Odotellessa

Lunta! Helsinkiin satoi eilen lunta niin, että hetken aikaa ikkunasta näkyi todellinen talviparatiisi. Maisemasta innostuneina viritimme puoliskoni kanssa parvekkeelle sunnuntaina ostamamme jouluvalot. Ei varmaan kuulosta kovinkaan ihmeelliseltä, mutta meille molemmille nuo olivat elämäämme ensimmäiset omat jouluvalot omalla parvekkeella. Nyt lumen jo sulettua ne loistavat lämmintä valoaan muistuttaen valkoista hankea. ^^

Sunnuntaina tuli tehtyä muitakin ostoksia ja uusi kotimme alkaa pikkuhiljaa olla kalustettu. Tiitiäisen huoneen sisustuksena toimii kuitenkin vielä muutama purkuvuoroaan odottava muuttolaatikko ja jonkinlainen valikoima irtosälää. Tiitiäistä huoneessa odottavat vain matto ja kehystystä vailla oleva juliste – molemmat vuosia sitten itselleni hommaamia. Mahdollisimman monen tarpeellisen asian aiomme ostaa käytettynä. Vaunut olemme kuitenkin ajatelleet hankkia (lue: pyytää joululahjaksi) uutena.

Muutaman pienen ostoksen tulin Tiitiäistä ajatellen tehneeksi, vaikka olemme yhdessä sopineet jo alkusyksystä, että ensimmäinen asia, jonka Tiitiäiselle hommaamme on Marimekon valkoinen Bo Boo -kuosinen body. Se ostetaan eräästä puoliskoni kotikaupungissa sijaitsevasta suosikkiliikkeestämme. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, kun eteeni osui Tammen kultaisia kirjoja huokeaan hintaan. Haalinkin mukaani kuusi parasta 30 euron yhteishintaan. Lisäksi ostin hauskat virolaista käsityötä olevat puiset papukaijat, jotka riippuvat vieterin päässä.

Itsellenikin pitäisi tehdä ostoksia, kun alkaa talvitakista loppua ympärysmitta eikä monikaan paita enää yletä vatsan yli. Uutena vain en viitsisi ostaa mitään sellaista, jonka käyttöikä minulla jää lopulta muutamaan kuukauteen. Kahdet housut ostin käytettyinä ystäväni ystävältä ja pitäisi kai jaksaa etsiä loputkin käytettyinä. Toki uutena ostetutkin voi myydä eteenpäin, mutta pelkään, etteivät aika ja jaksaminen lopulta riittäisi ja nuo jäisivät nurkkiin roikkumaan.

Vatsa on siis kasvanut jo aika lailla, eikä kenellekään ole varmasti epäselvää, että sisälläni kehittyy pieni ihminen. Olenkin saanut viime viikkoina todella paljon onnitteluita. Nyt niiden vastaanottaminen on jo aiempaa helpompaa, vaikka kyllä se edelleenkin tuntuu oudolta ja toisinaan hieman epämukavaltakin. Eilen illalla totesin kuitenkin puoliskolleni, että tuntuu todella hyvältä saada kollegoilta ja muilta täysin vilpittömiä ja meidän puolestamme iloitsevia onnitteluja. Noista onnitteluista tulee sellainen olo, että ne ihmiset, joiden kanssa päivittäin työskentelen todella välittävät minusta ja siitä, mitä minulle kuuluu. Se tuntuu hyvältä.

Oma oloni on parantunut huomattavasti. Pahoinvointi vaivaa enää ajoittain ja oksennuskin mahtuu viikkoon useimmiten vain kerran tai kaksi. Olen vihdoin jaksanut myös urheilla lokakuun puolivälistä asti useamman kerran viikossa. Minulla alkoi viime keskiviikkona myös mammajooga, jossa keskitytään lähinnä rentoutumiseen ja kehoa avaaviin harjoituksiin sekä valmistaudutaan synnytykseen. Itse pidän rankemmasta urheilusta, mutta ehkä juuri siksi aktiiviset rentotumisharjotukset ovat minulle juuri se oikea harjoittelumuoto raskauden edetessä.

