Meidän Tiitiäinen

Tiitiäinen syntyi lopulta täsmällisesti lasketun päivän aamuna.

En voi vieläkään käsittää, että pian lähdemme puoliskoni kanssa kotiin ja mukaamme lähtee tämä parhaillaan yöpukuni sisällä ääntelevä ja liikuskeleva vauva. Meitä on nyt siis kolme. Ja tämä uusi perheenjäsenemme on ylivoimaisesti valloittavinta ja ihmeellisintä, mitä olen elämässäni kohdannut. Meidän Tiitiäinen. ❤

Latenssivaihe

Nyt on pakko avautua. Kivuliaat supistukset alkoivat siis eilen aamulla puoli kuudelta. Iltaseitsemään asti niitä tuli muutaman kerran tuntiin/puoleen tuntiin ja pystyin tekemään supistusten välillä asioita aika lailla normaalisti.

Seitsemän aikoihin illalla supistukset muuttuivat lamauttavan kivuliaiksi ja niitä alkoi tulla pikkuhiljaa noin viiden minuutin välein. Supistukset kestivät reilusta minuutista reiluun puoleentoista. Supistusten väli lyheni illan edetessä eikä grammasta parasetamolia ollut pienintäkään iloa, joten meidät käskettiin Naistenklinikalle yhdeltä yöllä.

Kätilö teki sisätutkimuksen, otti streptokokkinäytteen (joka oli positiivinen) ja vietimme Tiitiäisen kanssa käyrillä aamuneljään asti. Tuomio oli synnytyksen (avautumisvaiheen) latenssivaihe, joka voi ensisynnyttäjällä kestää ilmeisesti hyvinkin pitkään. Minulla tuohon latenssivaiheeseen nyt vain saattuu kuulumaan saatanallisen kivuliaat ja tiheään tulevat supistukset. Tiitiäisellä kuulemma asiat voimakkaista supistuksista huolimatta erinomaisen hyvin ja pikkuinen liikkuu hyvin supistusten välissä liikkuukin tälläkin hetkellä.

Valittavana oli jäädä sairaalan kopperoon opioidipohjaisen kipulääkkeen tai kipupiikin kanssa tai sitten tulla kotiin kera kahden (minkä lie) kipupillerin. Valitsin jälkimmäisen. Eli kotona ollaan taas. Kipulääkkeistä ei ollut mitään iloa, mutta kiitoa järjettömän väsyn, onnistuin aamuyöllä nukahtamaan aina muutamaksi minuutiksi supistusten välillä. (On muuten todella pelottavaa herätä kivuliaaseen supistukseen!)

Aamupalan jälkeen supistusten väli hieman piteni ja saimme puoliskon kanssa parit lähes puolen tunnin unet. Päivällä kävimme ulkona kävelyllä ja kahvilla, vaikka onkin hieman kiusallista, kun kivulias supistus alkaa kahvilassa kaikkien silmien alla.

Olo on arvatenkin aivan kaamea, enkä tällä hetkellä pysty käsittämään, kuinka tulen tulevasta selviämään. Sairaalaan mennään uuden kerran, jos lapsivesi menee (koska positiivinen streptokokki, minkä takia antibioottitippa. aargh!) tai kun olo käy sietämättömäksi (aika sietämättömäksihän se käy noin kymmenen minuutin välein.

Itselläni on jotenkin huijattu olo. Nyt on yli vuorokausi kärvistelty todella kivuliaiden supistusten kanssa, MUTTA synnytys EI siis ole käynnistynyt. Jotenkin elin siinä naivissa käsityksessä, että kivuliaiden supistusten myötä kohdunsuu lähtisi avautumaan.

Vaan onhan se niinkin, että nämä latenssivaiheen supistukset ihan yhtä lailla valmistavat synnytykseen. Tuntuu vain aivan kamalalta ajatukselta, että en ole kivuliaiden supistusten takia nukkunut sitten eilisen aamupuolikuuden, olo on todella kivulias ja pahin on kuitenkin vasta edessä. Nyt pitäisi vain kuulemma jollain ilveellä pystyä rentoutumaan ja tehdä vaikka ihan normaaleja juttuja. (Ei muuten millään ilveellä onnistu näiden supistusten kanssa. Vaikka kyllä kai tästä tekstiatä ihan tolkullista tuli. :D Toivottavasti.)

Onneksi puoliskoni on osoittautunut maailman parhaaksi tukihenkilöksi tässä puuhassa. ❤ Käytössä on kaikki mahdollinen jumppapallosta tens-laitteeseen, lämpöpusseihin, heijaamiseen, lämpimään suihkuun ja mitä näitä nyt on. Kyllähän siellä lopussa se maailman arvokkain palkinto odottaa, kun vain sinne asti jaksaa.

Kohta se on menoa?

Eipä taida olla ensitapaaminen Tiitiäisen kanssa enää kaukana. Toissailtana ja eilen minulle ehti jo tulla sellainen olo, että eipä se synnytys ehkä sittenkään ihan lähipäivinä edessä ole. Olo oli hyvä (joskin väsynyt), kivut aikalailla poissa ja Tiitiäinen möyrysi menemään ympäri vuorokauden, siis poikkeuksellisesti koko yönkin.

