Meidän vauva

Kuten tiedättekin, tähän pisteeseen asti pääseminen ei ole ollut meille itsestään selvää. Ensimmäinen raskauteni sai alkunsa kierrosta, joka alkoi aika lailla näihin aikoihin kaksi vuotta sitten. Tuon pikkuisen matka päättyi suureksi suruksemme jo toukokuussa. Varsinainen yritys oli aloitettu sitä edeltäneen kesän saapuessa.

Biologina tiesin varsin hyvin kaikki mahdollisesti tiellemme osuvat haasteet ja jopa niiden takaa löytyvät syyt. Vaikka niistä puoliskollenikin sanoin jo hyvissä ajoin ennen yritykseen ryhtymistä (kuulostaapa kylmältä :D), en ikinä jostain syystä uskonut noiden haasteiden osuvan meidän kohdallemme. Eikä niiden kohdallemme osuessa helpottanut pätkän vertaa se, että ymmärrän harvinaisen hyvin, miksi raskautuminen voi olla vaikeaa ja keskenmenoja tapahtuu. Biologisessa mielessähän ne ovat tiettyyn pisteeseen asti välttämättömiä ”varokeinoja” elinkelpoisten jälkeläisten takaamiseksi ja energian panostamiseksi niihin. Ei, ei helpottanut pätkän vertaa.

Nyt sisälläni kasvava ja itse asiassa jo tähän maailmaan valmis (!) Tiitiäinen sai alkunsa viime kesäkuussa – melkein maailman toisella puolen. Mahdollisesti yli kymmenen metrin syvyydessä Intian valtameren pinnan alla. Biologina tiedän hyvin myös sen, kuinka epätodennäköinen tuo tapahtuma on. Tiitiäinen on todellinen ihme (ihan tuosta hedelmöityspaikasta riippumatta) – kuten jokainen meistä!

Tässä vaiheessa taakse katsoessa nämä lähes kolme vuotta tuntuvat kuluneen lopulta yllättävän nopeasti. Raskasta on kuitenkin ollut. Todella raskasta. Ja aika on tiettyinä hetkinä venynyt kuin mikäkin superkuminauha. Yrityksen pitkittyessä epätoivo ja pettymys kasvoivat. Tuntui, kuin olisi jämähtänyt limboon oman hedelmällisyyden rapistuessa samalla kiihtyvällä vauhdilla. Ja sitten, kun ei enää jaksanut uskoa onnistumiseen, varmuudeksi tehtyyn testiin piirtyikin ne elämäni ensimmäiset kaksi viivaa!

Pian seurannut keskenmeno sai minut tuntemaan itseni todella naiviksi. Että olinkin mennyt uskomaan, että me voisimme onnistua! Reilu vuosi keskenmenon jälkeen me kuitenkin onnistuimme. Vaikkakin tuo vuosi oli elämäni rankimpia ja se on myös jättänyt minuun monella tapaa jälkensä. Toisaalta me pääsimme moniin muihin verrattuna lopulta todella vähällä, vaikka eihän eri ihmisten elämää ja kokemuksia todellisuudessa voi vertailla, sillä jokainen suhteuttaa oman elämänsä tapahtumat omiin kokemuksiinsa ja kokee ne sitä kautta.

Alkuraskaus meni jännittäessä ja muutamaan kertaan olin täysin varma siitä, että raskaus oli päättynyt ja minä yhä samassa limbossa. Jossain vaiheessa tuo pelko kuitenkin hellitti ja aloin luottaa siihen, että tapaisimme Tiitiäisen vielä ihan kasvotusten. Tuo hetki alkaa olla jo ihan lähellä. Samalla se tuntuu olevan todella kaukana. Meitä ja Tiitiäistä erottaa toisistamme vain minun vatsanahkani ja -lihakseni sekä kohtu sikiökalvoineen ja -vesineen. Voimme nähdä ja tuntea tuon pienen ihmisen liikkeet. Silti on jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeaa todella sisäistää, että tuo pieni ihminen on ihan oikea ihminen – meidän vauvamme! ♥

Olen koko ikäni pelännyt synnytystä, mutta jostain syystä se ei ole pelottanut minua yhtään tämän raskauden aikana. Synnytykseen liittyen minua pelottaa oikeastaan ainoastaan piikit sekä se, että joutuisin synnyttämään enemmän tai vähemmän selälläni maaten. Tuo asento saa minut tuntemaan oloni jotenkin avuttomaksi. Ainoa asia, jota ihan oikeasti pelkään, on kuitenkin se, ettei Tiitiäisellä olisikaan kaikki kunnossa.

Tuon pelkääminen on varmasti ihan normaalia, mutta minua harmittaa se, että itselläni se on herännyt lähinnä sen takia, etten koe saaneeni/meidän saaneen neuvolasta palvelua sellaisella asiantuntemuksella, kuin olisin kaivannut. Palaan näihin neuvolamoitteisiin joskus tuonnempana. Eilen illalla täytimme Ajatuksia tulevasta synnytyksestä -lapun synnytykseen mukaan otettavaksi. Rauhottaa mieltä, kun tietää, että omat ajatukset ja konkreettiset toiveet synnytykseen liittyen ovat mustana valkoisella. (Tai siis puoliskoni tuon lapun täytti sanelustani, kun minua jännitti. Ihan hyvä ratkaisu kai siinäkin mielessä, että tulipahan vielä kertaalleen puhuttua synnytykseen liittyvät asiat läpi.)

Viimeisiä viedään

Voisinpa maata vatsallani! Siitä minä unelmoin tällä hetkellä. :D Ja nukkua selälläni! Nyt kun laskettuun aikaan on enää kolme viikkoa, kaikki kyselevät oloni tukaluudesta. On rehellisesti sanottava, että oloni ei ole millään tavalla tukala. Ei ole ollut missään vaiheessa raskautta. Toki pahoinvointi ja varhain alkanut supistelu ovat aiheuttaneet omat tukaluutensa. Kenkien jalkaan kiskominen on kyllä kaikkea muuta kuin mukavaa. ':D Vatsaa en kuitenkaan olemisessani ja tekemisissäni huomaa juuri lainkaan. Närästyskin katoaa lähes samaa tahtia, kuin Rennie liukenee suussa.

Olen pienikokoinen (pituutta reilut puolitoista metriä) ja keskikroppani melko lyhyt. Jotenkin ihmeellisesti Tiitiäinen kuitenkin on itselleen tilan löytänyt niin, että vatsani on jopa suhteellisen kompakti. Moni utelee hengittämisen vaikeudesta, kun tila sisäelimille on tietenkin kaventunut murto-osaansa, mutta minä en huomaa hengittämisessä mitään eroa normaaliin. Ainoastaan mahan vetoisuuden hienoinen pieneneminen muistuttaa siitä, että aiemmin ainoastaan sisäelimilleni pyhitettyä tilaa on jakamassa myös joku muu.

Viimeiset noin neljä kuukautta (eli pahoinvoinnin hellitettyä) olen myös pysynyt liikkumaan suhteellisen aktiivisesti. Ennen joulua tuli käytyä lähinnä kuntopiirissä, vesijuoksemassa, mammajoogassa sekä salilla ja nyt joulun jälkeen olen keskittynyt vesijumppaan, kuntopiiriin sekä luisteluhiihtoon. Olen myös kävellyt paljon koko raskausajan. Hiihtäessä ainoa ongelma on normaalipainon päälle tulleet seitsemän kiloa, joiden takia suksien jäykkyys on väärä ja sitä kautta meno haastavampaa.