Eniten arkeani haittaa tällä hetkellä huonot yöunet. Olen lähes koko raskausajan nukkunut enemmän tai vähemmän kehnosti ja herään aina aamuyöstä saamatta enää kunnolla unta. Viime viikkoina Tiitiäinen on lisännyt oman lusikkansa soppaan: Kuten olen kertonut, kohdussani taitaa kasvaa todellinen myllääjä. Tuota mylläystä jatkuu toisinaan lähes koko vuorokauden yhteen soittoon, toisinaan rauhottumistaukoja on enemmän ja ne ovat pitempiä.

Ei siinä mitään, onhan se kiva tietää, että pieni on hengissä ja välillä nuo liikkeet tuntuvat todella hauskoilta. Toisinaan tuo lähes tauoton möyriminen kuitenkin ottaa päähän – etenkin osuessaan yöaikaan. Viimeiset kolme yötä ovat olleet tuollaisia. Ensin on vaikea saada unta, kun toinen päättää aloittaa mylläyksen samaan aikaan kuin minä uneni. Seuraavaksi herään joko mylläykseen tai vessaan. Tai ehkä käännän kylkeäni. Niin tai näin, Tiitiäinen aloittaa taas mylläämisen. Ja tämähän toistuu toistumistaan, kunnes herätyskello herättää. ’:D

Hieman kauhunsekaisin tuntein odotan, mitä tuleman pitää, kun Tiitiäinen vielä moninkertaistaa painonsa. Toki hänen kasvaessaan myös tila käy ahtaammaksi, jolloin liikkeisiin ei saa niin paljon vauhtia. Elättelen myös edelleen toiveita, että viimeistään syntymä rauhoittaa pienen myllääjämme tai hän olisi varustettu ainakin omaani ”helpommalla” temperamentilla. Saa nähdä kuinka käy. Puoliskoni vielä naureskelee, että saanpahan maistaa omaa lääkettäni, jos Tiitiäinen minuun tulee. En tiedä, onko hän tajunnut, etten minä ole ainut, joka tuota lääkettä maistaa. Päinvastoin, se tietäisi hänelle tupla-annosta. :’D

Puoliskoni unelmoi eilen illalla siitä hetkestä, kun saamme Tiitiäisen toivottavasti lopulta onnellisesti syliimme. Mietimme yhdessä, miltä se mahtaa tuntua. Tuntuukohan se enemmän luonnolliselta vai omituiselta? Ainakaan tämä raskaana oleminen ei tunnu minusta kovin luonnolliselta. Tai ei tämä varsinaisesti luonnottomaltakaan tunnu, mutta ainakin kovin omituiselta. Vaikka olen biologi, minun on todella vaikeaa ihan konkreettisesti sisäistää sitä ajatusta, että sisälläni kasvaa ja kehittyy toinen ihminen. Myös ajatus imettämisestä tuntuu tietyllä tapaa todella omituiselta ja kaukaiselta. Maaliskuuta odotellessa.

Pieni ihminen

Vihdoin ehdin koneen ääreen! Rakenneultrasta (rv 20+4)  on siis vierähtänyt jo reilu viikko, mutta töissä on ollut sen verran kiireitä, ettei aikaa kirjoittamiselle ole yksinkertaisesti löytynyt. Koko alkuraskaus meni sellaisen pahoinvoinnin kourissa, että lähes kaikki urheilu jäi väliin, joten pahoinvoinnin helpotuttua lokakuulta alkaen, olen pyrkinyt jaksamistani kuunnellen käyttämään vapaa-aikaani urheiluun. Olo on kohentunut kaiken kaikkiaan huomattavasti, vaikka väsymys on vallannut samalla lisätilaa itselleen.

Jännitin rakenneultraa etukäteen todella paljon. Vuoroamme Naistenklinikalla odottaessa jännitys kävi niin suureksi, että minulta pääsi itku. Olin yrittänyt rauhoittaa itseäni pyöräilemällä paikalle kaunista kiertoreittiä. Myös puoliskoni oli mukana, mutta silti jännitys pääsi yllättämään. En ole todellakaan pessimismiin taipuvainen, mutta on myönnettävä, että näissä omissa raskausasioissa en uskalla nuolaista ennen ensi maaliskuuta ja lapsen syntymää. 