Eilinen meni rauhallisesti vanhasta paidasta vaunuverhoa tuunatessa sekä pienellä kävelylenkillä. Illaksi olimme varanneet pöydän ravintolasta, joten otin tunnin päikkärit ennen suihkua ja pukeutumista.

Päiväunilta herääminen on viime aikoina ollut työn ja tuskan takana. Sain lopulta silmäni auki ja kammettua itseni ylös sängystä. Kävelin pienen matkaa toiseen huoneeseen, kun ihan puskista oikeaan lonkkaan tuli viiltävä kipu ja jalka lähti kirjaimellisesti alta. Istuin hetken tuskissani lattialla ja uskaltauduin lopulta taas varovaisesti jaloilleni. Kipu jatkui, mutta hellitti pikku hiljaa ja lopulta pystyin varaamaan jalalle normaaliin tapaan.

Minun on vaikea sanoa, mitä tuo kipu oli ja on. Sama jalka on vihoitellut samantapaisesti aiemminkin ja epäilenkin sen liittyvän aiempiin urheiluvammoihin ja lantion virheasentoon.  Hermokipumaiselta se valitettavasti kuitenkin tuntuu. Pitää ottaa asia puheeksi synnytyksen yhteydessä tai neuvolassa.

Kipu siis kuitenkin hellitti ja pääsin kunnialla keskustaan asti. Kävelymatkalla sporapysäkiltä ravintolaan kipu kuitenkin palasi. Onneksi pääsin roikkumaan puoliskon käsikynkkään ja pääsimme kunnialla perille asti.

Ruoka oli aivan mahtavaa! Oli niin loistava idea lähteä vielä kahdestaan kunnolla illastamaan ennen Tiitiäisen syntymää. Alkumaljojen aikana alkoi kuitenkin tuntua todella kovaa menkkamaista jomotusta. Nytkö ne oikeat supistukset sitten alkoivat, mietin. Vaan ei kuitenkaan – supistukset tulivat omalla ajallaan (kivuttomina, kuten tähänkin asti) ja tuo piinaavan kova aaltoileva kipu omallaan.

Totesin kuitenkin puoliskolleni, jonka ystävä oli juuri lakonisesti todennut olevan turha odottaa sitä lasta saapuvaksi ajallaan, että voi olla, ettei tiistaille asti päästä tällä kokoonpanolla. (Laskettu aikahan on maanantaina, mutta toivoisin Tiitiäisen syntyvän edesmenneen mummini syntymäpäivänä tiistaina 20.3.)

Todettakoon tässä vaiheessa, että olen kirjoittanut tätä postausta (luurilla) pitkin päivää. Kivuliaat supistukset alkoivat aamulla puoli kuudelta ja niitä on tullut koko päivän useamman kerran tunnissa. Olen kuitenkin pystynyt suhteellisen normaalisti käymään kampaajalla intialaisessa päähieronnassa sekä hiustenleikkuussa (Ah!) ja ystävän kanssa Eurokankaassa ja kahvilla. Nyt alkaa supistukset tulla kuitenkin tiheämmin ja kipu käydä yhä sietämättömämmäksi.

En nyt rehellisesti sanottuna muista, mistä kaikesta olen tämän postauksen alkuun kirjoittanut enkä jaksa tätä läpi lukea. Voi siis olla, että tämä on täysin epäjohdonmukainen sekamelska. :D Toivoisin kovasti, että saisin nukkua vielä ensi yön, mutta näyttää tuo toive aika yltiöoptimistiselta.

Eiköhän tilanne ala olla se, että parin vuorokauden sisään näemme pienen rakkaan Tiitiäisemme. ♥

Vaappuen

Viimeisiä viedään – toivottavasti. Laskettu aika koittaa jo ensi viikon maanantaina. Olo myös on sen mukainen, etten usko raskauden tuosta juurikaan venyvän. Aluksihan meille tarjottiin laskettua aikaa huomiseksi (viimeisistä kuukautisista laskien), mutta varhaisultrien perusteella aika korjaantui lähes viikolla eteenpäin.

 Viimeviikkoisessa ultrassa kaikki näytti olevan hyvin: Tiitiäinen oli jo lähtökuopissa ja painoarvioksi hän sai 2 900 grammaa. Tuon arvion perusteella hän osui täsmälleen samalle käyrälle kahden aiemmin saadun sf-mitan kanssa eli aika tarkkaan ala- ja keskikäyrän puoliväliin. Napanuorassa veri virtasi mallikkaasti, lapsivettä oli normaali määrä ja sykkeissä kaikki kunnossa.

Tulipahan samalla todistettua, että Tiitiäinen kykenee liikkumaan myös supistusten aikana, vaikka kyllähän toinen hieman mykkyrälle puristuikin. Kätilö kysyi tuosta supistelusta ja totesin saaneeni ”nauttia” niistä jatkuvasti jo alkaen ennen kahdennenkymmenennen raskausviikon alkamista. En oikein osannut sanoa, kuinka usein supistuksia keskimäärin tulee, mutta heitin arvioksi vähintään kerran tunnissa. (Meni kyllä pahasti alakanttiin, sillä jo illalla sängyllä maatessa tuli noilla spekseillä äkkiä neljännes vuorokauden kiintiöstä täyteen.) Supistukset eivät ole olleet kivuliaita, mutta todella epämukavia kylläkin. Kätilö oli kuitenkin sitä mieltä, että olisi hyvä tehdä sisätutkimus, kun hänelle selvisi, ettei neuvolalääkäri ollut sitä tehnyt.