Olen todella kiitollinen siitä, että olen voinut liikkua etenkin nyt viime kuukaudet melko normaalisti (toki paljon kevyemmin!). Pahoinvointi on vaivannut edelleen ja väsymys on koko ajan syventynyt. Liikkuminen on kuitenkin ihmelääke, joka auttaa molempiin. Lisäksi liikkuminen on aina ollut iso osa elämääni ja minua, joten kaikkien muutosten ja tulevaan muutokseen valmistautumisen keskellä se on ollut ja on minulle iso voimavara.

Äitiysvapaata on nyt takana kaksi viikkoa. Ensimmäisen viikon tein töitä ihan normaalit työtunnit, mutta viime viikko menikin sitten vapaillessa. Mitään en oikeastaan saanut aikaan. Tai kyllähän minä neuloin Tiitiäiselle villapuvun ja saatiin hommattua melkein kaikki loputkin tavarat. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että oleminen oli jostain syystä vaikeaa. Väsy on todella kova, minkä takia kaiken tekemisen suunnittelu, aloittamisesta puhumattakaan, on todella ison ponnistuksen takana. Myös työasiat pyörivät mielessä, mistä todella toivon pääseväni irti, ja pian!

Vaan eiköhän tähän pikku hiljaa opi. Ja tasan kolmen viikon päästähän on laskettu aika, joten kokoonpanonkin on ihan pian jo muuttunut! Kahden viikon takaisen neuvolalääkärikäynnin perusteella myös Tiitiäinen on valmistautunut tulevaan asettautumalla raivotarjontaan. Tuossa asennossa se on myös pysynyt, sillä hikkahypähdykset tuntuvat aina parhaiten aivan vatsan alaosassa.

Muuten pikkuinen kyllä liikkuu aika lailla ja kääntyilee ilmeisen sulavasti potkimaan milloin vasemmalle ja milloin oikealle puolelle. Kylkiluut ja pallea ovat onneksi saaneet olla rauhassa ja nyt vatsa tuntuu sitä paitsi jo laskeneen alemmas, joten rauhassa taitavat saada pysyäkin. Sf-mitan mukaan Tiitiäinen kasvaa suunnilleen keski- ja alakäyrän puolivälissä. Toisaalta tämä oli vasta toinen kerta, kun tuo mitta otettiin (edellisellä neuvolakäynnillä terkka ei onnistunut saamaan mittaa).

Meillä alkoi siis nyt 38. viikko eli käytännössä Tiitiäinen on jo valmis syntymään, jos niikseen tulisi. Toivon kuitenkin kovasti, että saan keräillä voimia nämä kolme viikkoa, ja ottaa aikaa ihan vain itselleni. Ehkäpä tällä viikolla löytyisi myös viime viikkoa enemmän puhtia kirjoitella ajatuksia ja kokemuksia tänne blogin puolelle.

Äitiysvapaalla

Huomenta. Heräsin vasta puoli kahdeksan jälkeen puoliskon antaessa töihinlähtöpusun. Ei ollut raaskinut herättää, kun olin kuulemma ollut niin syvässä unessa. Unta tosiaan tuntuu riittävän ja onneksi pidemmille ja useammille unille on nyt paremmin aikaa, sillä tämä aamu oli äitiysvapaani ensimmäinen. Kyllä, olemme päässee jo siihen pisteeseen asti, että lakisääteinen pakkovapaa on alkanut. Pakkovapaa siksi, että alun perin (ja nytkin) haluaisin jatkaa töissä, mutta samalla on myönnettävä väsymyksen olleen jo jonkin aikaa sitä tasoa, että vapaa on ainoa järkevä vaihtoehto.

Nousin ylös, sillä työt eivät todellakaan loppuneet perjantaihin, vaikka työpaikalle ei pariin päivään tarvitsekaan mennä. Ja kyllähän tuossa ehti jo yli yhdeksän tuntia nukkuakin. Se varsinainen herätys tuli sitten jonkun hetken heräämisen jälkeen. Oksennus. Olihan siitä jo tovi vierähtää, kun edellisen kerran on tarvinnut pöntölle asti juosta, vaikka pahoinvointi on taas vaivannutkin oikeastaan päivittäin. No jääpä ainakin selvä muistikuva äitiysvapaan alusta! :D

Vaikka kyllähän minulle kunnon – ja ennen kaikkea hyvä – muisto jäi perjantaistakin. Omalle kohdalle on sattunut iso joukko aivan mielettömän upeita kollegoja. Tykkään työstäni todella, mutta nimenomaan kollegat tekevät juuri kyseisestä työpaikasta niin upean. Leivoinkin läksiäisiksi ja välikiitokseksi kakkua, joka selvästi maistui. Meillä ei töissä kaikki ole ihan parhaalla mahdollisella tavalla ja tuntuikin todella hyvältä, kun pystyi tuomaan ylimääräistä hyvää mieltä.

Mutta, nyt on hypättävä sorvin ääreen ja toivottavasti työt on pulkassa perjantaihin mennessä. Kirjoittelen sitten kuulumisia ja kaikenlaisia viime kuukausina heränneitä ajatuksia ja koettuja asioita paremman ajan kanssa. Huomenna meillä on neuvolalääkäri ja ilmeisestikin vuorossa on synnytystapa-arvio, joten kerron kuulumisia sitten sieltäkin. Täytyy myöntää, että huominen käynti hieman jännittää.

Ystäväni Rennie

Rennie. Ah! Kuten jo otsikosta saattaa arvata, on meille saapunut kutsumaton vieras – närästys. Minua on raskauden aikana närästänyt ihan yksittäisiä kertoja, mutta viimeiset päivät närästys on ollut jatkuva riesa. Neuvolan terveydenhoitaja on närästyksestä jo moneen kertaan varoitellutkin, kun minulla ei keskikropassa tuota ylimääräistä tilaa tosiaan pienen kokoni takia ole. Olen siis osannut odottaa närästystä saapuvaksi, mutta ei tämä silti kivaa ole. Toisaalta, enää kuusi viikkoa jäljellä. (Ja ainakin ensimmäinen Rennie auttoi heti!)

Raskauden alkupuoliskon pahoinvointia lukuun ottamatta olen päässyt tämän raskauden kanssa todella helpolla. Viime viikkoina jatkuva etova olo on taas nostellut päätään, mutta kertaakaan en ole joutunut pöntönhalailupuuhiin. Ainoastaan huonot yöunet ovat vaivanneet koko raskausajan ja nyt viimeisen parin kuukauden aikana väsymys on alkanut olla jo aika kova. Yöllä valvottava närästys ei tätä tilannetta ainakaan helpota.

Olen kuitenkin pystynyt tekemään työni normaalisti ja urheilemaankin useamman kerran viikossa. Lähinnä väsymys näkyykin siinä, että kaikki vähääkään haastavampi ajatustyö vaatii normaalia enemmän ponnisteluja ja vie näin ollen myös aika lailla energiaa. Toisaalta vesijumppa, kuntopiiri ja luisteluhiihto sujuvat aika normaaliin tapaan, vaikka osa liikkeistä täytyy tietenkin korvata jollain isolle vatsalle sopivammalla.

Mitään kipuja minulla ei tässä raskaudessa ole ollut. Jo se on erottanut tämän raskauden edellisestä, jossa koviakin kipuja oli heti alusta alkaen. Toki supisteluja on ollut jo melko varhaisista viikoista asti, mutta ne ovat täysin kivuttomia – joskin epämukavan tuntuisia ja haittaavat myös unta. Suurin yllätys on ehkä ollut se, ettei normaalisti talvisin vihoitteleva selkäni ole tänä talvena vihoitellut (yläselän pieniä lihasjumeja lukuun ottamatta) oikeastaan ollenkaan. Kiitän tästä investointiamme Tempuri-sänkyyn ja -tyynyihin.