Kohdallemme osui onneksi todella taitava kätilö. Tällä kertaa olimme muistaneet ottaa myös äitiyskortin mukaan (niskapoimu-ultrasta se unohtui). Kävi kuitenkin selville, ettei neuvolaterveydenhoitajamme ollut kirjoittanut tuolloin ultranneen kätilön mukaamme lähettämiä kommentteja äitiyskorttiin. Pitää siis korjata tuo(kin) asia ensi viikon neuvolakäynnillä. Toinen korjattava asia on puoliskoni kohdalla kyllä-rasti (joskus-täsmennyksellä) kohdassa ’Huumeet’. Rastin pitäisi olla nuuskakohdassa. :D

Istukka löytyy kohdun takaseinästä, kuten olin arvannutkin ja saimme todella hyvät ultrakuvat. Meillä on Tiitiäisestä nyt muun muassa ihan oikea kasvokuva! Ylipäätään saimme mukaan paljon kuvia aina aivojen rakenteesta Tiitiäisen profiiliin ja akrobatiaotokseen. ♥ 

Kuten olen kertonut, Tiitiäinen on aikamoinen jumppailija. Kunnon liikkeet ovat tuntuneet jo noin neljän viikon ajan ja olenkin ehtinyt kauhistella, minkälaiseksi mylläyksen kohteena oleminen mahtaa muuttua pikkuisen lähes kymmenkertaistaessa vielä painonsa. Jännitin myös, miten ihmeessä tuollaisen myllääjän ultraus ja ennen kaikkea mittojen ottaminen tulisi onnistumaan.

Tiitiäinen veteli kuitenkin sikeitä koko ultrauksen ajan. Eipä pikkuinen herännyt kunnolla edes siihen, kun kätilö joutui painelemaan kovaakin saadakseen köllijän kääntymään selkärangan kuvaamista varten. Tuon puolituntisen aikana kaikki Tiitiäisen liikkeet siis rajoittuivat pieniin unisiin kasvojen hieraisuihin, jalkojen oikomisiin jo omien polvien pussailuun. Mitat saatiin näin ollen helposti, luotettavasti ja melko nopeasti.

Ihmeellistä ajatella, että tuolloin Tiitiäinen painoi jo hieman reilut 400 grammaa ja oli kokonaisuudessaan kätilön arvion mukaan parinkymmenen sentin pituinen. Kahden suklaalevyn painoinen paketti! Kätilö pääsi kuvaamaan kaikki mitat ja rakenteet ja ne kaikki olivat onneksi kunnossa. Kohdussani elelee ihan oikea pieni ihminen! ^^

Ensimmäinen, mitä Tiitiäisestä ruudulle piirtyi, olivat symmetriset pienet jalkapohjat. Jaloista ja käsistä löytyi kaikki niihin kuuluvat luut ja mitatkin olivat keskenään sopusoinnussa. Sormissa näkyivät kynnet ja silmissä linssit. Sydämen kaikki neljä lokeroa näkyivät hyvin, ja tuon verta suonistossa kierrättävän lihaksen supistuminen eteni juuri kuten kuuluukin. Aortta ja keuhkovaltimokin sijaitsivat oikein suhteessa toisiinsa ja napanuorasta löytyi kaksi verta Tiitiäisen kehoon kulkevaa valtimoa sekä yksi verta kohti istukkaa kuljettava laskimo. Keskiruumiista löytyivät kaksi munuaista ja maha, joiden yläpuolella piirtyi todella selkeänä hengityslihas pallea.

Rakenneultra oli oikea biologin unelma! Lisäksi meidät ultrannut kätilö sattui onneksemme olemaan todella taitava ja innokas myös selittämään ja vastaamaan uteliaan kysymyksiin. Hän oli käynyt juuri koulutuksen aivojen rakenteista ja niiden ultraamisesta, joten saatiin aivoistakin todella hienot kuvat ja selostukset. Aivo-osastollakin kaikki oli mallikkaasti. Ai että, jos olisi saanut koko tuokion videoitua!

