Pii paa paniikki

Vajaa viikko sitten meillä oli puoliskon kanssa suunniteltu kiva urheiluiltaohjelma. Tiitiäinen oli päiväunilla ja minä lähdin vaihtamaan urheilutamineita ylleni. Tuon suorituksen hoidettuani palasin vielä imettämään pikkuisen, jotta saisin rauhassa hikoilla ja käydä sen jälkeen vielä saunomassa ja pesulla. (Tiitiäinen ei siis ole rotarokotteen annon jälkeen suostunut syömään pullosta.)

Vaatteiden vaihdon aikana Tiitiäinen oli herännyt ja puoliskoni oli nostanut vauvan syliinsä. Hän totesi Tiitiäisen olevan jotenkin flegmaattinen. Nostin pikkuisen syliini imettääkseni ja hän tosiaan vaikutti flegmaagtiselta ja sekavalta. Tiitiäinen hymyili kyllä ja jutteli, mutta kaikki tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa, eikä hän näyttänyt omalta itseltään. Tissiinkin hän tarttui hidastetusti - puoliskoni sanoja lainatakseni, aivan kuin olisi ollut rauhoittavissa lääkkeissä.

Paniikki iski silmänräpäyksessä. Käskin puoliskoni soittaa... Niin minne!? Minne tällaisessa tilanteessa piti soittaa? Hän etsi lastenklinikan sivuilta numeron ja soitti. Linjan toisessa päässä ääni kertoi jonosta ja käski odottaa.

Paniikki kasvoi. Itkin lohduttomasti ja sekunnit tuntuivat tunneilta. En vieläkään tiedä, kauanko jonotimme, mutta ikuisuudelta se tuntui. Lopulta oli meidän vuoromme ja minä otin luurin kertoakseni Tiitiäisen voinnista, sillä olen hänen kanssaan paljon työssä käyvää puoliskoani enemmän ja katsoin osaavani kuvailla Tiitiäisen normaalista poikkeavaa vointia paremmin.

Ilmeisesti puhelu yhdistyi terveysneuvontaan (en tiedä enkä paniikiltani muista). Nainen linjan toisessa päässä kuunteli kuvailuni, esitti muutaman kysymyksen (en todellakaan muista mitä) ja käski soittaa yksykskakkoseen. Hätäkeskus sitten arvioisi tilanteen vakavuuden ja sen pitäisikö lähettää auto. Lopuksi nainen totesi, että tilanteessa, jossa toinen menee flegnaattiseksi ja sekavaksi, pitäisi aina soittaa hätänumeroon ja antaa heidän tehdä arvio.

Soitimme siis hätänumeroon ja kuvailimme Tiitiäisen vointia. Vastasimme jälleen muutamiin kysymyksiin. Auto lähetettiin.

Sydän hakkasi ja tuntui, kuin en olisi ollut tässä todellisuudessa. Itkin ja tärisin. Halasin Tiitiäistä sylissäni ja kuuntelin lähestyvää hälytysajoneuvon ujellusta.

Meitä tervehti kaksi rauhallista ensihoitajaa ja ohjasi minut ja Tiitiäisen auton takaosaan ja puoliskoni etupenkille seuraamaan. (Takana ei ollut tilaa useammalle.) Laskin Tiitiäisen auton sairaalapedille ja hoitajat alkoivat tehdä rutiinitestejä rauhallisin ottein kysyen samalla kaikenlaista.

Olo alkoi rauhoittua äkkiä, kun näin ensihoitajien varmat ja rauhalliset otteet. Joskaan verenpaineen ja happisaturaation mittaaminen eivät oikein ottaneet onnistuakseen, kun Tiitiäinen on niin kovin pieni vielä, etteivät pienimmätkään mittavälineet olleet tarpeeksi pieniä.

Flegmaattisuus oli hävinnyt jo ennen ambulanssin saapumista, mutta Tiitiäinen oli edelleen ilmeineen ja juttuineen kuin hidastetusta elokuvasta. Kerroin huolissani ja häpeissäni, että olin tiputtanut hänet noin kaksi viikkoa aikaisemmin. Ensihoitajat hymyilivät rauhoittaen ja totesivat lohdullisesti, että vauvoja tipahtelee koko ajan ja ne ovat kovaa tekoa. Matalalta ruohikolle tipahtamista ei kannattaisi jäädä murehtimaan.

Perustestinsä tehtyään ensihoitajat totesivat, että mitään akuuttia hätää ei ole ja kehottivat menemään Lastenklinikalle. Olisivat kai heittäneetkin, jos tilaa olisi riittänyt meille kaikille ja vaunuille.

Tähän väliin kuuluu iso kiitos meitä palvelleille ensihoitajille.

Lastenklinikalla meidät ohjattiin heti ilmoittautumisen jälkeen omaan huoneeseen odottamaan. (Aivan loistavaa palvelua!) Jonkin ajan kuluttua terveydenhoitaja tuli tekemään Tiitiäiselle perustarkastuksen ja kyselemään muutaman kysymyksen. Niiden perusteella ei löytynyt mitään. Tiitiäinen oli edelleen hieman sekavan oloinen eikä ilmehtiessään näyttänyt omalta itseltään. Hän oli kuitenkin jo selvästi aiempaa enemmän oma itsensä.

Pian tuli lääkäri (saman terveydenhoitajan kanssa) ja tehtiin lisää testejä ja kyseltiin. Mitään poikkeavaa ei löytynyt ja tuossa välissä Tiitiäinen oli myös alkanut olla taas oma itsensä. Odottelimme vielä neurologin tarkastusta eikä hänkään löytänyt mitään poikkeavaa.

Varmuuden vuoksi neurologi konsultoin myös toista päivystänyttä neurologia, minkä jälkeen saimme luvan lähteä kotiin. Koko lysti vei nelisen tuntia.

Mitään sen kummempia labrakokeita tai kuvantamisia ei tarvinnut tehdä, kun perustesteissä ei kerran mitään ilmennyt. Lisätutkimuksia tarvitsisi tehdä vain, jos tila uusisi. Kysyimme, mistä tuollainen voi johtua, mutta neurologi vain totesi, että pienillä vauvoilla voi tulla kaikenlaista, mistä ei lopulta selviä, mitä se oli.

Nyt vain toivotaan, että tuollainen "kohtaus" ei uusi. Eikä kyllä tarvitsisi tulla muutakaan vastaavaa. En tuon episodin jälkeen ole saanut nukuttua kunnolla, ja aina säännöllisesti iskee kamala menettämisen pelko.

Erään biologiystäväni sanat kuitenkin rauhoittivat. Hän muistutti, että pienen vauvan hermoston kehitys on vielä täysin kesken. Tiitiäinen kasvaa tällä hetkellä kovaa vauhtia ja oppii päivittäin uutta. Se asettaa kehittymättömän hermoston kovalle koetukselle. Ehkä "kohtaus" selittyy tuolla yksinkertaisella biologisella tosiasialla.

Jos jotain käytännön asioita tästä kaikesta opin, niin sen että kannattaa etukäteen selvittää, missä tilanteessa pitää soittaa minnekin. Kannattaisi varmaan myös perehtyä siihen, miten tulisi itse toimia erinäisissä tilanteissa, esimerkiksi silmälläpitäen sitä, kun vauva aloittaa sormiruokailun (tai muuten vain asioita alkaa mennä enemmän suuhun ja aiheuttaa mahdollisesti tukehtumisvaaran) tai kuinka vauvaa elvytetään.

Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta olisi varmasti hyvä olla edes jotenkin varautunut mahdollisiin (todennäköisimpiin) vaaratilanteisiin, sillä itsellä tämä koettu episodi osoitti, että tilanteen koittaessa oma ajatus ja toiminta eivät ehkä sujukaan. Pitää muistaa myös pakata pieni ensiapulaukku mukaan kesäloman viettoon lähtiessämme. Niin, ja jostain pitäisi sitten löytää se kultainen keskitie, että osaa varautua erilaisiin tilanteisiin murehtimatta kuitenkaan liikaa. (Kävi itselläkin ambulanssista pois noustessamme ja kun Lastenklinikallakaan mitään ei löytynyt mielessä, että soitettiinko me kuitenkin turhaan. Toisaalta ei meille kukaan siihen suuntaan edes viitannut.)

Käytännön asioiden lisäksi opin jo toistamiseen lyhyen ajan sisällä, kuinka voimakkaita tuntemuksia äitiys voi tuoda tullessaan - myös sieltä surullisemmasta päästä. Toki rakkaus ja menettämisen pelko taitavat käydä aika lailla käsi kädessä.

Meidän rakas Tiitiäinen. ❤

Nolo homma

Aloitetaan suoraan tunnustuksella. Minä tiputin vauvani. Kyllä. Siitä on jo useampi viikko, mutten ole aikaisemmin ehtinyt tunnustusta tänne kirjoittaa.

Olin Tiitiäisen kanssa vaunulenkillä ja pysähdyimme soratien laitaan ajatuksena imettää pikkuinen nurmikolla. Nostin Tiitiäisen vaunuista, siirsin hänet toisen käden varaan ja kumarruin kaivamaan pukluliinaa (hoito)laukusta. Seuraavien tapahtumien kulusta en sitten olekaan enää täysin varma, sillä en tietenkään vielä tiennyt Tiitiäisen tipahtavan ja kun hän lopulta tipahti, ovat muistikuvani tuosta silmänräpäyksestä aika sekavat.

Joka tapauksessa korjasin Tiitiäisen asentoa pukluliinaa kaivaessani, sillä hänen jalkansa (tai jokin) jäi löysän paitani helman vangiksi. Seuraavassa hetkessä näenkin jo maahan tippuvan vauvani. Onneksi alla oli nurmikko, johon pikkuinen mätkähti melko matalalta.

En ollut ikinä aiemmin elämässäni pelästynyt yhtä paljon. Muistan tuon tilanteen varmasti lopun elämäni. Tilanne on pyörinyt mielessäni läpi lukemattomia kertoja. Muistan (kuvittelen muistavani) kaiken ympärillä olleen ja näen, kuinka Tiitiäinen on maassa. Mielikuvissani olen lisännyt kuvaan myös valtavan mätkähdysäänen.

Sydän hyppäsi ulos rinnastani, Tiitiäinen parahti pelästyneeseen itkuun ja minä myös. Kaivoin puhelimen ja soitin terveysneuvontaan. Tiitiäinen rauhoittui heti ensisäikähdyksestä selvittyään. Minä en.

Naisääni puhelimen toisessa päässä kuitenkin rauhoitteli. Vauva ei ollut pudonnut korkealta ja kaiken lisäksi hän putosi pehmeälle nurmelle. Ulkoisia merkkejä tippumisesta ei näkynyt. (Myöhemmin huomasin pienen naarmuruhjeen Tiitiäisen jalassa, joka oli varmaankin tullut nurmelle tieltä joutuneesta sorasta.) Vauva oli säikähdysitkun jälkeen oma itsensä ja imi rintaa hyvällä ruokahalulla puhelun aikana.

Terveydenhoitaja neuvoi kuitenkin seuraamaan vauvan vointia ja soittamaan Lastenklinikalle, mikäli hän olisi kovin väsyneen oloinen, ei jaksaisi syödä tai alkaisi oksennella. Samalla hän lohdutti, etten ollut ensimmäinen äiti, joka on lapsensa tiputtanut. Ei lohduttanut. Tunsin itseni huonoksi äidiksi. Täysin epäonnistuneeksi.

Minua hävetti ja huolestutti Tiitiäisen tipauttaminen niin paljon, että totesin että minun on puhuttava asiasta jonkun kanssa. Niinhän se on, että asioiden herättämästä nolouden tunteesta pääse parhaiten yli kertomalla ne kaikelle kansalle. Minäpä kerroin.

Olo helpotti heti. Samalla minulle selvisi, etten olekaan niin poikkeuksellisen surkea äiti. Yhden vauva on tippunut hoitopöydältä. Toisen pää ja selkä edellä sängyltä. Yksi istumaan oppinut on kaatanut vaunut ja kaatunut tietenkin itse mukana. Muutaman lähipiirin äidin tunnustuksen mainitakseni. Ja on lasten päähän ja naamaankin tipahtanut puhelimesta alkaen vaikka mitä.

Lohduttaa, etten ole siis ainut. Enkä tunne itseäni enää maailman paskimmaksi äidiksi. Lisäksi kaikki noiden tarinoiden vauvat ovat nykyään terveitä aikuisia tai lapsia ja äitinsäkin siis selvisivät säikähdyksellä. Olen yrittänyt rauhoitella mieltäni myös sillä, että meidän Tiitiäinen on onneksi todella jäntevä vauva, eikä ehkä siksi niin helposti särkyvä.

En kuitenkaan saa tuota hetkeä pyyhittyä mielestäni. Se toistuu mielessäni yhä uudestaan. Tuo yhden silmänräpäyksen kestänyt hetki herätti minussa hirveän menettämisen pelon. Osasin kyllä odottaa, että äitiys tuo tullessaan myös tuollaisia tuntemuksia, mutten osannut odottaa mitään näin voimakasta. (Sitä, että tiputtaisin oman vauvani, en kuitenkaan ollut osannut odottaa. Enkä myöskään häpeää, jonka se minussa herätti.)

Kaksi viikkoa tuon tapahtuman jälkeen olikin luvassa jotain vielä suuremman menettämisen pelon herättävää. Kirjoittelen siitä kuitenkin oman postauksensa.

Keskenmeno - osa 1

Siitä on nyt kaksi vuotta. Päivälleen. Ja edelleen minun on vaikea löytää sopivia sanoja kuvatakseni, miltä se kaikki tuolloin tuntui. En osaa oikein pukea sanoiksi sitäkään, miltä tuo kaikki tuntuu nyt kahden vuoden ja ihanan pienen Tiitiäisen jälkeenkään. Monta kertaa olen yrittänyt noita tapahtumia ja niihin liittyneitä tuntemuksia kirjoittaa, mutta koskaan en ole saanut valmista. Ehkä se nyt onnistuu.

Paljon tämä kaikki ja ennen kaikkea tuo keskenmeno on minussa joka tapauksessa muuttanut – hyvässä ja pahassa. Yllättävää nyt onnistuneen raskauden jälkeen on ollut se, että edelleenkin koen vaikeaksi kohdata raskaana olevia ja vaunujen kanssa kulkevia. Isompien lasten vanhempiin tuo tunne ei jostain syystä ulotu. Ehkä raskausvatsat ja vaunut nyt vain muistuttavat konkreettisemmin omasta tuskasta. Joku jossain lehdessä kuvasi äitienpäivän alla kokemuksiaan lapsen yrittämisestä ja lapsettomuudesta. Kuinka lapsia lopulta saatuaan hän koki olevansa lapseton, joka oli sattunut onnistumaan saamaan lapsia. Ehkä tuo sama selittää omiakin tuntemuksiani.

