Odotushuoneessa

Istun jälleen laboratorion odotushuoneessa. Vuorossa on sokerirasituskoe vol 2. Tällä kertaa on etova olo ja posketon nälkä. Varmaankin johtuu siitä, että raskaus on nyt pitemmällä, mutta myös siitä, että kolme viimeistä viikkoa on mennyt hirveässä stressissä huonoilla yöunilla.

Etätyöskentely työhuoneettomassa kerrostaloasunnossa aktiivisen juuri kaksi vuotta täyttäneen etäpäiväkotilaisen kanssa on kaikkea muuta kuin kivaa tai helppoa. Me kaksi etätyöskentelevää vanhempaa olemme hänen ainut soaiaalinen kontaktinsa ja usein ainoa, mitä hänelle on tarjota on "Odota, äiti tekee töitä." "Isällä on kokous kesken." "Huomenna voidaan mennä. Ehkä." Ja mitä näitä nyt on.

Minä käyn tekemässä kaikkein eniten pitkäjänteistä keskittymistä ja ajatustyötä vaativat hommat aivan vieressä olevalla työpaikallani viikonloppuisin. Tuo onkin sitten se ainoa työhuoneellinen hetki meidän perheessä. Puoliskoni vääntää hommia pääsääntöisesti arkisin, jolloin minulla on suurempi vastuu Tiitiäisestä. Työni on pohjimmiltaan kuitenkin virka-aikaan ja arkisin tehtävää, minkä lisäksi työmääräni on etätyöskentelyyn siirtymisen myötä kasvanut sellaiseksi, että teen töitä silppuna enemmän tai vähemmän koko valveillaoloaikani. Tähän vaikuttaa tietenkin paljon myös etäpäiväkotilaisesta johtuva työn silppuuntuminen.

Omat voimavarat alkavat olla aivan loppu. En ole kolmeen viikkoon juuri liikkunut - istunut vain aivan liian pienen ruudun edessä täysin työskentelyyn sopimattoman pöydän ääressä pitkään istumiseen sopimattomalla tuolilla. Vähänkään pitempään istuminen saa aikaa jatkuvaa supistelua ja imetyksen aikaan kipeytyneistä ranteista kortisonipiikin jo kertaalleen saanut on jälleen kipeä. Stressitasot huitelevat taivaissa ja yöunet ovat silppua.

Pitäisi jäädä sairauslomalle - mitään muuta itseä kunnioittavaa vaihtoehtoa tässä tilanteessa ei ole. En kuitenkaan pysty tekemään tuota päätöstä enkä oikein tiedä miksi.

Stressiä on viime viikon aikana lisännyt entisestään päätös siitä, ettei synnytykseen saa (toistaiseksi) tulla mukaan tukihenkilö, kuin vain synnytyssaliin siksi ajaksi, kun varsinainen synnytys on käynnissä. Tämä jännittää siksi, että viime kerralla varsinaista synnytystä edeltänyt latenssivaihe oli minulla sellainen, etten tiedä, miten selviäisin samasta uuden kerran ilman puoliskoani tai toista itselleni läheistä ihmistä. Pelottaa myös se, että seerumiseulani arvojen perusteella aika lailla kaikki mahdolliset riskit ovat tässä raskaudessa koholla keskivertoon nähden. Mitä, jos kaikki ei mene nappiin ja minä olen tilanteessa aivan yksin?!

Itse koronasta en niin stressaa - tässä raskaudessa, kun on saanut jo sellaisen höykytyksen, etten enää osaa. Toki tiedostan varsin hyvin tilanteen ja pelkään myös tartuntaa (etenkin omilla riskiryhmään kuuluvilla läheisilläni) siinä määrin, että noudatamme karanteeniohjeita aika lailla tunnollisesti. Toki mietityttää oma tilanne, sillä vaikkei raskaana olevien ole sanottu riskiryhmään kuuluvankaan, niin kyllä kaikki taudit vain raskaana ollessa vielä keljummilta ainakin tuntuvat.

Haitula liikkuu paljon, joskaan en edelleenkään juuri tunne keskelle vatsaa osuvia potkuja tai liikkeitä. Aktiivisuudessaan hän ei taida ihan yltää Tiitiäisen tasolle, mutta on myönnettävä, että vertailu on vaikeaa, sillä istukan sijainnin takia liikkeet tosiaan tuntuvat kovin eri tavalla ja erilaisiltakin, kuin Tiitiäistä odottaessa. Ylipäätään taidan Tiitiäisen liikkeistä muistaa ne aivan viimeisten kuukausien aikaiset. Toki aika viimeisiä aletaan jo viedä tässäkin raskaudessa. Sf-mitta minulta otettiin tavanomaisesta poiketen jo pari viikoa sitten, koska seerumiseulan arvot (ja toinen raskaus, jossa enimmäistä vähemmän neuvolekäyntejä) ja kohtu näyttää kasvavan nyt ainakin aika täsmälleen samalla käyrällä, kuin Tiitiäistä odottaessani.

Tiitiäinen tykkää kovasti halailla vatsaa sekä antaa pusuja ja laulaa Haitulalle. Jos tästä tilanteesta täytyy jotain positiivista löytää niin ainakin se, että pääsemme nauttimaan Tiitiäisen seurasta nyt 24/7. Yhdistelmä on uskomattoman raskas, mutta samalla ainutlaatuinen. Meitä on heinäkuussa todennäköisesti yksi enemmän, joten nämä hetket kolmisin ovat kultaakin kalliimmat. Ja onhan sitä iloista höpötystä ja laulelua ihana kuunnella myös työskentelyn lomassa, vaikka se usein pahemman kerran työntekoa häiritseekin. (Kiukkuhetkiä ei onneksi ole ollut kovin paljon. Ainakaan vielä.)