Sisätutkimuksen perusteella supistukset eivät olleet viime viikkoon mennessä saaneet käytännössä mitään aikaiseksi kohdunsuulla. Voi olla, että tilanne on kuitenkin sittemmin muuttunut, sillä supistukset ovat alkaneet käydä ajoittain kivuliaammiksi ja ylipäätään Tiitiäinen painaa alakertaa siihen malliin, ettei varmasti jää epäselväksi, mitä kohti ollaan menossa. Sisätutkimus sai aikaan pientä tuhruvuotoa parin päivän ajaksi, mutten jaksanut siitä sen kummemmin huolestua.

Tiitiäisen liikkumatila on selvästi vähentynyt, sillä isot potkut ovat hävinnet kokonaan ja liikkeet ovat olleet viimeisen vajaan viikon ajan lähinnä hipsuttelua käsillä, nojaamista vatsan päältä silittelevää kättä vasten, pientä heiluntaa yms. Vatsa on todella alhaalla. Häpyluun kärkeen en pääse edes käsiksi ja mahalle ja keuhkoille on aivan ruhtinaallisesti tilaa. Eipä minulla missään vaiheessa kohtu päässyt keuhkoja painamaankaan, mutta nyt sitä tilaa olisi vaikka muille jakaa.

Myös oma liikkumiseni alkaa olla rajoittunutta. Tai lähinnä liikkeelle lähteminen paikallaolon jälkeen tuottaa tuskaa. Kävelemiseni alkaa myös olla aikamoista vaappumista, koska tuntuu siltä, että Tiitiäisen pää olisi niin syvällä haarovälissä, etten yksinkertaisesti saa kävellessä jalkoja lähemmäs toisiaan. :D Lantion luita on myös alkanut kolottaa piinaavasti, minkä lisäksi tuntuu monesti siltä, kuin minua kiskottaisiin keskeltä kahtia vetämällä kummastakin jalasta eri suuntaan. Liikkuminen onneksi helpottaa oloa. Vaan kun koko ajan ei voi liikkua!

Olotilaani on ilmaantunut muitakin muutoksia viimeisen noin viikon aikana: Maha on ollut koko raskausajan ennemmin kova kuin löysä, mutta nyt se on löysänpuoleinen, minkä lisäksi suoli tyhjenee monta kertaa päivässä. Olen alkanut herätä öisin (ja päiväunilla) siihen, että olen aivan hiessä. Pahoinvointi vaivaa taas enemmän (mistä kyllä syytän suurelta osin rautakuuria).

Olo on siis muuttunut hyvin paljon siitä, mitä se oli vielä edellisen kerran kirjoittaessani. Tuolloin tuleva synnytys tuntui vielä todella kaukaiselta ajatukselta. Nyt tuleva synnytys on alkanut muuttua hyvinkin konkreettiseksi. On mielenkiintoista nähdä, miten meidän synnytys lopulta käynnistyy. Viime yönä heräsin useamman kerran kivuliaisiin supistuksiin ja kohdussa on tuntunut silloin tällöin menkkamaista jomotusta. Uskallankin elää siinä toivossa, että Tiitiäinen saapuu tähän maailmaan ajallaan (toisin sanoen joutuisin kärsimään näistä loppuraskauden vaivoista mahdollisimman vähän aikaa ;D).

Meillä on kaikki valmiina Tiitiäistä varten. Enää pitää ommella valmiiksi pehmusteet pinnasänkyyn ja parin harsoliinan saumat. Lisäksi sairaalakassin eväsosio on yhä päivittämättä; pahoinvoinnin takia on ollut vaikea keksiä, mitä haluan mukaan sairaalaan. :D 

Jännittää

Täytyy myöntää, että jännittää – sekä hyvässä että pahassa. Olen odottanut viime perjantaista asti malttamattomana parin tunnin päästä koittavaa hetkeä, jolloin pääsemme taas näkemään Tiitiäisen. Marraskuun alussa olleessa rakenneultrassa saimme nähdä hänet todella tarkkaan ja meillä on jopa lähes valokuvan veroinen kuva hänen kasvoistaan. Mahtaakohan pikkuinen näyttää edelleen samalta?

Samalla minua pelottaa. Pelottaa se mahdollisuus, ettei kaikki olisikaan kunnossa. En ole ajatellut tuota vaihtoehtoa aktiivisesti. Päinvastoin olen keskittynyt niihin hyviin merkkeihin, kuten siihen, että Tiitiäinen liikkuu päivisin todella aktiivisesti ja on viime aikoina alkanut reagoida kosketukseen ja )
(mahdollisesti) puheeseenikin. Juttelen hänen kanssaan ja silittelen, kun hän aloittaa jumppansa. Öisin Tiitiäinen on ollut viimeisten viikkojen aikana rauhallinen.