En niinkään koe siis kateuden tai katkeruuden tunteita, vaan raskausvatsojen ja vauvojen kanssa liikkuvien näkeminen nyt vain sattuu inhottavalla tavalla verestämään omia kipeitä muistojani. Tai kyllähän siihen liittyy kateuttakin! Olisinpa minäkin saanut kokea tuon. Voi kun saisin sen itseni takaisin, joka ei näistä kolhuista mitään ymmärtänyt, vaikka hyvin tiesikin lapsen yrittämisen mahdollisista haasteista. Jotenkin mieleni saa minut huijattua kuvittelemaan naivisti, että kaikki muut saavat lapsia tuosta noin vain – vahingossakin. Käyhän siinä monella niinkin. Totuus taitaa kuitenkin olla aika lailla muuta. Monen polku on ollut omaani vielä paljon kivisempi. Ja onhan se niinkin, ettei eri ihmisten kokemuksia voi vertailla keskenään; jokainen suhteuttaa omat kokemuksensa oman elämänsä aiempiin kokemuksiin, vaikka toki me elämäämme jollain tasolla muiden omiin pyrimmekin vertailemaan.

Olimme siis yrittäneet raskautta jo puoli vuotta, kun hakeuduin gynekologille epäsäännöllisen kierron ja muiden oireiden takia. Pillereiden lopettamisen jälkeen hormonini menivät ilmeisesti sen verran sekaisin, että minulla oli useamman kuukauden ajan oppikirjamaiset raskausoireet, vaikka raskaudesta ei ollut tietoakaan. Tuolloinen gynekologini totesi, että aloitetaan jonkinmoiset hoidot heti vuodenvaihteen jälkeen, kun palaisimme puoliskoni kanssa takaisin ulkomaankomennukselta. Tuolloin olin kaikenlaisista hoidoista vielä autuaan tietämätön, mutta ilmeisesti kyseessä oli ovulaation induktio.

Vuodenvaihteessa gynekologini jäikin sitten yllättäen ennenaikaisesti eläkkeelle ja uusi gynekologi vain totesi, että sen kun jatkatte yrittämistä. En jostain syystä osannut vaatia muuta, vaikka edellinen gynekologini oli ollut tilanteestamme täysin eri mieltä. Rohkaistuin kuitenkin tuon tyrmäyksen takia kysymään äidiltäni, oliko hänellä ollut vaikeuksia tulla raskaaksi. Ja hänellähän oli. Äiti varasi minulle, yli kolmikymppiselle tyttärelleen, ajan yksityiselle gynekologille ja vasta tuolla käynnillä minulle selvisi munasarjojeni olevan monirakkulaiset. Samalta käynniltä kävelin ulos Clomifen-reseptin kanssa. Tarkoituksena oli tehdä ovulaation induktio seuraavaan kiertoon.

Seuraavaa kiertoa ei kuitenkaan koskaan kuulunut. Maaliskuu vaihtui huhtikuuhun. Minä en tehnyt raskaustestiä, vaikka monenlaisia oireita olikin – niitä minulla oli ollut monta kertaa aikaisemminkin ja aina testit olivat tuottaneet pettymyksen. Tällä kertaa odotin vain kuukautisten alkamista, kuin kuuta nousevaa, jotta pääsisin aloittamaan Clomifen-kuurin. Sitä paitsi kiertoni on sen verran epäsäännöllinen, ettei koskaan voi ihan varmasti tietää, milloin seuraavan kierron olisi pitänyt alkaa.

Huhtikuu eteni ja tiedossa oli kosteita juhlia. Nöyrryin siis tekemään testin. Olen muistaakseni aiemmin jo kertonutkin tuon testin tekemisestä. En ollenkaan tajunnut, mitä kaksi viivaa testissä tarkoitti. Kyllä minä sen tiesin, mutta olin jo niin täysin luopunut toivosta, etten noiden viivojen merkitystä ollenkaan sisäistänyt. Menin vain näyttämään testiä puoliskolleni, joka sitten uteli, mitä ne kaksi viivaa tarkoittaa. Vasta hänelle selittäessäni tilanne alkoi kirkastua mielessäni. Seuraavana päivänä tein vielä toisen testin. Olihan se uskottava – raskaana sitä oltiin!

Tuon lyhyen raskauden ajan minulla oli koko ajan epäileväinen olo. Jotenkin vain tuntui, että kaikki ei ole kohdillaan, eikä meille siitä lasta olisi tulossa. Voi olla, että se johtui vain pitkän yrityksen tuomista lannistumisen ja epävarmuuden tunteista. Toisaalta minulla oli koko tuon raskauden ajan pientä menkkamaista jomottelua, minkä lisäksi muutaman kerran tuli myös niukkaa rusehtavaa tuhrua. Kaikesta huolimatta olin onneni kukkuloilla. Muistan myös kirkkaasti mieheni onnelliset kasvot ja hänen kätensä silittämässä vatsaani vappujuhlissamme. Molemmat taisimme olla vihdoin alkaneen raskauden suhteen onnellisen epäuskoisia.

Raskauden yrittäminen oli ollut rankaa (ja tuli olemaan myöhemminkin). Se oli rankkaa pitkän yrityksen takia. Ennen kaikkea se kuitenkin oli rankkaa epäsäännöllisen kiertoni takia; koskaan ei voinut tietää, missä vaiheessa kiertoa mennään ja milloin olisi siis mahdollisuus saada munasolu hedelmöittymään. Aluksi oli pelkästään tuo epätietoisuus – epätietoisuus otollisesta ajasta harrastaa seksiä. Vaan mikäs siinä! Yrityksen aloitettuamme olimme molemmat lapsen saamisesta niin innoissamme, että seksi maistui hyvin päivittäinkin.

Kuukausien vieriessä päätään nosti epätietoisuus siitä, tulisimmeko koskaan onnistumaan. Nyt oli siis jo kaksi asiaa, joista olimme epätietoisia. Enää ei seksikään maistunut samaan malliin. Se, että raskautta ei alkanut kuulua, lannisti ja söi itseluottamusta. Epäsäännöllinen kierto oli muuttunut todelliseksi riesaksi, joka sai etenkin minut epätoivoiseksi. Tämä kaikki alkoi myös hiljalleen repiä parisuhdettamme. En enää uskonut onnistuvamme.

Oman äidin kanssa juttelu, Clomfen-reseptin tuoma helpotus ja yrittämisen lopettaminen aloittaaksemme sen uudelleen vasta Clomifen-kuurin alkaessa. Ehkä tuo kaikki vähensi stressitasoa sen verran, että raskaus sitten täysin yllättäen alkoikin luomusti. Niin tai näin, tuo raskaus yllätti täysin.

Hetken aikaa saimme elää tuossa onnellisessa raskauskuplassa, vaikka sitä varjostikin epäusko ja jostain syystä tuo mainitsemani luottamuksen puute raskauden onnistumiseen. Kolmas epätietoisuus siis – tulisiko raskaus tuomaan meille niin toivotun lapsen. Vakuuttelin itseäni uskomaan, että joulukuussa meillä olisi vauva. Olihan raskauden pakko onnistua, jos kerran olimme onnistuneet saamaan sen alkuun minun munarakkuloita kypsyttämään kykenemättömillä munasarjoillani ja mieheni kehnoilla siittiöillä. (Mieheni oli siis hieman ennen positiivista testitulosta käynyt antamassa kehnon siemennestenäytteen. Lääkärin mukaan se johtui mahdollisesti hänen sairastamastaan influenssasta. Joka tapauksessa hedelmöityksen aikaan mieheni oli juuri parantunut tuosta taudista. Myöhemmin tehdyn kontrollianalyysin perusteella mieheni siittiöt olivat priimaa.)

Tiistaina alkoi taas niukka rusehtava tuhruvuoto. Pieni menkkamainen jomottelu jatkui ennallaan – sitä oli ollut maaliskuun puolivälistä asti. Torstaina tai perjantaina (en enää varmaksi muista, kumpana) miehelläni oli työpaikan illanvietto. Makasin illalla yksin sängyssä ja yhtäkkiä minulle tuli aivan tyhjästä sellainen tunne, että kaikki ei ollut kohdillaan. Olin täysin vakuuttunut, että se raskaus oli siinä. Kokeilin rintojani ja maaliskuussa alkanut aristus oli tipotiessään.