Kaikki oli siis just eikä melkein, joten nyt uskaltaa hetkeksi huokaista helpotuksesta. Lopuksi kätilö vielä kysyi, haluaisimmeko tietää sikiön sukupuolen. Tähän kysymykseen vastaamisen jätin puoliskolleni, sillä minä en tuota välttämättä olisi halunnut tietää, mutta ei sen tietäminenkään ollut minulle mikään suuri kysymys. Puolisko vastasi myöntävästi, joten nyt meillä on kätilön valistunut arvio tulevan lapsemme sukupuolesta (siltä osin, kun sen nyt rakenteita ultraamalla ylipäätään voi määrittää).

Olemme sopineet jo useampi vuosi sitten, ettemme kerro lapsen (oletettua) sukupuolta kenellekään. Tulkoot sitten tuota ominaisuutta tärkeänä pitävät itse arviomaan, kun Tiitiäinen tähän maailmaan toivottavasti maaliskuussa syntyy. Sen verran voin sukupuolesta sanoa, että toinen meistä oli oikeassa ja toinen väärässä. :D

Omat vanhempani eivät ole sukupuolta edes udelleet. Äitiä se ehkä kiinnostaisi, mutta isäni ei taida noita sukupuoliasioita etenkään lasten kohdalla oikein edes tajuta. Olemme siskon kanssa naureskelleetkin, että isä ei ole tainnut koskaan meidän kohdalla miettiä koko sukupuolikysymystä. Olemme siitä todella kiitollisia. Ylipäätään emme koe, että kumpikaan vanhemmistamme olisi tehty meidän kanssa asioita tai jättänyt niitä tekemättä sen takia, että olemme tyttöjä tai siksi, ettemme ole poikia. Äidiltä muistan kyllä tulleen joitakin kommentteja tytöille sopivaan käytökseen liittyen, mutta muuten sukupuoli on määrittänyt elämäämme perheen kesken melko vähän. Toki muut sukulaiset ja etenkin koulu ovat aivan oma lukunsa! Puuh.

Olisi taas hirveästi kirjoitettavaa! Parasta kuitenkin lopettaa tältä erää tähän ja kirjoitella toisella kertaa omasta voinnista, muutamasta PIENESTÄ ostoksesta, lastenvaatteiden kammottavasta (ja suorastaan perverssistä) sukupuolittamisesta, raskausajan liikkumisesta ja ravitsemuksesta ym. 

Jännän äärellä

Nyt jännittää. Paljon. Huomenna aamulla meillä on rakenneultra. Tiitiäinen on sen verran vilkas tapaus ja istukkakin sijaitsee ilmeisesti sellaisessa paikassa (varmaankin kohdun takaseinässä), ettei meillä ole epäilystäkään siitä, ollaanko kohdussani yhä hengissä. Olen kuitenkin varsin tietoinen siitä, että huomenna kaikki voi romahtaa. Toki kaikki voi romahtaa koska vain, mutta huominen on kuitenkin tietynlainen virstanpylväs. Onneksi ultra-aika on heti aamusta, niin ei tarvitse kärvistellä töissä sitä ennen.

Kuten olen jo kertonutkin, on Tiitiäinen osoittautunut varsinaiseksi myllääjäksi. Ensimmäiset liikkeet tunsin jo viikolla 15, vaikkakin ne vahvistuivat kunnolla ”vasta” viikolla 17. Viimeisen reilun viikon ajan liikkeet ovat tuntuneet todella selkeästi vatsan päältäkin tunnusteltuina. Etenkin alavatsaan tulevat potkut tuntuvat käsittämättömän voimakkailta, ottaen huomioon, että Tiitiäisellä on todennäköisesti massaa se reilut 300 grammaa. Tuntuu ihanalta, että nyt puoliskokin pystyy tuntemaan tuon pienen ihmeen liikkeet.

