myös muita muuttujia (kuten biologisen äidin ikä ja niskaturvotuksen suuruus), saadaan seulottua melko luotettavasti ne odottavat äidit, joilla on kohonnut riski johonkin aneuploidiaan eli kromosomien normaalista poikkeavaan lukumäärään. Valtaosa riskiryhmään kuuluvista saa terveen lapsen ja raskaus sujuu normaaliin tapaan. Yhdistelmäseulan merkityshän piilee nimenomaan tuossa ensin mainitsemassani - sen kyvyssä seuloa riskiryhmään mahdollsimman suuri osa niistä harvoista raskauksista, joissa sikiön kromosomisto on normaalista poikkeava. (Seula onnistuu tässä tehtävässään löytää trisomiaraskaudet sitä todennäköisemmin, mitä vanhempi äiti on.)

Monissa tutkimuksissa poikkeuksellisen matala PAPPA-A-arvo (määritelty monesti <0,3 Mom) alkuraskaudessa on yhdistetty myös suurentuneeseen riskiin erilaisten ongelmien ilmenemiseksi raskauden edetessä. Kohonnut riski koskee muun muassa pre-eklampsiaa, sikiön viikkoihin nähden pientä kokoa ja ennenaikaista synnytystä. Matalan PAPPA-A-arvon ennustavuus näiden suhteen ei kuitenkaan näytä olevan kovinkaan kummoinen tai yksiselitteinen (etenkään, jos ainiestosta on poistettu trisomiaraskaudet) ja toisaalta on myös hyvä huomata, että valtaosa noista raskauteen liittyvistä ongelmista tulee vastaan raskauksissa, joissa PAPPA-A-arvo on ollut täysin normaali. Etenkin tyttösikiöiden osalta ennuste oli hyvä, kun taas poikasikiöiden kohdalla matala arvo antoi hieman huonomman ennusteen myöhemmin raskaudessa ilmaantuvien ongelmien suhteen. Toisaalta poikasikiöiden ennuste taitaa olla aina tyttösikiöitä huonompi.

Nyt sitten jännitetään nipt-testin tulosta. Eniten taidan tällä hetkellä jännittää sukupuolta. Kaikenlaisia oljenkorsia sitä ihminen itselleen keksiikin! Positiivista tulosta en pelkää niinkään,  sillä se tarkoittaisi tämän painajaisen päättymistä. Jos tulos on negatiivinen, niin toivon, että saamme kunnollisen mahdollisuuden jutella asiantuntevan lääkärin kanssa noista seerumiseulan arvoista ja raskauden ennusteesta. Nyt minulla on sellainen olo, että meidät on jätetty ison ja todella vaikean asian kanssa aivan yksin.

Ajatukseni ovat täysin solmussa ja sydän hakkaa rinnasta ulos 24/7. En osaa edes itkeä tai surra! Minua vain pelottaa. Pelottaa ja ahdistaa. (Aivan saatanallinen pahoinvointi hieman myös suututtaa - miksi kaiken tämän päälle on kiusana vielä sekin?!) Katson puhelinta muutaman minuutin välein. Jos puhelu vaikka olisi jo tullut.

Raskaudestani tietävät vain äitini, siskoni, puoliskoni perhe (ja siis varmasti jo koko kotikaupunkinsa!) sekä muutama ystävä. Odotan kauhulla, milloin vatsa alkaa näkyä. Mitä minä sitten teen??!?