Minulla ei tuona iltana ollut mitään sen kummempaa syytä epäillä raskauden keskeytymistä, mutta silti olin siitä täysin varma. Itkin, mutta en soittanut miehelleni. Mitä minä olisin hänelle sanonut? Että tule kotiin, olen varma, että meille ei joulukuussa tulekaan vauvaa? Miksikö minä niin ajattelin? Niin, miksi? En tiedä vieläkään. Minä vain olin asiasta täysin varma. Koko tuon raskauden ajan oli ollut epävarma. Varmaan monestakin syystä. Nyt olin kuitenkin varma.

Lauantaiaamuna olin asiasta vielä varmempi. Vuoto oli edelleen rusehtavaa ja niukkaa. Se oli kuitenkin aiempaa runsaampaa ja menkkamaiset kivut olivat voimistuneet. Kerroin miehelleni uskovani, ettei pikkuistamme enää ollut. Samalla aloin kuitenkin uskotella itselleni, että pakkohan sen oli olla. Niillä todennäköisyyksillä, joilla olimme minun munasoluillani ja hänen siittiöillään saaneet raskauden alkamaan, sen oli pakko olla lujaa tekoa ja siis yhä hengissä! Tuo taisi olla samaa sarjaa, kuin ne loppukierron uskottelut siitä, että on raskaana, vaikka mitään oireita ei olekaan ja mahdollisesti kuukautisetkin ovat jo alkaneet.

Sunnuntaiaamuna, tasan kaksi vuotta sitten, keskenmenosta ei ollut enää epäilystäkään. Kivut olivat yltyneet ja niukka vuoto oli muuttunut hieman veriseksi. Soitin Kätilöopistolle. Puhelimen toisessa päässä todettiin, että kyseessä voi olla keskenmeno tai sitten ei. Minun piti soittaa uudestaan, mikäli vuoto yltyisi niin voimakkaaksi, etteivät siteet enää riittäisi. Edelleen toistelin itkun seasta miehelleni (ja itselleni), että pakkohan sen on selvitä vauvaksi asti, kun kerran oli niin epätodennäköistä, että onnistuttiin edes alulle saamaan.

Tuona sunnuntaina oli aika lailla täydellinen kesäkeli – melko samanlainen kuin tänään. Vedimme kesävaatteet niskaan ja lähdimme pitkälle kävelylenkille. Kivut olivat hieman yltyneet, mutta vuoto ei vaatinut edes sidettä. Kävelimme useamman tunnin ja törmäsimme sattumalta erääseen mieheni ystävään. Aika lailla samalla hetkellä kivut yllättäen yltyivät. Nyt ne tulivat aaltomaisesti kerta kerralta voimakkaampina. Seisoimme melko kauan juttelemassa kipujen yltyessä samalla sietämättömiksi.

Siitä eteenpäin muistikuvani ovat melko hataria. Muistan meidän hyvästelleen mieheni ystävän ja minun sanoneen miehelleni, että nyt on päästävä äkkiä kotiin. Matkaa ei onneksi ollut kilometriäkään, mutta tuolta pätkältä minulla ei ole juuri mitään muistikuvia. En ylipäätään tiedä, miten selvisin kotiin asti. Useamman kerran jouduimme pysähtymään kipujeni takia, joihin kuulemma itkin kuolevani. Tuolloin en tiennyt noiden kipujen olleen supistuskipuja. Pariin otteeseen mieheni kysyi, josko haluaisin hänen kantavan minut. Ajatuskin teki pahaa; en olisi voinut kuvitellakaan levittäväni jalkojani. Aika pian ymmärsin sen johtuneen siitä, että tuolloin meidän pieni alkiomme olisi syntynyt siihen paikkaan. Keskelle katua.

Pääsimme lopulta kotiin ja minä ryntäsin vessaan. Ensitöikseni kiskoin naamaani buranan ja istuin pöntölle. Samalla hetkellä, kun istuuduin, tipahti pönttöön silmät sumentavien kipujen saattelemana kaksi isoa mönttiä ja hirveä määrä verta. Minä itkin. En ole ikinä itkenyt niin. Pöntöltä pyysin miestäni soittamaan Kätilöopistolle. Itse en pystynyt.

Tilasimme taksin. Kätilöopistolla kuljettaja toivotti meille hyvää sunnuntai-iltaa. Minä toivotin takaisin ja itkin. Ilmoittauduimme ja istuimme käytävään odottamaan. Kaivoin puhelimeni ja avasin facebookin peruakseni seuraavan päivän treenit. Ensimmäisenä etusivullani oli opiskelukaverini muutamaa kerrosta ylempänä kirjoittama postaus. He olivat saaneet toisen lapsensa. Pienen pojan.

-----

Tästä tuli nyt sen verran pitkä, että jätän loput toiseen kertaan. Pakkokin, sillä Tiitiäinen huutaa edelleen vatsaansa. Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. :P (Tekstin pituudesta ja pikkuisen vatsanväänteistä johtuen en nyt ehdi oikolukea tätä. Eli pahoitteluni, jos joukkoon on jäänyt paljon mörköjä.)

Voiton puolella

Elämä alkaa voittaa. Rotavirusrokotteesta on nyt jo yli viikko ja sivuoireet alkavat helpottaa. Eilen Tiitiäinen ei huutanut vatsaansa kertaakaan ja alkoi muutenkin olla oma aktiivinen itsensä. On itseasiassa vaikea tarkkaan kuvailla, miten hän on ollut erilainen, mutta meille vanhemmille oli selvää, ettei hän ole viikkoon ollut oma itsensä.

Kaikkien oireiden osalta ei olla vieläkään kuivilla. Aamulla lähti vaihtoon yöpuku, lakana ja petauspatja. Vajaan tunnin päästä pyykkikoriin päätyi seuraava vaatekerta. Niskakakat ovat siis yhä riesanamme ja olomuodoltaan ne ovat täysin löysiä.
Tiitiäinen myös piereskelee edelleen, mutta nyt pierut (ja niskakakat) tulevat ilman kivuliasta vääntöä.

Vaunulenkki tuntui eilen käsittämättömän kevyeltä, kun Tiitiäinen viihtyi vaunuissa koko lenkin. Sunnuntaista asti vaunulenkkien kaava on nimittäin ollut sellainen, että pikkuinen on nukkunut ensimmäisen noin puolituntisen, jonka jälkeen olen kantanut vauvaa vatsamakuulla toisen kyynärvarteni varassa ja lykkinyt samalla vaunuja toisella kädellä.

Keskiviikkona käsivarsia särki siihen malliin, että torstaina vaunulenkki ei tullut enää kuuloonkaan. Teimme tuolloin lyhyen lenkin kantoliinassa, mutta oli siinäkin aikamoinen puljaaminen napata vauva aina vatsanväänteiden tullessa kyynärvarrelle makaamaan ja pistää taas olon helpotettua takaisin liinaan. (Vatsan vääntäessä tuo vatsamakuu oli ainoa asento, jossa Tiitiäinen ei huutanut lohduttomasti.) Pelkään nyt vain sitä, että Tiitiäinen on tajunnut, että käsivarrella matkustaminen on paljon vaunuissa makaamista mielenkiintoisempaa. ':D Aika näyttää.

Ehkä perjantaisesta vauvahieronnasta oli apua tai sitten vain rokotteen antamisesta on kulunut tarpeeksi kauan. Niin tai näin, oma olo on helpottunut. Yksi äitiydessä yllättäneitä asioita on se, kuinka pahalta itsestä tuntuu, kun näkee pikkuisen kärsivän. Ja se, jos hänen oloaan ei pysty juuri mitenkään helpottamaan, tuntuu täysin sietämättömältä.