Liikkeet tuntuvat kutkuttavilta ja tuovat rauhaa tämän raskauden onnistumisen jännittämiseen. Samalla minua on alkanut hirvittää, että meille saattaa olla tulossa temperamentiltaan itseäni muituttava perheenjäsen. Apua! Juttelin äitini kanssa Tiitiäisen liikkeistä ja äiti muisteli autuas ilme kasvoillaan minun olleen (jo) raskausaikana juuri tuollainen. Tai siis tällainen. Taidan mennä lopun raskausajasta sormet ristissä; josko sieltä sittenkin tulisi vähän ”helpomman” temperamentin omaava lapsi. ’:D

Kerroin viime viikon lopulla parille kollegalleni raskaudesta. Ajattelin, että heidän on reilua kuulla asia minun kertomanani, sillä minulla on heidän kanssaan muutama suurempi projekti meneillään ja tuloillaan. Yksi läheisimmistä kollegoistani toi minulle eilen pienen lahjan. Tai ei niin pienen, vaan parhaista parhaimman ja osuvimman – hänen lapsiltaan pieneksi jääneen Tiitiäisen satupuun. Tuo kirjahan meiltä tietenkin löytyy ja sitä luetaan jo nyt päivittäin, mutta ajatus oli aivan yhtä ihana, kuin fyysinen lahja itsessään. ♥

Viime viikon loppuun mennessä raskaudesta oli siis tiennyt yksi kollegani ihan alusta asti sekä pomoni ja ne muutamat, joiden kanssa olin reissussa muutama viikko sitten. Ihan hyvä, että kerroin haluamilleni kollegoille raskaudesta, sillä vatsa on ilmeisesti kasvanut jo sen verran, että tämän viikon alusta olen satanut onnitteluja muutamalta muultakin kollegalta.

Onnittelujen saaminen tuntuu samalla hyvältä ja ahdistavalta. Pitkän yrittämisen ja polulle osuneiden vastoinkäymisten jälkeen on ihana saada vihdoin onnitteluja. Niistä tulee tietyllä tapaa jopa ylpeä olo. Samaan aikaan onnittelut tuntuvat kiusallisilta. En ole todellakaan hiljainen ihminen – kaikkea muuta. Olen kuitenkin samaan aikaan arka ja ollessani äänessä (mitä tapahtuu usein) en tee sitä siksi, että ihmiset kohdistaisivat huomionsa minuun, vaan siksi, että he kiinnittäisivät huomionsa asiaani. Koen todella ahdistavina tilanteet, joissa tiedän huomion kohdistuvan nimenomaan minuun. Tämän takia koko raskausaika näkyvine muutoksineen aiheuttaa minussa ahdistusta. Minusta on ylipäätään vähän omituista ja ahdistavaa, että ihmiset katsovat oikeudekseen kommentoida ja pahimmillaan kosketella raskaana olevia.

Innostuneet onnittelut ahdistavat myös siksi, etten edelleenkään uskalla täysin luottaa siihen, että kaikki menee loppuun asti hyvin. Ihmisten jakaessa onnitteluitaan minulle tulee näin ollen pakottava tarve hillitä heidän intoaan – toppuutella ja muistuttaa, että on tässä vielä matkaa taitettavana. Ja haluaisinpa minä myös pillahtaa itkuun ja huutaa koko maailmalle, ettemme me tähänkään asti ole päässeet mitään valmiiksi tallattuja polkuja astellen. Matkan varrella on hankittu sellaiset ruhjeet ja haavat, etteivät ne taida koskaan täysin umpeutuakaan.

Niin tai näin, olo on tällä hetkellä uskomattoman onnellinen ja toiveikas, vaikka samalla pelottaakin. Huomenna näemme taas Tiitiäisen ja kuulemme, mikä tilanne on. Olemme nyt päätyneet siihen, että haluamme tietää tulevan lapsemme sukupuolen – siltä osin, kuin se nyt ultrakuvista ylipäätään voidaan nähdä. Olemme pohtineet asiaa paljon ja itse olen edelleen vähän kahden vaiheilla, mutta mennään nyt sitten puoliskon toiveen mukaan.