Myös vatsani on kasvanut tasaiseen tahtiin, mistä todistaa vaatteiden tiukkeneminen ja se, etteivät raskauspaidat enää meinaa ylettyä vatsan yli. Myös minua viikkoon tai pariin näkemättömät ovat kiinnittäneet ääneen huomiota kasvaneeseen vatsaani. Eiköhän kaikki ole siis juuri kuten kuuluukin.

Kaikesta huolimatta pieni pelko painaa. Se puskee salakavalasti esiin jostain taka-alalta. Se vaikuttaa etenkin uneen ja olenkin nukkunut perjantaista asti todella huonosti ja nähnyt levottomia unia. Huomaan myös keskenmenon pyörineen tavallista enemmän mielessäni. (Pitääkin kirjoittaa nuo tapahtumat tänne – mielellään ennen Tiitiäisen syntymää!)

Viime yön nukuin kuitenkin todella hyvin. Juttelin eilen erään ystäväni kanssa, joka sai lapsen jokin aika sitten. Tuo lapsi eli vain muutaman viikon. Heidän kohtalonsa on pyörinyt omassa mielessäni todella paljon. Se on tietyllä tapaa asettanut omia kokemuksia toisenlaisiin mittasuhteisiin: Toisaalta se on tietenkin aiheuttanut pelkoa muistuttamalla, että etenevä raskauskaan ei aina ole tae siitä, että kaikki on hyvin. Samalla se on kuitenkin saanut arvostamaan tätä raskautta vieläkin enemmän.

Tuo ystäväni sanoi eilen ehkä kauneimman ja lohdullisimman asian, jonka ikinä olen kuullut. Ensiksi hän totesi, että on onnellinen siitä, että tietää pitäneensä koko raskausajan huolen siitä, että heidän lapsensa sai elää hyvän elämän hänen matkassaan. Oli todellinen ihme, että tuo lapsi ylipäätään jaksoi koko raskausajan ja sen jälkeen vielä muutaman hetken tällä puolen. Noiden päivien aikana heidän vauvansa sai tavata omat vanhempansa ja vanhemmat vauvansa. Eihän tuo tietenkään surua ja menetystä minnekään poista, mutta se tuo niiden rinnalle kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteet.

Minulta tuli tietenkin itku (kuten tätä kirjoittaessanikin), mutta se oli onnellinen itku. Olen monen monta kertaan itkenyt miettiessäni tuon ystäväni kohtaloa. Tuntuu täysin kohtuuttomalta, että toiset saavat osakseen tuollaista. Eilen sain tuohon tarinaan kuitenkin aivan uuden näkökulman – uskomattoman kauniin ja lohdullisen. Samalla se vähensi omaa huoltani. Tiitiäinen on jo täysin valmis tähän maailmaan, joten me tulemme joka tapauksessa näkemään hänet (tavalla tai toisella). Jo siinä on jotain, mistä olla kiitollinen ja onnellinen! ♥

Kutsu kävi

Äsken tuli puhelu Naistenklinikalta. Osasinhan minä sitä odottaa ja tavallaan olen helpottunutkin, että Tiitiäisen vointi tarkistetaan, mutta täytyy myöntää, että samalla stressitaso nousi aika lailla.

Neuvolaterkkamme laittoi eilen siis konsultaatiopyynnön äitiyspolille pienen sf-mitan takia. Kuten eilen kerroin, tuo mitta oli siis alakäyrän alapuolella ja pienempi, kuin neuvolalääkärin kaksi viikkoa aikaisemmin mittaama. Sekä oma terkkamme että Naistenklinikan kätilö painottivat, että Tiitiäisellä on todennäköisimmin kaikki hyvin, kun liikkuukin aktiivisesti. Molemmat kuitenkin käskivät ottaa heti yhteyttä äitiyspolille, jos liikkeet huomattavasti vähenevät/loppuvat.

Nyt pitäisi sitten vain onnistua pitämään stressitaso edes jotenkin aisoissa ensi viikon keskiviikon ultra-aikaan asti. Saa nähdä, kuinka onnistuu. Yhden itkun sain tietenkin jo tiristettyä. Onneksi Tiitiäinen kuitenkin liikkuu tätä kirjoittaessanikin. Jatkuva supistelu kuitenkin tuo aina oman huolensa. En tiedä millä ilveellä selviäisin siitä, ettei meidän pikkuisellamme olisikaan kaikki kunnossa. :’(

Neuvolan satoa

Tänä aamuna meillä oli neuvola. Jouduin menemään tällä kertaa yksin, sillä puoliskollani oli aamulla lähtö lyhyelle työmatkalle. Eilisen aamuyöhön asti venyneen työpäivän päätteeksi hän vielä kovasti varmisteli, ettei minulla vain ole sellainen olo, että Tiitiäinen saattaisi päättää tulla tähän maailmaan kahden seuraavan vuorokauden kuluessa. Ei ole. Toisaalta eipä minulla todellisuudessa ole mitään käsitystä, minkälainen sellainen olo on. :D Ei minun olossani tai Tiitiäisen olemisessa ole parin viime vuorokauden aikana kuitenkaan tapahtunut mitään uutta, joka voisi antaa olettaa synnytyksen olevan lähellä.