Kakka juttu

Kirjaimellisesti. Tiitiäinen sai viikko sitten perjantaina kaksikuukautispäivänsä kunniaksi rokoteohjelmaan melko uutena jäsenenä kuuluvan rotavirusrokotteen ensimmäisen annoksen. Pikkuinen litki tuon makean liemen hyvällä ruokahalulla ja äiti sai olla ylpeä, kun neuvolaterkkamme kehui, kuinka hienosti Tiitiäinen osasi niellä – suupielistä ei valunut pisaraakaan.

Meitä ei sen kummemmin valaistu taudista, jolta rokote suojaa tai mahdollisista rokotteen sivuvaikutuksista. Terveydenhoitaja huomautti ainoastaan hyvän käsihygienian tärkeydestä vaipan vaihtojen yhteydessä, sillä rokote sisältää eläviä heikennettyjä rotaviruksia ja voi näin ollen ainakin teoriassa aiheuttaa jonkinlaisen infektion. Biologina minun olisi tietenkin pitänyt osata udella sivuvaikutusten perään, koska joka ainoalla rokotteella ja lääkkeellähän niitä on. Keltanokkana sitä jotenkin ei vain osaa. Ehkä hämäännyin luulemaan, että terveydenhoitaja sanoi kaiken olennaisen mahdollisesta viruksen tartunta-/levittämisriskistä huomauttaessaan.

Se, saattaako kyseinen rokote aiheuttaa sivuoireita tuli meille kuitenkin hyvin pian selväksi. Lauantai meni vielä melko normaaleissa merkeissä, mutta sunnuntaista asti Tiitiäinen on tehnyt aivan löysiä niskakakkoja (joita tulee hirveä määrä pitkin päivää ja joita mikään vaippa ei pidä sisällään), piereskellyt jatkuvalla syötöllä ja huutanut vääntävää vatsaansa. Vatsan möyrynnän tuntee ja kuulee itsekin. Päivällä hän nukkuu enintään vajaan tunnin herätäkseen vääntelehtien kivusta. Pukluja tulee valtava määrä ja olenkin alkanut miettiä, josko ne sittenkin ovat oksennuksia. Toisaalta ne voivat johtua myös tiheästä syömisestä, sillä tissi on ainut asia, joka Tiitiäistä tuntuu auttavan. Edes se! Vatsamakuuasennossa kantamisesta vaunuissa makaamisen sijaan sekä pystyasennossa pitämisestä näyttäisi myös olevan pientä apua.

Oireiden ilmettyä laittelin viestiä ystävilleni, joilla on pieniä lapsia ja googlailin. Sivuoireita rotavirusrokotteesta on ilmaantunut monelle muullekin. Rotavirukset voivat kuitenkin aiheuttaa sen verran vakavia infektioita, että kyllähän tämä on kaiken tämän väännön arvoista. Tuntuu vain todella pahalta pikkuisen puolesta, kun itse ei juurikaan voi toisen oloa helpottaa. Ihmeellisesti Tiitiäinen on kuitenkin säilyttänyt hyvän tuulensa ja naureskelee ja seurustelee omaan tyyliinsä aina vatsanväänteiden välissä.

Toivoisin kuitenkin, että terveydenhoidossa panostettaisiin siihen, että rokotteista, niiden mahdollisesti aiheuttamista sivuoireista sekä taudeista, joita vastaan nuo rokotteet ovat, kerrottaisiin selkeästi. Rokotevastaisuus on ollut lisääntymään päin ja kaikenlainen epämääräisyys tiedon jakamisessa terveydenhuollon puolelta ei varmasti ainakaan paranna tilannetta. Totuus kun kuitenkin on se, että ilman rokotteita iso osa ikäluokasta sairastuisi todella vakaviin sairauksiin ja monen lapsi menettäisi henkensä.

Muuten kaikki on hyvin. Tiitiäinen kasvaa käyrillään, juttelee paljon, hymyilee ja naureskelee, tarkkailee ympäristöään aktiivisesti, jumppailee, kääntyilee kyljilleen ja vatsalta selälleen, imeskelee nyrkkejään ja kaikkea muutakin sekä pistää kaiken käsiinsä tarttuvan suuhun.

Nyt pitää vain toivoa, että Tiitiäisen olo helpottaa mahdollisimman pian ja muistaa, että rokotteen avulla saatamme paitsi välttää pahimmillaan hengenvaaralliseen infektioon sairastumisen, myös ehkäistä tuon infektion leviämisen muihin. Tehosteannoksia odotellessa. ’:D

Sitten, kun siltä tuntuu

Seksi, tuo yksi ihmiselämän suurista nautinnoista. Asia, josta ei ole sanallakaan sanottu neuvolassa ja kaikissa oppaissakin yms. todetaan vain, että sen (lähinnä kai tarkoitetaan yhdyntää) voi aloittaa heti, kun siltä tuntuu.

Ihan oikeasti seksistä synnytyksen jälkeen olen kuullut vain yhdeltä läheiseltä ystävältäni, asiasta häneltä kysyttyäni. Hän kertoi jo kolmisen vuotta sitten olleensa miehensä kanssa ensimmäistä kertaa yhdynnässä  kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen. Muutamat synnytyksessä saadut tikitkään eivät olleet silloin vielä sulaneet, mutta hyvältä kuulemma tuntui. Ylipäätään seksi tuntui hänen mielestään aika lailla samalta, kuin ennen synnytystäkin. Miehensä mukaan kuulemma myös. Tyydyin tuohon vastaukseen.

Kysyin asiaa häneltä uudestaan oman synnytykseni jälkeen. Sama vastaus. Tällä välin hän oli kuitenkin ehtinyt synnyttää jo toisenkin lapsen ja jälleen seksipuuhiin (yhdyntään) oli ihan sattumalta ryhdytty kaksi viikkoa synnytyksestä. Sama homma, hyvältä tuntui. En taaskaan tajunnut udella enempää.

Välilihan leikkauksen takia jännitin aluksi alapääni koskemista (ulkoa) ja sitten katsomista peilillä. Viimeisenä jännitin sormen sisään laittamista ja yhdyntää. Ajatus siitä, että sisälläni on leikkaushaava, mietitytti - etenkin, kun pieniä häpyhuulia ei ole huomattu ommella kiinni. Entä jos siellä ei olekaan kaikki kunnossa?

Raskausaikana seksi maistui normaaliin tapaan ja harrastimme sitä loppumetreille asti. Ensimmäiset viikot synnytyksen jälkeen kuluivat todella kivuliaasta peräpukamasta kärsien, minkä takia seksi ei tullut kuuloonkaan. Kivun hellitettyä ja suppokuutin loputtua olisi ollut kiva antaa halujen viedä, mutta sen sijaan minua vei pelko. Eipä puoliskollenikaan tästä voi pisteitä jaella, sillä hän ei varsinaisesti kunnostautunut lähelleen ottamisessa, hyvänä pitämisessä tai haluttavaksi kokemisen herättämisessä.

Reilu viikko sitten koitti se päivä, kun rohkaistuin - tai siis rohkaistuimme - seksiin asti. Äitiyspakkauksesta saadut liukuvoide ja kumit kaivettiin esille. Vaan ei. Halu oli kova, mutta yhdyntä sattui. Tai emmehän me sinne asti päässeet, sillä minua sattui ennen kuin perille asti pääsi. Ja sama kohtalo on nyt koitettu jo kolmeen kertaan. Joka kerta halu saa minut jotenkin uskomaan, että ei se tällä kertaa voi enää sattua.