Siitä olemme kuitenkin olleet alusta asti yksimielisen varmoja, ettemme tule kertomaan sukupuolta kenellekään. Tulkoot sitten lapsen synnyttyä itse katsomaan, jos se niin kovin tärkeä ominaisuus on. Kertomatta jättäminen hillitsee toivottavasti sukupuolikoodattujen lahjojen saantia. Toivottavasti tavaran määrää ylipäätään. Olemme kyllä esittäneet kaikille isovanhemmille toiveen, että jättäisivät tavaran ostamisen kaiken kaikkiaan minimiinsä. Saapa nähdä, kuinka toivettamme kunnioitetaan. 

Hauska matkaseuralainen

Tiitiäinen on osoittautunut viimeisen viikon aikana varsinaiseksi viihdyttäjäksi. Reissasimme toissa viikonlopuksi puoliskoni kotikaupunkiin kertomaan hänen perheelleen ihan kasvotusten maaliskuussa syntyväksi lasketusta uudesta perheenjäsenestä. Sieltä palattuamme minä matkustin työporukan kanssa eteläisempään Eurooppaan. Kuluneen reilun viikon aikana on tullut näin ollen istuttua pitkiä aikoja junassa, lentokoneessa ja autossa.

Rauhassa paikalla istuessa Tiitiäisen liikkeet tuntuvat kaikkein parhaiten. Nuo liikkeet tuntuvat ihan uskomattoman veikeiltä. Välillä jopa niin veikeiltä, etten voi olla nauramatta. Lentokoneessa vieruskaverini varmaan ihmettelikin, mitä hymyilin ja naurahtelin itsekseni. Tänään töissä nauru meinasi tulla useaan otteeseen tilanteessa, jossa se olisi varmasti herättänyt paljon ihmetystä. :D

Ylipäätään liikkeet ovat voimistuneet huomattavasti viimeisen viikon aikana. Näin ollen myös tunnen niitä useammin. Samalla on varmistunut, että ne aivan ensimmäisenä tuntemani pieniä nykäisyjä muistuttavat tuntemukset todella olivat Tiitiäisen tekosia. Parhaiten liikkeet tuntuvat kun olen paikallani, mutta nyt niitä tosiaan tuntuu jo liikkuessakin. Pitää alkaa pikkuhiljaa tunnustella, josko ne tuntuisi myös (jo selkeästi kasvaneen) vatsan päältä.

En nyt tarkalleen muista, millä viikolla sikiö alkaa nukkua, mutta muistaakseni se ei vielä sitä osaa. Ylipäätään liikkeet taitavat olla aika sattumanvaraisia, kun esimerkiksi sikiön kyky reagoida ääneen kypsyy vasta raskauden puolivälin aikoihin tai paremminkin kai vähän sen jälkeen. Hassua sinänsä, kun kuuloaisti itsessään kehittyy jo paljon aikaisemmin. Eikä tuo puolivälikään enää kaukana ole! Ennen sitä pitäisi kuitenkin malttaa jännätä ensi viikon perjantaina olevaan rakenneultraan. Ehkä sen jälkeen uskaltaa nuolaista ja uskoa, että kaikki on hyvin ja kantaa loppuun saakka, jos kaikki nyt on hyvin.

Henkilökohtainen matkaseuralaiseni oli siis viime viikolla mitä loistavinta seuraa (vaikka yhä inhaa pahoinvointia aiheuttaakin). Muusta matkaseurasta ei tässä blogissa sen enempää. Jouduin heille raskaudesta tietenkin kertomaan, mutta esitin toivomuksen, etteivät jakaisi tietoa eteenpäin, vaan saisin itse kertoa sen haluamilleni työkavereille. Kovasti tuli tuolta poppoolta onnitteluja. Ja ohjeita – pääasiassa hyviä, mutta myös alentuvan viisastelevia. Meitä on joka lähtöön. Ja ihan hyvä niin. Kai.