Parin viikon takaisella neuvolalääkärikäynnillä varmistui, että Tiitiäinen on asettunut raivotarjontaan ja sf-mitan perusteella (joka oli mitattu tuota ennen vain kerran) hän oli kasvanut samaa käyrää seuraten – suunnilleen siinä keski- ja alakäyrän puolivälissä. Lääkäri katsoi ultralla myös sykkeen ja suoritti nopean kokonaiskatsauksen Tiitiäiseen. Muuta tuolla käynnillä ei sitten tehtykään.

Minua jäi tuon käynnin jälkeen vaivaamaan (muun muassa) se, ettei minulle tehty lainkaan sisätutkimusta, kun sellainen tunnutaan tehdyn toisella neuvolalääkärikäynnillä kaikille muille. Otin asian tänään puheeksi neuvolaterkan kanssa ja hän vain totesi, ettei niitä enää rutiininomaisesti tehdä.

Ei kai siinä mitään. Itseäni asia jäi kuitenkin vaivaamaan (edelleen), sillä kuten olen kertonut, minua on vaivannut supistelu melko varhaisilta viikoilta asti. Supisteluista johtuen minulta on tarkastettu kahteen kertaan kohdunkaulan pituus sekä kohdunsuun tilanne. Molemmilla kerroilla kaikki on onneksi ollut kuten kuuluukin. Jotenkin mieltäni olisi kuitenkin rauhoittanut se, että tuo sisätutkimus olisi tehty, mutta eipä terveysasemalta enää löytynyt tuota varten vapaita lääkäriaikojakaan ennen laskettua aikaamme.

Tämänaamuisella käynnillä terveydenhoitaja mittasi hemoglobiinin ensimmäistä kertaa sitten joulukuun ja se oli yllätyksekseni päässyt tipahtamaan 130:stä 101:een. Keskenmenon jälkeen rautavarastoni mitattiin ja jouduin puolen vuoden rautakuurille, joka päättyi vuosi sitten, joten rautavarastojen kyllä pitäisi olla kunnossa. Kehnon hemoglobiiniarvon takia jouduin kuitenkin taas rautakuurille.

Muuten arvot olivat kunnossa ja painoakin on tullut normaalipainooni nähden lisää erittäin maltilliset reilut seitsemän kiloa. Myös viime viikolla (rv 36) otetun verikokeen Rh-vasta-aineet olivat edelleen negatiiviset. (Wihii!) Sf-mitta tuotti kuitenkin taas ylimääräistä päänvaivaa. (Edellisellä neuvolakäynnillä tammikuussa terveydenhoitaja ei siis saanut järkevää mittaa lainkaan.) Terveydenhoitajan tänään saama mitta oli pienempi, kuin lääkärin kaksi viikkoa sitten mittaama. Tuo arvo tiputti Tiitiäisen alimman kasvukäyrän alapuolelle. Terveydenhoitajan mielestä syytä huoleen ei kuitenkaan pitäisi olla, vaan minun kokoni sekä minun ja siskon syntymäpainot (3 120 g ja 3 000 g) huomioiden Tiitiäisen koko vaikuttaisi oikein passelilta. Myös Tiitiäisen erittäin aktiivinen liikkuminen puhuu hänen mukaansa sen puolesta, että kaikki on hyvin.

Terveydenhoitajamme lähetti kuitenkin konsultaatiopyynnön äitiyspolille ja mikäli he katsovat aiheelliseksi, ottavat he minuun yhteyttä ja pyytävät tarkistukseen. Muussa tapauksessa tilanne tarkistetaan viikon päästä omassa neuvolassa. Nyt hän arvioi Tiitiäisen tämänhetkiseksi painoksi kaksi ja puoli kiloa.

Täytyy myöntää, että neuvolakäynti sai olon hieman levottomaksi. Toisaalta todennäköisempäähän se on, että kaikki on oikein hyvin. Sitä paitsi terveydenhoitajan mukaan Tiitiäinen on laskeutunut niin alas, kuin vain pääsee, joten kai sekin vaikuttaa jollain tapaa saatuun sf-mittaan (?). Niin tai näin, niin eipä tässä itse voi mitään tehdä. Nyt vain odotellaan ja toivotaan, että kaikki tosiaan on hyvin ja että Tiitiäinen malttaa kasvaa vielä viimeiset kaksi ja puoli viikkoa.

Meidän vauva

Kuten tiedättekin, tähän pisteeseen asti pääseminen ei ole ollut meille itsestään selvää. Ensimmäinen raskauteni sai alkunsa kierrosta, joka alkoi aika lailla näihin aikoihin kaksi vuotta sitten. Tuon pikkuisen matka päättyi suureksi suruksemme jo toukokuussa. Varsinainen yritys oli aloitettu sitä edeltäneen kesän saapuessa.