Tällä hetkellä kaikki on siis voinnin puolesta erinomaisen hyvin. Koen oloni kaikin tavoin hyväksi, vaikka noita pieni ruikutuksen aiheita aina onkin. Äitiysvapaan alkuun on enää kuusi aamua, joten väsymyskään ei ahdista. Töissä on ollut kova kiire, joten kirjoittelu on jäänyt harmikseni viime kuukausina vähemmälle. Eiköhän vapaan alku ja mahdollisuus lepoon salli taas ajan ottamisen kirjoittamiselle. Nyt vain sormet ristissä, että Tiitiänen malttaa pysyä yksiössään loppuun asti, jotta tämä äiti saa levätä. :D ...vaikka kyllähän tässä alkaa olla jo aika malttamaton olo päästä tutustumaan tuohon pieneen möyrijään. ♥

Paras joululahja

Nyt on päässyt vierähtämään luvattoman pitkä aika edellisestä kirjoituksesta. Aika on kulunut ja paljon on ehtinyt tapahtua. Suurin syyllinen radiohiljaisuuteen löytyy yksinkertaisesti päivätyöstäni; ennen joulua töitä oli luvattoman paljon, minkä lisäksi olen henkisesti todella väsynyt työhöni. Älkää ymmärtäkö väärin – rakastan työtäni ihan todella, mutta tietyt, suoraan työhöni liittymättömät asiat työpaikallani ovat viime aikoina imeneet kaiken jaksamisen lisäksi lähes kaiken ilon työstäni. Ei näistä asioista kuitenkaan enempää tällä foorumilla.

Nyt elellään jo viikkoa 29+3 ja minua on viime viikot lohduttanut tieto siitä, että Tiitiäinen saattaisi selvitä hengissä, vaikka aika kohdussani jostain epäonnisesta syystä tulisi tiensä päähän. Enää en pelkää niinkään tämän raskauden onnistumisen puolesta, vaan uskalla luottaa siihen, että maaliskuussa elämäämme astuu kauan odotettu pieni ihminen.

Olen viime aikoina kuitenkin huomannut reilu vuosi sitten syntyväksi lasketun raskauden ennenaikaisen päättymisen vaivaavan. En tarkalleen ottaen tiedä, mistä tuo johtuu, sillä kuvittelen käsitelleeni asian aika lailla hyvin itseni, mutta myös minulle läheisten ihmisten kanssa. Tuntuu kuitenkin todella pahalta ajatella, että melko pitkän yrityksemme tulos olisi täyttänyt joulukuussa vuoden. Vielä pahemmalta on tuntunut tajuta, että tuo kaikki oli jotain, jota ei tavallaan ollutkaan. Minulle se oli. Minulle se oli odotettu vauva. Meidän oma lapsemme.

Nyt kaikki on kuitenkin hyvin – aika lailla parhaalla mahdollisella tavalla. Väsy on valtava, supistuksia on todella paljon ja jatkuva pahoinvointi on palannut (joskin oksentamisilta olen vielä välttynyt), mutta mistään muusta minulla ei ole valittamista. Tiitiäinen on edelleen eloisa tapaus ja hänen liikkeensä ovat muuttuneet muljahduksista, potkuista yms. kokonaisvaltaisemmiksi; liikkeistä voi tunnistaa vauvan hahmon, joka edelleen tekee kaikkea, mitä ennenkin, mutta liikkuu lisäksi kohdussa välillä ympäri ja toisinaan puolelta toiselle. Vatsan tuijottelu on näin ollen muuttunut yhä hauskemmaksi ajanvietteeksi. Huomaan, kuinka osa liikkeistä saa inhimillisyydessään minut liikuttumaan ja kiintymys Tiitiäistä kohtaan on jo alkanut kehittyä.

Joulukin tuli ja meni. Vietimme aaton tänä vuonna puoliskoni perheen kanssa hänen kotikaupungissaan. VR vei meidät pohjoiseen jo aattoa edeltävän torstain illaksi ja heti perjantaiaamusta pääsimme ladulle. Ah! Neljän hiihtopäivän aikana kilometrejä ehti kertyä reilut 35, mikä todennäköisimmin jääkin tämän kauden kokonaissaldokseni – kiitos etelän lumitilanteen. Toisaalta väljin ulkoilutakkini meni jouluna enää juuri ja juuri kiinni, joten eipä minulla taida olla enää sopivia varusteitakaan. :D

Tämän vuoden paras joululahja tuli jo tuona samana iltana, kun saavuimme pohjoiseen. Olin käynyt edeltävän viikon perjantaina toisessa sokerirasituskokeessa, jonka yhteydessä otettiin myös verinäyte Tiitiäisen veriryhmän analysoimista varten. (Tilannehan on siis se, että minä olen reesustekijän suhteen negatiivinen ja puoliskoni positiivinen. Tämän seurauksena Tiitiäinen on siis 50 tai 100 prosentin todennäköisyydellä reesuspositiivinen, joka aiheuttaa omat riskinsä raskauteen ja synnytykseen.)

Veriryhmän analysoiminen vie sen verran kauan, että tulokset eivät ehtineet valmistua jouluviikon tiistaiselle neuvolakännille. Sovimmekin terveydenhoitajan kanssa, että menen heti joulun jälkeisellä viikolla ottamaa vasta-ainepiikin, mikäli Tiitiäinen osoittautuisi reesuspositiiviseksi. (Seuraava neuvolakäynti menisi liian pitkän ajan päähän.)

Ajattelin aattoa edeltävänä torstaina ihan huvikseni katsoa Omakannasta, josko tulokset olisivat jo tulleet. Pettymystä ei pitänyt olla odotettavissa, sillä kiitos todennäköisyyslaskelmien synkkyyden, olen alusta asti varautunut ainoastaan siihen vaihtoehtoon, että Tiitiäinen on reesustekijän suhteen positiivinen. Kirjauduin siis Omakantaan ja klikkailin auki SPR:n tekemän testin tulokset.

Tiitiäinen on reesusnegatiivinen! Parempaa joululahjaa en olisi voinut kuvitellakaan. Nyt minun ei siis tarvitse murehtia tuohon ikävään veriryhmien sopimattomuuteen liittyviä riskitekijöitä. Sattuma oli tällä kertaa meidän puolellamme.

Kaikille oikein paljon mielenkiintoisia seikkailuja alkaneeseen vuoteen! Toivottavasti tähän vuoteen mahtuu myös paljon onnea. ♥

Odotellessa

Lunta! Helsinkiin satoi eilen lunta niin, että hetken aikaa ikkunasta näkyi todellinen talviparatiisi. Maisemasta innostuneina viritimme puoliskoni kanssa parvekkeelle sunnuntaina ostamamme jouluvalot. Ei varmaan kuulosta kovinkaan ihmeelliseltä, mutta meille molemmille nuo olivat elämäämme ensimmäiset omat jouluvalot omalla parvekkeella. Nyt lumen jo sulettua ne loistavat lämmintä valoaan muistuttaen valkoista hankea. ^^

Sunnuntaina tuli tehtyä muitakin ostoksia ja uusi kotimme alkaa pikkuhiljaa olla kalustettu. Tiitiäisen huoneen sisustuksena toimii kuitenkin vielä muutama purkuvuoroaan odottava muuttolaatikko ja jonkinlainen valikoima irtosälää. Tiitiäistä huoneessa odottavat vain matto ja kehystystä vailla oleva juliste – molemmat vuosia sitten itselleni hommaamia. Mahdollisimman monen tarpeellisen asian aiomme ostaa käytettynä. Vaunut olemme kuitenkin ajatelleet hankkia (lue: pyytää joululahjaksi) uutena.