Laukkaava sydän

No niin, nyt kun olen saanut kuumimmat höyryt päästettyä, on aika keskittyä meidän perheen mukavempiin kuulumisiin. ;) Kuten kerroinkin, meillä oli neuvolalääkäri viime viikon keskiviikkona. Olemme yhdessä puoliskoni kanssa sopineet, että osallistumme molemmat kaikkiin neuvolakäynteihin, perhevalmennuksiin ynnä muihin. Näin me molemmat olemme yhtä lailla kartalla siitä, missä mennään. Tällä kertaa menin kuitenkin vastaanotolle yksin, sillä tiesin käynnillä keskityttävän käytännössä vain minuun.

Jännitän kaikenlaisia lääkäreitä todella paljon. Olenkin vuosien saatossa oppinut sen, että verenpaine minun kannattaa mitata kotioloissa, jos haluan edes jotenkin todellista verenpainettani kuvaavat mittaustulokset. Niin olin tehnyt nytkin. Ja onneksi olin, sillä lääkärissä yläpaineet huitelivat taas lähes 140 elohopeamillimetrissä. Kotona useampana päivänä mittaamani lukemat osuvat kuitenkin sekä ala- että yläpaineen osalta ihanteellisiin lukemiin. Eipä saanut lääkäri ”painonnousun” lisäksi toista moittimisen aihetta! :D

Alkukyselyjen (ja -moitteiden) jälkeen hyppäsin hoitopöydälle. Ensimmäisenä lääkäri tunnusteli vatsan päältä kohdun kokoa. ”Vastaa viikkoja.” Seuraavaksi tehtiin jo kertomani sisätutkimus, kiitos epämääräisten supistelujen, jotka nyt onneksi ovat loppuneet. ”Kaikki täällä on oikein mallikkaasti.”  Ja lopuksi se jännittävin ja eniten odotettu: sydänäänet.

Ennen sydänäänten kuuntelua lääkäri taas varoitti, etteivät ne näillä viikoilla välttämättä heti löydy, joten ei pitäisi huolestua, jos niin käy. Lääkäri ruikkasi viileää geeliä vatsalle ja asetti anturin alavatsan vasemmalle puolelle. Siellä se kuului, vaimea jumputus! Lääkäri kuljetti anturin vatsan yli oikealle puolelle ja vaimea jumputus muuttui todella kovaa kuuluvaksi laukaksi. Siinä sitä sitten kuunneltiin melko pitkään ja vähän väliä lääkäri joutui siirtämään anturia ympäriinsä liikkuvan Tiitiäisen perässä.

Lopulta pikkuinen malttoi pysyä paikallaan sen aikaa, että lääkäri sai mitattua tasaisen sykkeen 160 lyönnin tuntumasta. Lääkäri oli aiemmin kysellyt, tunnenko jo sikiön liikkeitä ja ultratessaan totesi, että eipä ole ihme, että olen. Epäili jossain vaiheessa, että tunsi ne itsekin siinä ultraillessaan, mutta itse kyllä luulen, että nuo liikkeet johtuivat minun hihityksestäni – niin ihmeellisen hassulta tuon laukkaavan sykkeen kuuleminen tuntui. Samalla purkautui myös aikamoinen stressi ja huoli, jotka olivat saapuneet supistelujen myötä seurakseni.

Rakenneultra meillä on reilun kahden viikon päästä, 21. raskausviikon lopulla. Alun perin meille annettu aika olisi ollut jo ensi viikolla (rv 19+3). Np-ultran tehnyt kätilö oli kuitenkin sitä mieltä, että aikaa on parempi siirtää viikolla eteenpäin. Näin saadaan mahdollisimman luotettavat mitat ja etenkin sydämen tarkkailu onnistuu varmemmin, jolloin myös todennäköisyys, että myöhemmin raskaudessa tai syntymän jälkeen ilmaantuu ikäviä ylläreitä, on pienempi. Hyvä siis näin, vaikka joudummekin jännittämään reilun viikon alkuperäistä pitempään.