Kyllä se sattuu ja seksi jää yhdynnän osalta lähtökuoppiinsa. Kipu tuntuu samalta, kuin akanani neitsyyden menettäessäni tuntemani kipu. Se tuntuu myös hyvin tarkasti yhdessä kohtaa. Ja aika lailla täsmälleen eri puolella emätintä, kuin leikkausarpi on. On toki hyvin mahdollista, että kipua tuntuisi muuallakin, kos pidemmälle ylipäätään pääsisimme.

Mieli on maassa ja olo epäonnistunut. Entä, jos en koskaan enää voi nauttia seksistä? Onhan seksiä toki monenlaista, mutta. Ahdistaa. Jälkitarkastukseen on vielä pari viikkoa, mutta toivon saavani siellä edes jotain apua. Kyllähän minä sen tiesin, että jotain seksielämälle varmasti raskauden, synnytyksen, imetyksen ja lapsen myötä tapahtuisi, mutta en osannut odottaa kipua. Enkä osannut odottaa sitä, kuinka pahalta tämä itsestä tuntuu.

Miksi neuvolassa tai muuallakaan tästä aiheesta ei sanottu oikeastaan mitään raskausaikana tai synnytyksen jälkeen? Eihän sitä etukäteen osannut kysyä tai vaatia, kun kaikki muukin oli täysin uutta. Tiedän, että aikaa synnytyksestä on kulunut melko vähän. Toisaalta, mikä tässä asiassa on vähän tai paljon? Kaikkialla kun sanotaan, että seksiä voi harrastaa, kun siltä itsestä tuntui. Ja minusta tuntuu. Pelkään, että tämä vaikuttaa jotenkin myös parisuhteeseemme, vaikka kuinka muuta yrittäisimme.

Makuupussista leikkialustaksi

Luin juuri erään blogikirjoituksen, jossa kirjoittaja ihmetteli sitä, kuinka raskausaikana aika alkaakin yhtäkkiä kulkea nopeasti, kun se sitä yrittäessä tuntui matelevan. Itselläni on täsmälleen sama kokemus. Raskautta yrittäessä jokainen kierto, joka ei johtanut raskauteen tuntui pieneltä ikuisuudelta. Jopa se aika ovulaation jälkeen, kun odotti seuraavien kuukautisten alkamista tai alkamatta jäämistä, tuntui pitkältä kuin nälkävuosi.

Keskenmenon jälkeen aika tuntui hidastuvan entisestään. Ja tuo siihen mennessä kulunut vuosi yrittämistä tuntui sen jälkeen niin pitkältä ajanjaksolta, etten oikein muuta elämää muistanutkaan. Kävi myös mielessä, kannattaisiko enää edes yrittää, kun siinä kuitenkin kävisi niin, että aika voittaisi meidät - naisen hedelmällisyys kun ei ole ikuista.

Niin vain me jatkoimme yrittämistä ja noin kolme vuotta aloittamisen jälkeen edessäni tuhisee tuo pieni ihme. Jälkeenpäin tarkasteltuna tuo aika tuntuukin yllättäen todella lyhyeltä. Samalla tuntuu siltä, että Tiitiäinen synty juuri parhaaseen mahdolliseen aikaan. Niin se ihmisen mieli vain toimii. Silti tunnen edelleen surua ja tosinaan myös katkeruutta tuosta kaikesta koetusta.

Raskausaika menikin sitten paljon nopeammin. Ei aika tuolloin erityisesti juossut, mutta palasi kaiken koetun jälkeen kulkemaan taas normaalilla nopeudella. Raskausaikaan osui kuitenkin myös niitä hitaasti matelevan ajan hetkiä. Etenkin alkuraskaudesta aika tuntui matelevan vielä aiempaakin hitaammin, jos mahdollista. Samaten ultra-aikoja ja seulojen ym. tuloksia odotellessa aika aina venyi.

Vasta Tiitiäisen syntymän jälkeen aika alkoi toden teolla juosta. Juuri silloin, kun olisin toivonut ajan pysähtyvän tai ainakin kulkevan hyvin hitaasti. Meidän pikku vauvamme ei enää ole niin pikkuinen. Hän kasvaa silmissä ja oppii joka päivä jotain uutta. Eilisen perusteella on mahdotonta sanoa huomisesta.

Tiitiäinen on nyt seitsemän viikon ikäinen. Äitiyspakkauksen makuupussi suorittaa uutta tehtävää leikkialustana. Vauvamme ei tarvitsekaan enää olla koko ajan sylissä vaan hän viihtyy erinomaisen hyvin lattialla jumppaillen tai sitterissä ympäristöään tarkkaillen.

Tiitiäinen tykkää myös jumppailla ja jutella itsekseen pitkiäkin aikoja. Hänellä tuntuu välillä olevan niin hauskaa, että tekisi mieli mennä mukaan, mutta olen aika hyvin malttanut antaa hänen puuhailla itsekseen, kun näyttää siitä niin kovin pitävän. Suurimman osan valveillaolohetkistään (jotka ovat pidentyneet ja muuttuneet huomattavasti aktiivisemmiksi) hän kuitenkin seurustelee.

Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, on meidän vauvamme aikamoinen jumppailija, jolla myös äänitehosteet on kohdillaan. Tämän suhteen mikään ei ole muuttunut. Tiitiäinen ei valveillaoloaikanaan taida olla hetkeäkään paikoillaan ja juttuakin tulee lähes jatkuvalla syötöllä (monesti myös unen aikana).

Viime sunnuntaina äitini kävi moikkaamassa meitä ja seurusteli Tiitiäisen kanssa tämän heittäessä vatsalta selälleen. Tuo kellahdus taisi olla puhdas vahinko, vaikka äitini pilke silmäkulmassa totesi, että näinköhän oli. Niin tai näin, maanantaina Tiitiäinen esitteli kääntymistaitojaan jo heti aamutuimaan. Niinä kertoina, joita olemme puoliskoni kanssa olleet todistamassa, on hän kääntynyt yhtä kertaa lukuun ottamatta aina vasemman kyljen kautta. On hauska seurata, kuinka hän selvästi on tajunnut kuvion ja yrittää kovasti jumpata itseään selälleen myös oikean kyljen kautta. Tiitiäisen katselu ja kuuntelu voittaa mennen tullen kaiken, mitä televisiolla on tarjota. :D

Samaan aikaan, kun Tiitiäisen aktiivisuus ja kiinnostus ympäristöään kohtaan on kasvanut, on myös nukahtaminen muuttunut vaikeammaksi. Hän vaikuttaa todella vastustavan nukahtamista. Ulos lähtiessä hän nukahtaa heti, kun alan laittaa ulkopukua päälle, mutta muuten hän nukahtaa kunnolla vain tissille. Olemmekin ottaneet nyt avuksi tutin, sillä muuten hän imee itsensä sairaaksi ennen nukahtamistaan, minkä lisäksi hän havahtuu aina, kun tissi luiskahtaa suusta unen yrittäessä viedä voittoa. Myös päiväunilta heräämisessä tutista on ollut apua, jos imemistarve on ollut nälkää suurempi.

Ensimmäinen kirje

Meillä oli tänään ensimmäinen neuvolan kautta järjestetty vauvaperhetapaaminen lähipuistossa. Noita tapaamisia on nyt kevään aikana yhteensä kolme. Paikalle kutsuttu porukka on siis sama, kuin neuvolan perhevalmennuksessa.

Meitä oli paikalla tällä kertaa vain kolme äitiä vauvoinemme ja aiheena oli synnytys. Oli kiva istua rauhassa alas keskustelemaan kahden juuri samoihin aikoihin synnyttäneen kanssa. Saimme myös muutamat vinkit ja temperamenttiin liittyvää lukemista. Odotan jo innolla seuraavia tapaamisia.

Kävelimme Tiitiäisen kanssa kunnon lenkin kotiin. Olemme käyneet vaunulenkillä joka ikinen päivä ja muutaman kerran myös alueen parin muun äidin kanssa, joiden kanssa treffit sovittiin alueen vauvojen Facebook-ryhmässä. Vaunulenkkeily kevätvauvan kanssa on uskomatonta luksusta!