Muutaman pienen ostoksen tulin Tiitiäistä ajatellen tehneeksi, vaikka olemme yhdessä sopineet jo alkusyksystä, että ensimmäinen asia, jonka Tiitiäiselle hommaamme on Marimekon valkoinen Bo Boo -kuosinen body. Se ostetaan eräästä puoliskoni kotikaupungissa sijaitsevasta suosikkiliikkeestämme. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, kun eteeni osui Tammen kultaisia kirjoja huokeaan hintaan. Haalinkin mukaani kuusi parasta 30 euron yhteishintaan. Lisäksi ostin hauskat virolaista käsityötä olevat puiset papukaijat, jotka riippuvat vieterin päässä.

Itsellenikin pitäisi tehdä ostoksia, kun alkaa talvitakista loppua ympärysmitta eikä monikaan paita enää yletä vatsan yli. Uutena vain en viitsisi ostaa mitään sellaista, jonka käyttöikä minulla jää lopulta muutamaan kuukauteen. Kahdet housut ostin käytettyinä ystäväni ystävältä ja pitäisi kai jaksaa etsiä loputkin käytettyinä. Toki uutena ostetutkin voi myydä eteenpäin, mutta pelkään, etteivät aika ja jaksaminen lopulta riittäisi ja nuo jäisivät nurkkiin roikkumaan.

Vatsa on siis kasvanut jo aika lailla, eikä kenellekään ole varmasti epäselvää, että sisälläni kehittyy pieni ihminen. Olenkin saanut viime viikkoina todella paljon onnitteluita. Nyt niiden vastaanottaminen on jo aiempaa helpompaa, vaikka kyllä se edelleenkin tuntuu oudolta ja toisinaan hieman epämukavaltakin. Eilen illalla totesin kuitenkin puoliskolleni, että tuntuu todella hyvältä saada kollegoilta ja muilta täysin vilpittömiä ja meidän puolestamme iloitsevia onnitteluja. Noista onnitteluista tulee sellainen olo, että ne ihmiset, joiden kanssa päivittäin työskentelen todella välittävät minusta ja siitä, mitä minulle kuuluu. Se tuntuu hyvältä.

Oma oloni on parantunut huomattavasti. Pahoinvointi vaivaa enää ajoittain ja oksennuskin mahtuu viikkoon useimmiten vain kerran tai kaksi. Olen vihdoin jaksanut myös urheilla lokakuun puolivälistä asti useamman kerran viikossa. Minulla alkoi viime keskiviikkona myös mammajooga, jossa keskitytään lähinnä rentoutumiseen ja kehoa avaaviin harjoituksiin sekä valmistaudutaan synnytykseen. Itse pidän rankemmasta urheilusta, mutta ehkä juuri siksi aktiiviset rentotumisharjotukset ovat minulle juuri se oikea harjoittelumuoto raskauden edetessä.

Eniten arkeani haittaa tällä hetkellä huonot yöunet. Olen lähes koko raskausajan nukkunut enemmän tai vähemmän kehnosti ja herään aina aamuyöstä saamatta enää kunnolla unta. Viime viikkoina Tiitiäinen on lisännyt oman lusikkansa soppaan: Kuten olen kertonut, kohdussani taitaa kasvaa todellinen myllääjä. Tuota mylläystä jatkuu toisinaan lähes koko vuorokauden yhteen soittoon, toisinaan rauhottumistaukoja on enemmän ja ne ovat pitempiä.

Ei siinä mitään, onhan se kiva tietää, että pieni on hengissä ja välillä nuo liikkeet tuntuvat todella hauskoilta. Toisinaan tuo lähes tauoton möyriminen kuitenkin ottaa päähän – etenkin osuessaan yöaikaan. Viimeiset kolme yötä ovat olleet tuollaisia. Ensin on vaikea saada unta, kun toinen päättää aloittaa mylläyksen samaan aikaan kuin minä uneni. Seuraavaksi herään joko mylläykseen tai vessaan. Tai ehkä käännän kylkeäni. Niin tai näin, Tiitiäinen aloittaa taas mylläämisen. Ja tämähän toistuu toistumistaan, kunnes herätyskello herättää. ’:D

Hieman kauhunsekaisin tuntein odotan, mitä tuleman pitää, kun Tiitiäinen vielä moninkertaistaa painonsa. Toki hänen kasvaessaan myös tila käy ahtaammaksi, jolloin liikkeisiin ei saa niin paljon vauhtia. Elättelen myös edelleen toiveita, että viimeistään syntymä rauhoittaa pienen myllääjämme tai hän olisi varustettu ainakin omaani ”helpommalla” temperamentilla. Saa nähdä kuinka käy. Puoliskoni vielä naureskelee, että saanpahan maistaa omaa lääkettäni, jos Tiitiäinen minuun tulee. En tiedä, onko hän tajunnut, etten minä ole ainut, joka tuota lääkettä maistaa. Päinvastoin, se tietäisi hänelle tupla-annosta. :’D

Puoliskoni unelmoi eilen illalla siitä hetkestä, kun saamme Tiitiäisen toivottavasti lopulta onnellisesti syliimme. Mietimme yhdessä, miltä se mahtaa tuntua. Tuntuukohan se enemmän luonnolliselta vai omituiselta? Ainakaan tämä raskaana oleminen ei tunnu minusta kovin luonnolliselta. Tai ei tämä varsinaisesti luonnottomaltakaan tunnu, mutta ainakin kovin omituiselta. Vaikka olen biologi, minun on todella vaikeaa ihan konkreettisesti sisäistää sitä ajatusta, että sisälläni kasvaa ja kehittyy toinen ihminen. Myös ajatus imettämisestä tuntuu tietyllä tapaa todella omituiselta ja kaukaiselta. Maaliskuuta odotellessa.

Pieni ihminen

Vihdoin ehdin koneen ääreen! Rakenneultrasta (rv 20+4)  on siis vierähtänyt jo reilu viikko, mutta töissä on ollut sen verran kiireitä, ettei aikaa kirjoittamiselle ole yksinkertaisesti löytynyt. Koko alkuraskaus meni sellaisen pahoinvoinnin kourissa, että lähes kaikki urheilu jäi väliin, joten pahoinvoinnin helpotuttua lokakuulta alkaen, olen pyrkinyt jaksamistani kuunnellen käyttämään vapaa-aikaani urheiluun. Olo on kohentunut kaiken kaikkiaan huomattavasti, vaikka väsymys on vallannut samalla lisätilaa itselleen.

Jännitin rakenneultraa etukäteen todella paljon. Vuoroamme Naistenklinikalla odottaessa jännitys kävi niin suureksi, että minulta pääsi itku. Olin yrittänyt rauhoittaa itseäni pyöräilemällä paikalle kaunista kiertoreittiä. Myös puoliskoni oli mukana, mutta silti jännitys pääsi yllättämään. En ole todellakaan pessimismiin taipuvainen, mutta on myönnettävä, että näissä omissa raskausasioissa en uskalla nuolaista ennen ensi maaliskuuta ja lapsen syntymää. 