Biologina tiesin varsin hyvin kaikki mahdollisesti tiellemme osuvat haasteet ja jopa niiden takaa löytyvät syyt. Vaikka niistä puoliskollenikin sanoin jo hyvissä ajoin ennen yritykseen ryhtymistä (kuulostaapa kylmältä :D), en ikinä jostain syystä uskonut noiden haasteiden osuvan meidän kohdallemme. Eikä niiden kohdallemme osuessa helpottanut pätkän vertaa se, että ymmärrän harvinaisen hyvin, miksi raskautuminen voi olla vaikeaa ja keskenmenoja tapahtuu. Biologisessa mielessähän ne ovat tiettyyn pisteeseen asti välttämättömiä ”varokeinoja” elinkelpoisten jälkeläisten takaamiseksi ja energian panostamiseksi niihin. Ei, ei helpottanut pätkän vertaa.

Nyt sisälläni kasvava ja itse asiassa jo tähän maailmaan valmis (!) Tiitiäinen sai alkunsa viime kesäkuussa – melkein maailman toisella puolen. Mahdollisesti yli kymmenen metrin syvyydessä Intian valtameren pinnan alla. Biologina tiedän hyvin myös sen, kuinka epätodennäköinen tuo tapahtuma on. Tiitiäinen on todellinen ihme (ihan tuosta hedelmöityspaikasta riippumatta) – kuten jokainen meistä!

Tässä vaiheessa taakse katsoessa nämä lähes kolme vuotta tuntuvat kuluneen lopulta yllättävän nopeasti. Raskasta on kuitenkin ollut. Todella raskasta. Ja aika on tiettyinä hetkinä venynyt kuin mikäkin superkuminauha. Yrityksen pitkittyessä epätoivo ja pettymys kasvoivat. Tuntui, kuin olisi jämähtänyt limboon oman hedelmällisyyden rapistuessa samalla kiihtyvällä vauhdilla. Ja sitten, kun ei enää jaksanut uskoa onnistumiseen, varmuudeksi tehtyyn testiin piirtyikin ne elämäni ensimmäiset kaksi viivaa!

Pian seurannut keskenmeno sai minut tuntemaan itseni todella naiviksi. Että olinkin mennyt uskomaan, että me voisimme onnistua! Reilu vuosi keskenmenon jälkeen me kuitenkin onnistuimme. Vaikkakin tuo vuosi oli elämäni rankimpia ja se on myös jättänyt minuun monella tapaa jälkensä. Toisaalta me pääsimme moniin muihin verrattuna lopulta todella vähällä, vaikka eihän eri ihmisten elämää ja kokemuksia todellisuudessa voi vertailla, sillä jokainen suhteuttaa oman elämänsä tapahtumat omiin kokemuksiinsa ja kokee ne sitä kautta.

Alkuraskaus meni jännittäessä ja muutamaan kertaan olin täysin varma siitä, että raskaus oli päättynyt ja minä yhä samassa limbossa. Jossain vaiheessa tuo pelko kuitenkin hellitti ja aloin luottaa siihen, että tapaisimme Tiitiäisen vielä ihan kasvotusten. Tuo hetki alkaa olla jo ihan lähellä. Samalla se tuntuu olevan todella kaukana. Meitä ja Tiitiäistä erottaa toisistamme vain minun vatsanahkani ja -lihakseni sekä kohtu sikiökalvoineen ja -vesineen. Voimme nähdä ja tuntea tuon pienen ihmisen liikkeet. Silti on jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeaa todella sisäistää, että tuo pieni ihminen on ihan oikea ihminen – meidän vauvamme! ♥

Olen koko ikäni pelännyt synnytystä, mutta jostain syystä se ei ole pelottanut minua yhtään tämän raskauden aikana. Synnytykseen liittyen minua pelottaa oikeastaan ainoastaan piikit sekä se, että joutuisin synnyttämään enemmän tai vähemmän selälläni maaten. Tuo asento saa minut tuntemaan oloni jotenkin avuttomaksi. Ainoa asia, jota ihan oikeasti pelkään, on kuitenkin se, ettei Tiitiäisellä olisikaan kaikki kunnossa.

Tuon pelkääminen on varmasti ihan normaalia, mutta minua harmittaa se, että itselläni se on herännyt lähinnä sen takia, etten koe saaneeni/meidän saaneen neuvolasta palvelua sellaisella asiantuntemuksella, kuin olisin kaivannut. Palaan näihin neuvolamoitteisiin joskus tuonnempana. Eilen illalla täytimme Ajatuksia tulevasta synnytyksestä -lapun synnytykseen mukaan otettavaksi. Rauhottaa mieltä, kun tietää, että omat ajatukset ja konkreettiset toiveet synnytykseen liittyen ovat mustana valkoisella. (Tai siis puoliskoni tuon lapun täytti sanelustani, kun minua jännitti. Ihan hyvä ratkaisu kai siinäkin mielessä, että tulipahan vielä kertaalleen puhuttua synnytykseen liittyvät asiat läpi.)

Viimeisiä viedään

Voisinpa maata vatsallani! Siitä minä unelmoin tällä hetkellä. :D Ja nukkua selälläni! Nyt kun laskettuun aikaan on enää kolme viikkoa, kaikki kyselevät oloni tukaluudesta. On rehellisesti sanottava, että oloni ei ole millään tavalla tukala. Ei ole ollut missään vaiheessa raskautta. Toki pahoinvointi ja varhain alkanut supistelu ovat aiheuttaneet omat tukaluutensa. Kenkien jalkaan kiskominen on kyllä kaikkea muuta kuin mukavaa. ':D Vatsaa en kuitenkaan olemisessani ja tekemisissäni huomaa juuri lainkaan. Närästyskin katoaa lähes samaa tahtia, kuin Rennie liukenee suussa.