Kotioven avatessani kynnyksellä odotti jotain aivan uutta - Tiitiäiselle hänen koko nimellään osoitettu kirje! Lähettäjästä sekä kirjeen muodosta ja näppituntumasta päätellen sisällä on Tiitiäisen oma Kela-kortti. Odotan puoliskoani töistä kotiin, että voimme avata kirjeen yhdessä.

Tiitiäisellä on siis ollut jo hetken aikaa ihan oikeakin nimi ja syntymäpäivää vietettiin viime lauantaina. Nimen valinta sujui meiltä täydessä yhteisymmärryksessä. Olimme koonneet raskausaikana yhdessä listan nimiä. Tiitiäisen synnyttyä nimen valinta oli helppo, sillä molemmat tahoillamme päädyimme samaa nimeen; Tiitiäinen nyt vain sattui näyttämään siltä. :)

Emme siis pitäneet varsinaista nimenantojuhlaa, vaan juhlistimme Tiitiäisen ainoaa oikeaa syntymäpäivää perheittemme ja kahden kummin kesken. Ajankohta määräytyi sen mukaan, miten puoliskoni porukoiden oli mahdollista tulla tänne Helsinkiin.

Toinen kirje, jonka oletan kopsahtavan postiluukusta pian koskeekin sitten yhteishuoltajuuden ja isyyden vahvistamista, jotka hoidimme neuvolassa ennakollisesti heti, kun vain oli mahdollista. Kolmekymmentä päivää syntymästä on täyttynyt jo viime viikolla, joten kuvittelisin lastenvalvojan lähettäneen asiakirjat jo maistraattiin.

Synnytyskertomus odottaa valitettavasti edelleen kirjoittamistaan, sillä haluaisin kirjoittaa sen tänne rauhassa ja ajatuksella. Toistaiseksi en ole tuollaisia hetkiä löytänyt. Arki rullaa meillä oikein mukavasti, eikä minulla oikein ole valittamista mistään. Huomaan kuitenkin, että vähänkään pitemmän aikaa vievien omien puuhien suunnittelu on toistaiseksi aika lailla turhaa.

Tiitiäisellä ei vielä ole kummoista vuorokausirytmiä. Yöt sujuvat mukavasti alkaen viimeistään iltayhdeksän aikoihin ja Tiitiäisen herätessä noin kahdesta kolmeen tunnin välein syömään. Syömiseen menee kymmenisen minuuttia, jonka jälkeen/aikana hän nukahtaa. Vaipan vaihdon kanssa kuluu tietenkin hieman pitempi aika. 

Aamuyöllä uni muuttuu kuitenkin todella levottomaksi Tiitiäisen heräillessä vähintään tunnin tai puolen välein ja pitäessä jatkuvaa älämölöä. Suolikin toimii tuolloin todella aktiivisesti ja vatsassa tuntuu vääntävän, vaikka kuinka yritän häntä aina yösyöttöjen yhteydessä röyhtäyttää. Hän alkaa myös jutella ja haluaisi seurustella. Nousemme ylös aina seitsemän aikoihin ja reilun tunnin päästä Tiitiäinen taas rauhoittuu ja on valmis uusille pitemmille unille. Tuolloin minäkin pyrin nukkumaan.

Tiitiäinenhän pisti aamuöisin kunnon jumpaksi myös raskausaikana. Tämänpäiväisen vauvaperhetapaamisen vetäjä totesi, että lähes kaikilla vauvoilla on aamuyöstä suunnilleen tuollainen kuvio, sillä viiden aikoihin kasvuhormonin (ja adrenaliinin? - en muista) eritys on kaikkein suurinta. Sinänsä lohduttavaa kuulla mahdollinen selittäjä aamuälämölöön, mutta kyllä minulle kelpaisi myös joku ihmekeino yöröyhtäytysten onnistumiseksi. Se kun auttaisi myös monena aamuna ilmenevään pukluryöppyyn. Vinkkejä? Anyone?

Päivisin Tiitiäinen jaksaa olla valppaana seurustella yhä pitempiä ajanjaksoja ja on alkanut viihtyä myös itsekseen tarkkaillen, jumppaillen ja äännellen. Uusia ääniä tuntuu putkahtelevan hänen suustaan päivittäin. Myös kehon hallinta tuntuu kehittyvän huimaa vauhtia. Niin se meidän pieni vauva vain kasvaa ja kehittyy. ❤ Illat kuluvat yhä enemmän tai vähemmän tissillä roikkuen, mutta Tiitiäinen nukahtaa nyt paljon helpommin ja, mikä parasta, ilman tissiä.

Häpyhuulihalkio

Synnytyksestä on nyt tunnin tarkkuudella neljä viikkoa. Uskaltauduin vasta tänään ottamaan peilin kauniiseen käteeni. Sanottakoon kuitenkin puolustuksekseni, että pyysin puoliskoani katsomaan jo synnytyssalissa, miltä alapääni kaiken jälkeen näytti. Ihan tavalliselta kuulemma.

Kirjoitan synnytyskertomukseni tänne, kunhan ehdin - sen kirjoittaminen kun vaatii vähän enemmän aivotyötä ja aikaa. Minulle tehtiin kuitenkin välilihanleikkaus ja ennen tätä aamua ainoa kosketukseni leikkausarpeen on ollut varovainen tunnustelu suihkussa käyntien yhteydessä. Kaikki on tuntunut kutakuinkin entisenkaltaiselta pientä, nyt jo laskenutta turvotusta ja leikkausarven saumaa lukuunottamatta.

Jälkivuoto muuttui viikko sitten tummaksi ja todella niukaksi. Käytännössä loppui kokonaan. Viime viikon alkupuolella alkoi kuitenkin uudestaan niukka, mutta kirkkaan verinen vuoto. Tuon vuodon takia päätin eilen illalla, että soittaisin tänään Naistenklinikan päivystykseen. Mutta täytyisihän tilanne katsastaa ennen sitä!

Aamutuimaan otin peilin kauniiseen käteeni. Ensisilmäyksellä kaikki näytti täsmälleen samalta kuin ennenkin. Silmään pisti kuitenkin leikkaushaavan kohdalla oleva ihan uusi tuttavuus - huulihalkio. Minulla on häpyhuulihalkio! :D Sitä ei varmaankaan ole jätetty tarkoituksella (puheluun vastannut Naistenklinikan kätilö ei osannut ottaa asiaan mitään kantaa). En tiedä voiko tuota korjata tai paremminkin, lähdetäänkö tuollaisia korjaamaan, mutta toisaalta en tiedä onko sillä edes väliä. Onhan se toisaalta ajatuksena tietyllä tapaa todella soma, että minulla on pieni häpyhuulihalkio muistona synnytyksestä. :)

Soitin Naistenklinikalle lähinnä siksi, että tuo vuodossa tapahtunut muutos mietitytti. Etenkin, kun se alkoi samoihin aikoihin, kun tikkien oli määrä olla sulanut. Kätilö ei osannut tuohonkaan sen kummempaa sanoa. Todennäköisimmin ei ole mitään syytä huoleen. Minun on otettava uusi puhelu vain, jos ilmenee kipuja, kirvelyä, pahaa hajua, hyytymiä tai tulehdusoireita.

Kolmas asia, josta kysyin kätilöltä on virtsaputkeni suu, jonka huomasin olevan auki. Sitä se ei ole ennen ollut. Siihenkään kätilö ei osannut mitään sanoa. Totesi vain, että synnytyksen myötä anatomiassa tapahtuu muutoksia ja tuo mahdollisesti kuuluu niihin. Muutoksia toki olin odottanutkin, mutta kun mistään ei ole saanut/tunnu saavan tietoa siitä, mikä on normaalia tai ainakin sellaista, mistä ei ole haittaa tai tarvitse olla huolissaan.