Kohdallemme osui onneksi todella taitava kätilö. Tällä kertaa olimme muistaneet ottaa myös äitiyskortin mukaan (niskapoimu-ultrasta se unohtui). Kävi kuitenkin selville, ettei neuvolaterveydenhoitajamme ollut kirjoittanut tuolloin ultranneen kätilön mukaamme lähettämiä kommentteja äitiyskorttiin. Pitää siis korjata tuo(kin) asia ensi viikon neuvolakäynnillä. Toinen korjattava asia on puoliskoni kohdalla kyllä-rasti (joskus-täsmennyksellä) kohdassa ’Huumeet’. Rastin pitäisi olla nuuskakohdassa. :D

Istukka löytyy kohdun takaseinästä, kuten olin arvannutkin ja saimme todella hyvät ultrakuvat. Meillä on Tiitiäisestä nyt muun muassa ihan oikea kasvokuva! Ylipäätään saimme mukaan paljon kuvia aina aivojen rakenteesta Tiitiäisen profiiliin ja akrobatiaotokseen. ♥ 

Kuten olen kertonut, Tiitiäinen on aikamoinen jumppailija. Kunnon liikkeet ovat tuntuneet jo noin neljän viikon ajan ja olenkin ehtinyt kauhistella, minkälaiseksi mylläyksen kohteena oleminen mahtaa muuttua pikkuisen lähes kymmenkertaistaessa vielä painonsa. Jännitin myös, miten ihmeessä tuollaisen myllääjän ultraus ja ennen kaikkea mittojen ottaminen tulisi onnistumaan.

Tiitiäinen veteli kuitenkin sikeitä koko ultrauksen ajan. Eipä pikkuinen herännyt kunnolla edes siihen, kun kätilö joutui painelemaan kovaakin saadakseen köllijän kääntymään selkärangan kuvaamista varten. Tuon puolituntisen aikana kaikki Tiitiäisen liikkeet siis rajoittuivat pieniin unisiin kasvojen hieraisuihin, jalkojen oikomisiin jo omien polvien pussailuun. Mitat saatiin näin ollen helposti, luotettavasti ja melko nopeasti.

Ihmeellistä ajatella, että tuolloin Tiitiäinen painoi jo hieman reilut 400 grammaa ja oli kokonaisuudessaan kätilön arvion mukaan parinkymmenen sentin pituinen. Kahden suklaalevyn painoinen paketti! Kätilö pääsi kuvaamaan kaikki mitat ja rakenteet ja ne kaikki olivat onneksi kunnossa. Kohdussani elelee ihan oikea pieni ihminen! ^^

Ensimmäinen, mitä Tiitiäisestä ruudulle piirtyi, olivat symmetriset pienet jalkapohjat. Jaloista ja käsistä löytyi kaikki niihin kuuluvat luut ja mitatkin olivat keskenään sopusoinnussa. Sormissa näkyivät kynnet ja silmissä linssit. Sydämen kaikki neljä lokeroa näkyivät hyvin, ja tuon verta suonistossa kierrättävän lihaksen supistuminen eteni juuri kuten kuuluukin. Aortta ja keuhkovaltimokin sijaitsivat oikein suhteessa toisiinsa ja napanuorasta löytyi kaksi verta Tiitiäisen kehoon kulkevaa valtimoa sekä yksi verta kohti istukkaa kuljettava laskimo. Keskiruumiista löytyivät kaksi munuaista ja maha, joiden yläpuolella piirtyi todella selkeänä hengityslihas pallea.

Rakenneultra oli oikea biologin unelma! Lisäksi meidät ultrannut kätilö sattui onneksemme olemaan todella taitava ja innokas myös selittämään ja vastaamaan uteliaan kysymyksiin. Hän oli käynyt juuri koulutuksen aivojen rakenteista ja niiden ultraamisesta, joten saatiin aivoistakin todella hienot kuvat ja selostukset. Aivo-osastollakin kaikki oli mallikkaasti. Ai että, jos olisi saanut koko tuokion videoitua!

Kaikki oli siis just eikä melkein, joten nyt uskaltaa hetkeksi huokaista helpotuksesta. Lopuksi kätilö vielä kysyi, haluaisimmeko tietää sikiön sukupuolen. Tähän kysymykseen vastaamisen jätin puoliskolleni, sillä minä en tuota välttämättä olisi halunnut tietää, mutta ei sen tietäminenkään ollut minulle mikään suuri kysymys. Puolisko vastasi myöntävästi, joten nyt meillä on kätilön valistunut arvio tulevan lapsemme sukupuolesta (siltä osin, kun sen nyt rakenteita ultraamalla ylipäätään voi määrittää).

Olemme sopineet jo useampi vuosi sitten, ettemme kerro lapsen (oletettua) sukupuolta kenellekään. Tulkoot sitten tuota ominaisuutta tärkeänä pitävät itse arviomaan, kun Tiitiäinen tähän maailmaan toivottavasti maaliskuussa syntyy. Sen verran voin sukupuolesta sanoa, että toinen meistä oli oikeassa ja toinen väärässä. :D

Omat vanhempani eivät ole sukupuolta edes udelleet. Äitiä se ehkä kiinnostaisi, mutta isäni ei taida noita sukupuoliasioita etenkään lasten kohdalla oikein edes tajuta. Olemme siskon kanssa naureskelleetkin, että isä ei ole tainnut koskaan meidän kohdalla miettiä koko sukupuolikysymystä. Olemme siitä todella kiitollisia. Ylipäätään emme koe, että kumpikaan vanhemmistamme olisi tehty meidän kanssa asioita tai jättänyt niitä tekemättä sen takia, että olemme tyttöjä tai siksi, ettemme ole poikia. Äidiltä muistan kyllä tulleen joitakin kommentteja tytöille sopivaan käytökseen liittyen, mutta muuten sukupuoli on määrittänyt elämäämme perheen kesken melko vähän. Toki muut sukulaiset ja etenkin koulu ovat aivan oma lukunsa! Puuh.

Olisi taas hirveästi kirjoitettavaa! Parasta kuitenkin lopettaa tältä erää tähän ja kirjoitella toisella kertaa omasta voinnista, muutamasta PIENESTÄ ostoksesta, lastenvaatteiden kammottavasta (ja suorastaan perverssistä) sukupuolittamisesta, raskausajan liikkumisesta ja ravitsemuksesta ym. 

Jännän äärellä

Nyt jännittää. Paljon. Huomenna aamulla meillä on rakenneultra. Tiitiäinen on sen verran vilkas tapaus ja istukkakin sijaitsee ilmeisesti sellaisessa paikassa (varmaankin kohdun takaseinässä), ettei meillä ole epäilystäkään siitä, ollaanko kohdussani yhä hengissä. Olen kuitenkin varsin tietoinen siitä, että huomenna kaikki voi romahtaa. Toki kaikki voi romahtaa koska vain, mutta huominen on kuitenkin tietynlainen virstanpylväs. Onneksi ultra-aika on heti aamusta, niin ei tarvitse kärvistellä töissä sitä ennen.

Kuten olen jo kertonutkin, on Tiitiäinen osoittautunut varsinaiseksi myllääjäksi. Ensimmäiset liikkeet tunsin jo viikolla 15, vaikkakin ne vahvistuivat kunnolla ”vasta” viikolla 17. Viimeisen reilun viikon ajan liikkeet ovat tuntuneet todella selkeästi vatsan päältäkin tunnusteltuina. Etenkin alavatsaan tulevat potkut tuntuvat käsittämättömän voimakkailta, ottaen huomioon, että Tiitiäisellä on todennäköisesti massaa se reilut 300 grammaa. Tuntuu ihanalta, että nyt puoliskokin pystyy tuntemaan tuon pienen ihmeen liikkeet.