Olen pienikokoinen (pituutta reilut puolitoista metriä) ja keskikroppani melko lyhyt. Jotenkin ihmeellisesti Tiitiäinen kuitenkin on itselleen tilan löytänyt niin, että vatsani on jopa suhteellisen kompakti. Moni utelee hengittämisen vaikeudesta, kun tila sisäelimille on tietenkin kaventunut murto-osaansa, mutta minä en huomaa hengittämisessä mitään eroa normaaliin. Ainoastaan mahan vetoisuuden hienoinen pieneneminen muistuttaa siitä, että aiemmin ainoastaan sisäelimilleni pyhitettyä tilaa on jakamassa myös joku muu.

Viimeiset noin neljä kuukautta (eli pahoinvoinnin hellitettyä) olen myös pysynyt liikkumaan suhteellisen aktiivisesti. Ennen joulua tuli käytyä lähinnä kuntopiirissä, vesijuoksemassa, mammajoogassa sekä salilla ja nyt joulun jälkeen olen keskittynyt vesijumppaan, kuntopiiriin sekä luisteluhiihtoon. Olen myös kävellyt paljon koko raskausajan. Hiihtäessä ainoa ongelma on normaalipainon päälle tulleet seitsemän kiloa, joiden takia suksien jäykkyys on väärä ja sitä kautta meno haastavampaa.

Olen todella kiitollinen siitä, että olen voinut liikkua etenkin nyt viime kuukaudet melko normaalisti (toki paljon kevyemmin!). Pahoinvointi on vaivannut edelleen ja väsymys on koko ajan syventynyt. Liikkuminen on kuitenkin ihmelääke, joka auttaa molempiin. Lisäksi liikkuminen on aina ollut iso osa elämääni ja minua, joten kaikkien muutosten ja tulevaan muutokseen valmistautumisen keskellä se on ollut ja on minulle iso voimavara.

Äitiysvapaata on nyt takana kaksi viikkoa. Ensimmäisen viikon tein töitä ihan normaalit työtunnit, mutta viime viikko menikin sitten vapaillessa. Mitään en oikeastaan saanut aikaan. Tai kyllähän minä neuloin Tiitiäiselle villapuvun ja saatiin hommattua melkein kaikki loputkin tavarat. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että oleminen oli jostain syystä vaikeaa. Väsy on todella kova, minkä takia kaiken tekemisen suunnittelu, aloittamisesta puhumattakaan, on todella ison ponnistuksen takana. Myös työasiat pyörivät mielessä, mistä todella toivon pääseväni irti, ja pian!

Vaan eiköhän tähän pikku hiljaa opi. Ja tasan kolmen viikon päästähän on laskettu aika, joten kokoonpanonkin on ihan pian jo muuttunut! Kahden viikon takaisen neuvolalääkärikäynnin perusteella myös Tiitiäinen on valmistautunut tulevaan asettautumalla raivotarjontaan. Tuossa asennossa se on myös pysynyt, sillä hikkahypähdykset tuntuvat aina parhaiten aivan vatsan alaosassa.

Muuten pikkuinen kyllä liikkuu aika lailla ja kääntyilee ilmeisen sulavasti potkimaan milloin vasemmalle ja milloin oikealle puolelle. Kylkiluut ja pallea ovat onneksi saaneet olla rauhassa ja nyt vatsa tuntuu sitä paitsi jo laskeneen alemmas, joten rauhassa taitavat saada pysyäkin. Sf-mitan mukaan Tiitiäinen kasvaa suunnilleen keski- ja alakäyrän puolivälissä. Toisaalta tämä oli vasta toinen kerta, kun tuo mitta otettiin (edellisellä neuvolakäynnillä terkka ei onnistunut saamaan mittaa).

Meillä alkoi siis nyt 38. viikko eli käytännössä Tiitiäinen on jo valmis syntymään, jos niikseen tulisi. Toivon kuitenkin kovasti, että saan keräillä voimia nämä kolme viikkoa, ja ottaa aikaa ihan vain itselleni. Ehkäpä tällä viikolla löytyisi myös viime viikkoa enemmän puhtia kirjoitella ajatuksia ja kokemuksia tänne blogin puolelle.

Äitiysvapaalla

Huomenta. Heräsin vasta puoli kahdeksan jälkeen puoliskon antaessa töihinlähtöpusun. Ei ollut raaskinut herättää, kun olin kuulemma ollut niin syvässä unessa. Unta tosiaan tuntuu riittävän ja onneksi pidemmille ja useammille unille on nyt paremmin aikaa, sillä tämä aamu oli äitiysvapaani ensimmäinen. Kyllä, olemme päässee jo siihen pisteeseen asti, että lakisääteinen pakkovapaa on alkanut. Pakkovapaa siksi, että alun perin (ja nytkin) haluaisin jatkaa töissä, mutta samalla on myönnettävä väsymyksen olleen jo jonkin aikaa sitä tasoa, että vapaa on ainoa järkevä vaihtoehto.