Jälkitarkastus minulla on reilun kuukauden päästä ja siellä saan puhelimeen vastanneen kätilön mukaan todennäköisesti enemmän vastauksia. Minun jälkitarkastukseni on Naistenklinikalla, koska osallistuimme synnytyksen yhteydessä lääketutkimukseen. Kätilön mukaan hyvä niin, sillä tuolloin tarkastuksen tekee automaattisesti näihin asioihin erikoistunut lääkäri.

Isäntissi

Eilen meillä testattiin allekirjoittaneen mahdollisuutta päästä jokaviikkoiseen kuntopiiriin. Toistaiseksi minulle riittää urheiluksi vallan mainiosti vaunulenkit, mutta meidän kuntopiiriporukka on niin mahtava, että haluan päästä paikalle jo pelkästään sen takia. Lisäksi minä olen toinen tuon lystin vetäjistä.

Meillä mennään täysimetyksellä. Ruokailu sujuu Tiitiäisen tahtiin ja illat tuppaavat olemaan aikamoista kuolemanväsyneen vauvan tissillä roikkumista. Välillä tekee oikein pahaa katsoa, kuinka toinen jo aivan unessa hamuaa tissin perään ja nukahtaa kesken imemisen havahtuakseen taas hetken päästä hädissään siihen, että tissi onkin luiskahtanut imuotteesta.

Vasta kahdeksan ja yhdeksän välillä Tiitiäinen malttaa nukahtaa niin, että hänet voi laskea sylistä ilman, että hän hetken päästä havahtuu hamuamaan hädissään takaisin.

Koska kuntopiirini on ilta-aikaan, päätimme treenata tilanteen etukäteen ja katsoa onko osallistumiseni ylipäätään mahdollista.

Olen lypsänyt muutaman kerran maitoa pakkaseen ja eilen lypsin vielä kaksi noin 25 millin satsia jääkaappiin. Lypsän ainakin toistaiseksi ihan käsipelillä, kun ei huvita ostaa ylimääräisiä härpäkkeitä. Homma on toiminut niinkin helposti, että Tiitiäisen imiessä toista tissiä, olen pitänyt toisen alla Minigrip-pussia ja maito on tippunut siihen oikeastaan ihan itsekseen. Toki vauhtia saa helposti nopeutettua käsiä käyttämällä.

Kuntopiirini on puoliskoni duunimatkan varrella, joten otimme Tiitiäisen kanssa bussin treenipaikalle ja sysäsin vain vaunut vastakkaiseen suuntaan tulevaan bussiin, jossa matkusti töistä kotiin palaileva puoliskoni. (Tällä harjoituskerralla hyppäsin bussiin itsekin, jotta olisin vain muutamien minuuttien päässä mahdollisen hädän iskiessä. Kuntopiirin aikaan minua ei itse asiassa saa kiinni edes puhelimella.)

Hyppäsin muutama pysäkki aiemmin pois ja lähdin puolentoista tunnin kävely- ja kauppalenkille. Puoliskoni jatkoi harjoittelemaan Tiitiäisen kanssa kotiin.

Täsmennettäköön vielä, että otimme tuon noin tunnin kestävän bussimatkaosuuden mukaan siksi, ettei meillä ollut mitään käsitystä siitä, malttaisiko Tiitiäinen rauhoittua ilta-aikaan edes vaunuihin. Ja siis ylipäätään tuo vaihto tapahtuu matkan varrella, koska muuten puoliskoni pitäisi lähteä töistä vielä tuntia aikaisemmin vapauttamaan minut.

Mutta miten homma siis sujui? Toisin sanoen, pääsenkö ensi viikolla kuntopiiriin (nitkuttamaan jotain pientä)?

Kaksikko oli päässyt onnellisesti kotiin ja maitoa oli uponnut ruiskulla annettuna koko jääkaappiin jättämäni satsi (lähes 50 milliä). Pakkasesta puoliskoni ei ollut kuitenkaan lähtenyt lisämaitoa lämmittelemään. Osa maidosta oli kuulemma vuotanut suupielistä ja homma olisikin puoliskoni mielestä kivempi ja ennen kaikkea siistimpää hoitaa pullolla. Pulloa meille ei kuitenkaan ole tulossa - ainakaan vielä.

Tiitiäisen rauhoittaminen olikin sitten ollut hankalampi rasti, joskin sitä se on iltaisin minullekin. Lopulta puoliskoni oli saanut rauhoitettua pikkuisen vaunujen pehmeään kantokoppaan ja oli sitten kantanut häntä siinä ympäri asuntoa kirjoittaen samalla toisella kädellä työsähköposteja. :D

Mutta siis, isäntissi toimii ja tämä äiti pääsee kuntopiiriin! \o/

Voimavauva

Tervehdys vauvakuplasta! En ole vielä ehtinyt synnytystarinaani kirjoittaa, mutta eiköhän sen tekemiseen löydy hetki ihan lähipäivinä. Kaikki aika jotenkin vain häviää vauvan kanssa seurustellessa, ulkoillessa ja kaikenmoisessa arjen puuhastelussa.

Puoliskoni palasi viikon alussa töihin, mutta aivan lähellä asuva äitini on pitänyt kuluvan viikon lomaa ollakseen minun ja Tiitiäisen apuna ja seurana. Olen todella etuoikeutetussa asemassa, kun äitini pystyy tarvittaessa auttamaan meitä. Suurin apuhan tulee lopulta siitä, että vain tietää avun olevan lähellä, jos ja kun sitä tarvitsee. Tänä viikonloppuna apu onkin kelvannut, sillä puoliskoni on ollut työmatkalla.

Vieraitakin on käynyt. Tiistaina meitä kävi samanaikaisesti ihmettelemässä (äitini lisäksi) isäni vaimoineen, isoäitini ja kummitätini. Tiitiäinen innostui kovasti seurustelemaan hakemalla katsekontaktia ja kannattelemalla hienosti päätään. Tuon jälkeen pään kannattelu onkin ollut hänen puuhalistansa kärjessä. Toinen on selvästi innoissaan ja ylpeä uudesta taidostaan.

Meillä on varsinainen voimavauva. :D Aamuisin ja iltaisin pidämme hänen toiveestaan jumppahetken, jolloin hän saa kiivetä alavatsalta hartioiden ohi tyynylle, "roikkua" sormista ja mitä hän nyt kulloinkin keksiikään. Ähellys on kova ja naama onnesta soikeana.

Keskiviikkona oli Tiitiäisen toinen neuvola ja myös neuvolaterkka totesi meillä olevan varsinainen voimavauva. Painoakin oli kertynyt hienosti yli viidennes syntymäpainon päälle.

Voimien lisäksi Tiitäinen syntyi aikamoisilla äänitehosteilla varustettuna. Hän ei turhia itkeskele, mutta kaikkea muuta ääntä hänestä sitten kuuluukin. Röyhtäilyjen, pierujen ja maitokakan väännön rinnalla kaikella muullakin tuntuu olevan oma äänensä; Tiitiäinen ääntelee teatraalisen nautinnollisesti rinnalla syödessään, nielee äänekkäästi, murisee untansa häirittäessä, myhäilee, ymisee unissaan jne. Hänen äänivalikoimansa kuulostaisi olevan loputon ja äänivirta aika lailla jatkuva.

Tiitiäisen kaltaisen vauvan kanssa ei aika käy pitkäksi, vaikkei mitään sen kummempaa tapahtuisikaan. Saa nähdä, mitä tuumaan vauvelimme fyysisyydestä ja äänitehosteista, kun aika kuluu. ;D