Liikkeet tuntuvat kutkuttavilta ja tuovat rauhaa tämän raskauden onnistumisen jännittämiseen. Samalla minua on alkanut hirvittää, että meille saattaa olla tulossa temperamentiltaan itseäni muituttava perheenjäsen. Apua! Juttelin äitini kanssa Tiitiäisen liikkeistä ja äiti muisteli autuas ilme kasvoillaan minun olleen (jo) raskausaikana juuri tuollainen. Tai siis tällainen. Taidan mennä lopun raskausajasta sormet ristissä; josko sieltä sittenkin tulisi vähän ”helpomman” temperamentin omaava lapsi. ’:D

Kerroin viime viikon lopulla parille kollegalleni raskaudesta. Ajattelin, että heidän on reilua kuulla asia minun kertomanani, sillä minulla on heidän kanssaan muutama suurempi projekti meneillään ja tuloillaan. Yksi läheisimmistä kollegoistani toi minulle eilen pienen lahjan. Tai ei niin pienen, vaan parhaista parhaimman ja osuvimman – hänen lapsiltaan pieneksi jääneen Tiitiäisen satupuun. Tuo kirjahan meiltä tietenkin löytyy ja sitä luetaan jo nyt päivittäin, mutta ajatus oli aivan yhtä ihana, kuin fyysinen lahja itsessään. ♥

Viime viikon loppuun mennessä raskaudesta oli siis tiennyt yksi kollegani ihan alusta asti sekä pomoni ja ne muutamat, joiden kanssa olin reissussa muutama viikko sitten. Ihan hyvä, että kerroin haluamilleni kollegoille raskaudesta, sillä vatsa on ilmeisesti kasvanut jo sen verran, että tämän viikon alusta olen satanut onnitteluja muutamalta muultakin kollegalta.

Onnittelujen saaminen tuntuu samalla hyvältä ja ahdistavalta. Pitkän yrittämisen ja polulle osuneiden vastoinkäymisten jälkeen on ihana saada vihdoin onnitteluja. Niistä tulee tietyllä tapaa jopa ylpeä olo. Samaan aikaan onnittelut tuntuvat kiusallisilta. En ole todellakaan hiljainen ihminen – kaikkea muuta. Olen kuitenkin samaan aikaan arka ja ollessani äänessä (mitä tapahtuu usein) en tee sitä siksi, että ihmiset kohdistaisivat huomionsa minuun, vaan siksi, että he kiinnittäisivät huomionsa asiaani. Koen todella ahdistavina tilanteet, joissa tiedän huomion kohdistuvan nimenomaan minuun. Tämän takia koko raskausaika näkyvine muutoksineen aiheuttaa minussa ahdistusta. Minusta on ylipäätään vähän omituista ja ahdistavaa, että ihmiset katsovat oikeudekseen kommentoida ja pahimmillaan kosketella raskaana olevia.

Innostuneet onnittelut ahdistavat myös siksi, etten edelleenkään uskalla täysin luottaa siihen, että kaikki menee loppuun asti hyvin. Ihmisten jakaessa onnitteluitaan minulle tulee näin ollen pakottava tarve hillitä heidän intoaan – toppuutella ja muistuttaa, että on tässä vielä matkaa taitettavana. Ja haluaisinpa minä myös pillahtaa itkuun ja huutaa koko maailmalle, ettemme me tähänkään asti ole päässeet mitään valmiiksi tallattuja polkuja astellen. Matkan varrella on hankittu sellaiset ruhjeet ja haavat, etteivät ne taida koskaan täysin umpeutuakaan.

Niin tai näin, olo on tällä hetkellä uskomattoman onnellinen ja toiveikas, vaikka samalla pelottaakin. Huomenna näemme taas Tiitiäisen ja kuulemme, mikä tilanne on. Olemme nyt päätyneet siihen, että haluamme tietää tulevan lapsemme sukupuolen – siltä osin, kuin se nyt ultrakuvista ylipäätään voidaan nähdä. Olemme pohtineet asiaa paljon ja itse olen edelleen vähän kahden vaiheilla, mutta mennään nyt sitten puoliskon toiveen mukaan.

Siitä olemme kuitenkin olleet alusta asti yksimielisen varmoja, ettemme tule kertomaan sukupuolta kenellekään. Tulkoot sitten lapsen synnyttyä itse katsomaan, jos se niin kovin tärkeä ominaisuus on. Kertomatta jättäminen hillitsee toivottavasti sukupuolikoodattujen lahjojen saantia. Toivottavasti tavaran määrää ylipäätään. Olemme kyllä esittäneet kaikille isovanhemmille toiveen, että jättäisivät tavaran ostamisen kaiken kaikkiaan minimiinsä. Saapa nähdä, kuinka toivettamme kunnioitetaan. 

Hauska matkaseuralainen

Tiitiäinen on osoittautunut viimeisen viikon aikana varsinaiseksi viihdyttäjäksi. Reissasimme toissa viikonlopuksi puoliskoni kotikaupunkiin kertomaan hänen perheelleen ihan kasvotusten maaliskuussa syntyväksi lasketusta uudesta perheenjäsenestä. Sieltä palattuamme minä matkustin työporukan kanssa eteläisempään Eurooppaan. Kuluneen reilun viikon aikana on tullut näin ollen istuttua pitkiä aikoja junassa, lentokoneessa ja autossa.

Rauhassa paikalla istuessa Tiitiäisen liikkeet tuntuvat kaikkein parhaiten. Nuo liikkeet tuntuvat ihan uskomattoman veikeiltä. Välillä jopa niin veikeiltä, etten voi olla nauramatta. Lentokoneessa vieruskaverini varmaan ihmettelikin, mitä hymyilin ja naurahtelin itsekseni. Tänään töissä nauru meinasi tulla useaan otteeseen tilanteessa, jossa se olisi varmasti herättänyt paljon ihmetystä. :D

Ylipäätään liikkeet ovat voimistuneet huomattavasti viimeisen viikon aikana. Näin ollen myös tunnen niitä useammin. Samalla on varmistunut, että ne aivan ensimmäisenä tuntemani pieniä nykäisyjä muistuttavat tuntemukset todella olivat Tiitiäisen tekosia. Parhaiten liikkeet tuntuvat kun olen paikallani, mutta nyt niitä tosiaan tuntuu jo liikkuessakin. Pitää alkaa pikkuhiljaa tunnustella, josko ne tuntuisi myös (jo selkeästi kasvaneen) vatsan päältä.

En nyt tarkalleen muista, millä viikolla sikiö alkaa nukkua, mutta muistaakseni se ei vielä sitä osaa. Ylipäätään liikkeet taitavat olla aika sattumanvaraisia, kun esimerkiksi sikiön kyky reagoida ääneen kypsyy vasta raskauden puolivälin aikoihin tai paremminkin kai vähän sen jälkeen. Hassua sinänsä, kun kuuloaisti itsessään kehittyy jo paljon aikaisemmin. Eikä tuo puolivälikään enää kaukana ole! Ennen sitä pitäisi kuitenkin malttaa jännätä ensi viikon perjantaina olevaan rakenneultraan. Ehkä sen jälkeen uskaltaa nuolaista ja uskoa, että kaikki on hyvin ja kantaa loppuun saakka, jos kaikki nyt on hyvin.

Henkilökohtainen matkaseuralaiseni oli siis viime viikolla mitä loistavinta seuraa (vaikka yhä inhaa pahoinvointia aiheuttaakin). Muusta matkaseurasta ei tässä blogissa sen enempää. Jouduin heille raskaudesta tietenkin kertomaan, mutta esitin toivomuksen, etteivät jakaisi tietoa eteenpäin, vaan saisin itse kertoa sen haluamilleni työkavereille. Kovasti tuli tuolta poppoolta onnitteluja. Ja ohjeita – pääasiassa hyviä, mutta myös alentuvan viisastelevia. Meitä on joka lähtöön. Ja ihan hyvä niin. Kai.