Nousin ylös, sillä työt eivät todellakaan loppuneet perjantaihin, vaikka työpaikalle ei pariin päivään tarvitsekaan mennä. Ja kyllähän tuossa ehti jo yli yhdeksän tuntia nukkuakin. Se varsinainen herätys tuli sitten jonkun hetken heräämisen jälkeen. Oksennus. Olihan siitä jo tovi vierähtää, kun edellisen kerran on tarvinnut pöntölle asti juosta, vaikka pahoinvointi on taas vaivannutkin oikeastaan päivittäin. No jääpä ainakin selvä muistikuva äitiysvapaan alusta! :D

Vaikka kyllähän minulle kunnon – ja ennen kaikkea hyvä – muisto jäi perjantaistakin. Omalle kohdalle on sattunut iso joukko aivan mielettömän upeita kollegoja. Tykkään työstäni todella, mutta nimenomaan kollegat tekevät juuri kyseisestä työpaikasta niin upean. Leivoinkin läksiäisiksi ja välikiitokseksi kakkua, joka selvästi maistui. Meillä ei töissä kaikki ole ihan parhaalla mahdollisella tavalla ja tuntuikin todella hyvältä, kun pystyi tuomaan ylimääräistä hyvää mieltä.

Mutta, nyt on hypättävä sorvin ääreen ja toivottavasti työt on pulkassa perjantaihin mennessä. Kirjoittelen sitten kuulumisia ja kaikenlaisia viime kuukausina heränneitä ajatuksia ja koettuja asioita paremman ajan kanssa. Huomenna meillä on neuvolalääkäri ja ilmeisestikin vuorossa on synnytystapa-arvio, joten kerron kuulumisia sitten sieltäkin. Täytyy myöntää, että huominen käynti hieman jännittää.

Ystäväni Rennie

Rennie. Ah! Kuten jo otsikosta saattaa arvata, on meille saapunut kutsumaton vieras – närästys. Minua on raskauden aikana närästänyt ihan yksittäisiä kertoja, mutta viimeiset päivät närästys on ollut jatkuva riesa. Neuvolan terveydenhoitaja on närästyksestä jo moneen kertaan varoitellutkin, kun minulla ei keskikropassa tuota ylimääräistä tilaa tosiaan pienen kokoni takia ole. Olen siis osannut odottaa närästystä saapuvaksi, mutta ei tämä silti kivaa ole. Toisaalta, enää kuusi viikkoa jäljellä. (Ja ainakin ensimmäinen Rennie auttoi heti!)

Raskauden alkupuoliskon pahoinvointia lukuun ottamatta olen päässyt tämän raskauden kanssa todella helpolla. Viime viikkoina jatkuva etova olo on taas nostellut päätään, mutta kertaakaan en ole joutunut pöntönhalailupuuhiin. Ainoastaan huonot yöunet ovat vaivanneet koko raskausajan ja nyt viimeisen parin kuukauden aikana väsymys on alkanut olla jo aika kova. Yöllä valvottava närästys ei tätä tilannetta ainakaan helpota.

Olen kuitenkin pystynyt tekemään työni normaalisti ja urheilemaankin useamman kerran viikossa. Lähinnä väsymys näkyykin siinä, että kaikki vähääkään haastavampi ajatustyö vaatii normaalia enemmän ponnisteluja ja vie näin ollen myös aika lailla energiaa. Toisaalta vesijumppa, kuntopiiri ja luisteluhiihto sujuvat aika normaaliin tapaan, vaikka osa liikkeistä täytyy tietenkin korvata jollain isolle vatsalle sopivammalla.

Mitään kipuja minulla ei tässä raskaudessa ole ollut. Jo se on erottanut tämän raskauden edellisestä, jossa koviakin kipuja oli heti alusta alkaen. Toki supisteluja on ollut jo melko varhaisista viikoista asti, mutta ne ovat täysin kivuttomia – joskin epämukavan tuntuisia ja haittaavat myös unta. Suurin yllätys on ehkä ollut se, ettei normaalisti talvisin vihoitteleva selkäni ole tänä talvena vihoitellut (yläselän pieniä lihasjumeja lukuun ottamatta) oikeastaan ollenkaan. Kiitän tästä investointiamme Tempuri-sänkyyn ja -tyynyihin.

Tällä hetkellä kaikki on siis voinnin puolesta erinomaisen hyvin. Koen oloni kaikin tavoin hyväksi, vaikka noita pieni ruikutuksen aiheita aina onkin. Äitiysvapaan alkuun on enää kuusi aamua, joten väsymyskään ei ahdista. Töissä on ollut kova kiire, joten kirjoittelu on jäänyt harmikseni viime kuukausina vähemmälle. Eiköhän vapaan alku ja mahdollisuus lepoon salli taas ajan ottamisen kirjoittamiselle. Nyt vain sormet ristissä, että Tiitiänen malttaa pysyä yksiössään loppuun asti, jotta tämä äiti saa levätä. :D ...vaikka kyllähän tässä alkaa olla jo aika malttamaton olo päästä tutustumaan tuohon pieneen möyrijään. ♥