Laukkaava sydän

No niin, nyt kun olen saanut kuumimmat höyryt päästettyä, on aika keskittyä meidän perheen mukavempiin kuulumisiin. ;) Kuten kerroinkin, meillä oli neuvolalääkäri viime viikon keskiviikkona. Olemme yhdessä puoliskoni kanssa sopineet, että osallistumme molemmat kaikkiin neuvolakäynteihin, perhevalmennuksiin ynnä muihin. Näin me molemmat olemme yhtä lailla kartalla siitä, missä mennään. Tällä kertaa menin kuitenkin vastaanotolle yksin, sillä tiesin käynnillä keskityttävän käytännössä vain minuun.

Jännitän kaikenlaisia lääkäreitä todella paljon. Olenkin vuosien saatossa oppinut sen, että verenpaine minun kannattaa mitata kotioloissa, jos haluan edes jotenkin todellista verenpainettani kuvaavat mittaustulokset. Niin olin tehnyt nytkin. Ja onneksi olin, sillä lääkärissä yläpaineet huitelivat taas lähes 140 elohopeamillimetrissä. Kotona useampana päivänä mittaamani lukemat osuvat kuitenkin sekä ala- että yläpaineen osalta ihanteellisiin lukemiin. Eipä saanut lääkäri ”painonnousun” lisäksi toista moittimisen aihetta! :D

Alkukyselyjen (ja -moitteiden) jälkeen hyppäsin hoitopöydälle. Ensimmäisenä lääkäri tunnusteli vatsan päältä kohdun kokoa. ”Vastaa viikkoja.” Seuraavaksi tehtiin jo kertomani sisätutkimus, kiitos epämääräisten supistelujen, jotka nyt onneksi ovat loppuneet. ”Kaikki täällä on oikein mallikkaasti.”  Ja lopuksi se jännittävin ja eniten odotettu: sydänäänet.

Ennen sydänäänten kuuntelua lääkäri taas varoitti, etteivät ne näillä viikoilla välttämättä heti löydy, joten ei pitäisi huolestua, jos niin käy. Lääkäri ruikkasi viileää geeliä vatsalle ja asetti anturin alavatsan vasemmalle puolelle. Siellä se kuului, vaimea jumputus! Lääkäri kuljetti anturin vatsan yli oikealle puolelle ja vaimea jumputus muuttui todella kovaa kuuluvaksi laukaksi. Siinä sitä sitten kuunneltiin melko pitkään ja vähän väliä lääkäri joutui siirtämään anturia ympäriinsä liikkuvan Tiitiäisen perässä.

Lopulta pikkuinen malttoi pysyä paikallaan sen aikaa, että lääkäri sai mitattua tasaisen sykkeen 160 lyönnin tuntumasta. Lääkäri oli aiemmin kysellyt, tunnenko jo sikiön liikkeitä ja ultratessaan totesi, että eipä ole ihme, että olen. Epäili jossain vaiheessa, että tunsi ne itsekin siinä ultraillessaan, mutta itse kyllä luulen, että nuo liikkeet johtuivat minun hihityksestäni – niin ihmeellisen hassulta tuon laukkaavan sykkeen kuuleminen tuntui. Samalla purkautui myös aikamoinen stressi ja huoli, jotka olivat saapuneet supistelujen myötä seurakseni.

Rakenneultra meillä on reilun kahden viikon päästä, 21. raskausviikon lopulla. Alun perin meille annettu aika olisi ollut jo ensi viikolla (rv 19+3). Np-ultran tehnyt kätilö oli kuitenkin sitä mieltä, että aikaa on parempi siirtää viikolla eteenpäin. Näin saadaan mahdollisimman luotettavat mitat ja etenkin sydämen tarkkailu onnistuu varmemmin, jolloin myös todennäköisyys, että myöhemmin raskaudessa tai syntymän jälkeen ilmaantuu ikäviä ylläreitä, on pienempi. Hyvä siis näin, vaikka joudummekin jännittämään reilun viikon alkuperäistä pitempään.

Kaikki on siis ainakin pintapuolisesti hyvin. Ensimmäiset liikkeet tunsin jo kolmisen viikkoa sitten. En tietenkään tuolloin ollut lainkaan varma, oliko se Tiitiäinen, joka nuo muutamat pienet nykäyksenomaiset tuntemukset sai aikaiseksi. Vai ehkä kuitenkin ilma suolistossa, elohiiret lihaksissa tai jokin muu vastaava? Nuo tuntemukset olivat kuitenkin jotain, jota en tunnistanut lainkaan tutuksi. Muutamaan päivään noiden tuntemusten jälkeen ei sitten tuntunutkaan mitään, joten ajattelin mielikuvitukseni tehneen minulle tepposet.

Vaan niin vain nuo pieniä nykäisyjä muistuttavat tuntemukset palasivat muutaman päivän päästä kutkuttamaan mielikuvitustani maatessani illalla sängyssä. Sen jälkeen niitä onkin sitten tuntunut useammin ja hiljalleen yhä selvemmin. Edelleen ne ovat todella hienovaraisia ja tuntuvat vain, kun istun tai makaan rauhassa paikallani. Kaikkialla noita ensimmäisiä liikkeitä tunnutaan kyllä kuvailtavan kuplintaa muistuttavina tuntemuksina, mutta eivät nämä kyllä siltä tunnu! Meillä siis nyitään. :D

Ehdimmepä myös käydä viikonloppuna puoliskoni kotikaupungissa kertomassa maaliskuussa syntyvästä Tiitiäisestä. Kerron tuosta reissusta joskus myöhemmin. Lyhyesti sanottuna Tiitiäisestä tietävät nyt siis minun äitini, isäni ja siskoni, parhaat ystävämme, pomoni sekä koko puoliskoni kotikaupunki. Naurattaa ja ei naurata. ’:D Huomenna minä suuntaan eteläisen Euroopan lämpöön. Katsotaan, jaksanko raahata läppäriä mukanani. Puoliskolleni lupasin ottavani Tiitiäsen kaikkialle mukaan ja pitäväni hyvää huolta.

Syysvuodatus

Rakastan tätä aikaa vuodesta. Tai paremminkin tätä lyhyttä hetkeä, kun pudonneet lehdet kahisevat jalkojen alla, mutta niitä roikkuu vielä puissakin upeassa väriloistossaan. Harmaa taivas luo upean kontrastin tuolle väriloistolle ja sade saa illan mustan näyttämään todella mustalta. Tuo ympärille kietoutuva pimeys tekee iltakävelystä taianomaisen – aivan kuin maailma pienen itseä ympäröivän kuvun ulkopuolella hiljenisi ja olemassa olisi joka hetki vain tuo itseä ympäröivä, valon rajaama tila. Ilma on raikas ja tuoksuu syksyltä.

Olen kävellyt viime päivinä paljon, sillä raikas syyssää on ainoa asia, joka melko varmasti vie pahoinvoinnin hetkeksi pois. Ehdin jo reilu viikko taaksepäin iloita pahoinvoinnin pahimman terän taittumista, mutta niin vain se palasi takaisin. Onneksi ei kuitenkaan korkojen kera. Vellova huono olo on siis vaivannut koko ajan, mutta ne pahimmat yökkäilyt ja oksentelut hävisivät muutamaksi päiväksi palatakseen hieman lievempinä takaisin. Onneksi kuvaan on siis astunut raikas syyssää oloa helpottamaan (vaikka tuo kylmyys saakin nännit särkemään, kuin joku sahaisi niitä irti karkeateräisellä sahalla hitaasti nitkuttaen :D ).

Viime postauksesta on taas vierähtänyt tovi. Aika ei kulu yhtään tavallista nopeammin, mutta oma olo on sellainen, että jo pelkästä työstä ja perusarjesta selviäminen vie kaiken energian ja ajan. En siis ole niitä lehdissä hehkutettuja raskaana olevia naisia, jotka raskausaikana aloittavat uusia harrastuksia, ehkä innostuvat työn ohella opiskelemaan ja mitä näitä nyt on. Voi kun olisinkin! Tunnen itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi. Pahoinvointi nyt vain on luonteeltaan sellaista, että suuren osan ajasta se jotenkin kierolla tavalla onnistuu kaappaamaan kaiken kehon ja mielen huomion ja energian. Minkäs siinä sitten teet.

Kaikissa selaamissani äitiysoppaissa kehotetaan myös lepäämään vielä, kun vauva ei ole maailmassa ja parempia mahdollisuuksia levolle löytyy. En tiedä teistä muista, mutta minulle on kertynyt jo nyt univelkaa vaikka millä mitalla. Olen ihan raskauden alusta asti nukkunut melko huonosti, sillä vessassa ravaaminen ja todennäköisesti lämmöstä (aluksi 37,5°C; nyt useimmiten ”enää” reilut 37,1) johtuvat todella ahdistavat, levottomat ja painajaismaiset unet, joita tulee jatkuvalla syötöllä. Lisäksi herään aina jossain vaiheessa aamuyötä, minkä jälkeen kunnon uni ei enää tule. Mistä lie johtuu.

Reilu viikko taaksepäin uniani häiritsi myös inhottavat supistuksen, jos olin kääntynyt unissani selälleni. Supistukset paitsi haittasivat unia, myös pelästyttivät. Kysyin niistä viime keskiviikon neuvolalääkärissä, mutta enpä lääkäriltä minkäänlaista selitystä asialle saanut. Lääkäri vain kysyi, onko tullut mitään vuotoja ja teki sisätutkimuksen, jossa selvisi, että kohdunsuu on napakasti kiinni ja kohdunkaula suorastaan erinomaisen pitkä. Kaikki siis hyvin, mutta silti olisin halunnut kuulla edes jonkinlaisen selityksen siitä, mistä nuo supistukset voisivat johtua, ovatko ne normaaleja jne.

Ylipäätään tuo neuvolalääkäri osoittautui taas aikamoiseksi pettymykseksi. Olisin kaivannut lääkäriltä vastauksen useampaakin mieltäni askarruttavaan kysymykseen, mutta oikein mitään ei irronnut. Muun muassa pahoinvointiini hän vain totesi, että säännöllinen pienten annosten syöminen ja juominen auttaa. Mutta kun olin juuri sanonut, että ei auta! Ei pätkääkän. Tuntui lähinnä siltä, että lääkäri pitää minua jotenkin tyhmänä; etten vain tajua, mitä on säännöllinen pienten annosten syöminen. Tiedättekö, vähän sellainen fiilis, kun joku tulee kysymään sinulta jotain kielellä, jota et osaa ollenkaan. Kun toteat ystävällisesti englanniksi, ettet osaa kyseistä kieltä lainkaan, toistaa vastapuoli saman asian, samalla kielellä, mutta hitaammin. Niin, sellainen fiilis minulle tuli.

Sokerirastiskokeen tuloksia lääkäri ei ottanut puheeksi lainkaan ja jännitykseltäni en itse muistanut niistä kysyä, vaikka olin sen kirjoittanut varmuudeksi jopa ylös. Tuskin niissä siis mitään oli pielessä, mutta olisihan se kiva kuulla. Sen sijaan lääkäri innostui moittimaan nousseesta painostani. Toisin sanoen siitä, kun 18. raskausviikon puoliväliin mennessä painoni oli noussut kilolla 53 kiloon! Lääkäri siis vertasi tuota vaa'an lukemaa edelliseen punnitukseen, kun paino oli pahoinvoinnin ja vatsaflunssan jäljiltä pudonnut alle 52:n. "Ei se paino saisi vielä tässä vaiheessa nousta tuolla vauhdilla."

Uskallan väittää, että grammaakaan en näytä painoa ottaneen, lukuun ottamatta tietenkin pientä vatsakumpua. Häkellyin noista moitteista aika lailla. Häkellyin itse asiassa niin paljon, että unohdin kysyä kaiken, mitä olin ajatellut, vaikka olin kaiken jopa kirjoittanut itselleni ylös. Minun piti kysyä muun muassa kaikille kuuluvasta fysioterapian ryhmäajasta, johon minulla olisi todella tarvetta.

Kävin viime viikolla yksityisellä fysioterapia-ajalla, sillä täällä meidän nurkilla (Helsingissä oman ja lähineuvoiden alueilla) seuraava vapaa, kaikielle raskaana oleville kuuluva, ryhmäfysioterapia-aika löytyi marraskuun lopulta. Tuolloin elämme Tiitiäisen kanssa melkein jo raskausviikkoa 25. Sain siis ajan vasta tuonne, mutta selkäni temppuilee ihan jo muutenkin, joten en uskalla odottaa sinne asti. Olisi myös kiva kuulla enemmän niistä kuuluisien lantiopohjan lihasten harjoittelusta, raskausajan liikunnasta ja lepoasennoista (noita aiheita fysioterapiaryhmässä siis käydään läpi).

Minua suoraan sanottuna aika lailla suututti ja suututtaa, ettei vapaita aikoja ole aiemmin. Kysyinkin lääkäriltä noista aiheista, mutta neuvolan terveydenhoitajan tavoin hänkään ei osannut sanoa mitään raskausajan liikunnasta. Eikä sanonut muustakaan. Onneksi yksi parhaista ystävistäni on liikunta-alalla töissä. Hänellä on myös pari raskausajan liikuntaan erikoistunutta kollegaa, joilta uteli vähän lisätietoja ja neuvoi minulle kevyen salitreenin. Sain myös yhden kirjan lainaksi.

Täytyy vain ihmetellä, miten kehnosti raskausajan liikunta neuvolassa (ainakin meillä) ohjeistetaan: pari jumppaohjepaperia kouraan ja sitten voinnin mukaan. Eipä siinä, oma vointi on eittämättä se paras mittari arvioida harjoituksen sopivuutta, mutta samalla unohdetaan se kuinka kalliiksi väärin tehty tai tekemättä jätetty liikunta ja kehonhuolto yhteiskunnalle saattaa tulla. Ennen kaikkea oikein tehdyn raskausajan liikunnan merkitys on todella suuri tulevan äidin ja syntyvän lapsen terveyden kannalta. Että kannattaisikohan neuvoloissa panostaa tuohon osa-alueeseen (sekä raskausajan ja raskautta edeltävän ajan ravitsemukseen) aika lailla enemmän? Saataisiinpa siitä pitkällä aikavälillä niitä säästöjä yhteiskunnallekin. Hyvinvoinnin lisääntymisestä puhumattakaan!

Tulipas taas pitkä vuodatus ja voin kertoa, että tässä on vain murto-osa siitä kaikesta, mitä mielessäni pyörii. :D Lopetan tältä erää tähän ja jatkan huomenna tarkemmin minun ja Tiitiäisen kuulumisilla. Nyt edetään siis jo raskausviikkoa 18 ja raskaus alkaa minut ja kehoni rakenteen tunteville olla aika ilmeinen. Pahoitteluni, että tämä on tällaista vuodatusta. Olisi kyllä kiva kirjoitella, kuinka kaikki on on niin ihmeellistä ja ihanaa, ja kuinka kaikkiin haasteisiin ja kysymyksiin löytyy apua ja asiantuntevia vastauksia. Välillä tämä sitä onkin, mutta on minun myös rehellisesti myönnettävä, ettei tämä raskausaika ole tähän mennessä mitään erityistä ruusun terälehdillä tanssimista ollut. Vaan eiköhän senkin aika vielä tule. :)