Kaikki on siis ainakin pintapuolisesti hyvin. Ensimmäiset liikkeet tunsin jo kolmisen viikkoa sitten. En tietenkään tuolloin ollut lainkaan varma, oliko se Tiitiäinen, joka nuo muutamat pienet nykäyksenomaiset tuntemukset sai aikaiseksi. Vai ehkä kuitenkin ilma suolistossa, elohiiret lihaksissa tai jokin muu vastaava? Nuo tuntemukset olivat kuitenkin jotain, jota en tunnistanut lainkaan tutuksi. Muutamaan päivään noiden tuntemusten jälkeen ei sitten tuntunutkaan mitään, joten ajattelin mielikuvitukseni tehneen minulle tepposet.

Vaan niin vain nuo pieniä nykäisyjä muistuttavat tuntemukset palasivat muutaman päivän päästä kutkuttamaan mielikuvitustani maatessani illalla sängyssä. Sen jälkeen niitä onkin sitten tuntunut useammin ja hiljalleen yhä selvemmin. Edelleen ne ovat todella hienovaraisia ja tuntuvat vain, kun istun tai makaan rauhassa paikallani. Kaikkialla noita ensimmäisiä liikkeitä tunnutaan kyllä kuvailtavan kuplintaa muistuttavina tuntemuksina, mutta eivät nämä kyllä siltä tunnu! Meillä siis nyitään. :D

Ehdimmepä myös käydä viikonloppuna puoliskoni kotikaupungissa kertomassa maaliskuussa syntyvästä Tiitiäisestä. Kerron tuosta reissusta joskus myöhemmin. Lyhyesti sanottuna Tiitiäisestä tietävät nyt siis minun äitini, isäni ja siskoni, parhaat ystävämme, pomoni sekä koko puoliskoni kotikaupunki. Naurattaa ja ei naurata. ’:D Huomenna minä suuntaan eteläisen Euroopan lämpöön. Katsotaan, jaksanko raahata läppäriä mukanani. Puoliskolleni lupasin ottavani Tiitiäsen kaikkialle mukaan ja pitäväni hyvää huolta.

Syysvuodatus

Rakastan tätä aikaa vuodesta. Tai paremminkin tätä lyhyttä hetkeä, kun pudonneet lehdet kahisevat jalkojen alla, mutta niitä roikkuu vielä puissakin upeassa väriloistossaan. Harmaa taivas luo upean kontrastin tuolle väriloistolle ja sade saa illan mustan näyttämään todella mustalta. Tuo ympärille kietoutuva pimeys tekee iltakävelystä taianomaisen – aivan kuin maailma pienen itseä ympäröivän kuvun ulkopuolella hiljenisi ja olemassa olisi joka hetki vain tuo itseä ympäröivä, valon rajaama tila. Ilma on raikas ja tuoksuu syksyltä.

Olen kävellyt viime päivinä paljon, sillä raikas syyssää on ainoa asia, joka melko varmasti vie pahoinvoinnin hetkeksi pois. Ehdin jo reilu viikko taaksepäin iloita pahoinvoinnin pahimman terän taittumista, mutta niin vain se palasi takaisin. Onneksi ei kuitenkaan korkojen kera. Vellova huono olo on siis vaivannut koko ajan, mutta ne pahimmat yökkäilyt ja oksentelut hävisivät muutamaksi päiväksi palatakseen hieman lievempinä takaisin. Onneksi kuvaan on siis astunut raikas syyssää oloa helpottamaan (vaikka tuo kylmyys saakin nännit särkemään, kuin joku sahaisi niitä irti karkeateräisellä sahalla hitaasti nitkuttaen :D ).

Viime postauksesta on taas vierähtänyt tovi. Aika ei kulu yhtään tavallista nopeammin, mutta oma olo on sellainen, että jo pelkästä työstä ja perusarjesta selviäminen vie kaiken energian ja ajan. En siis ole niitä lehdissä hehkutettuja raskaana olevia naisia, jotka raskausaikana aloittavat uusia harrastuksia, ehkä innostuvat työn ohella opiskelemaan ja mitä näitä nyt on. Voi kun olisinkin! Tunnen itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi. Pahoinvointi nyt vain on luonteeltaan sellaista, että suuren osan ajasta se jotenkin kierolla tavalla onnistuu kaappaamaan kaiken kehon ja mielen huomion ja energian. Minkäs siinä sitten teet.

Kaikissa selaamissani äitiysoppaissa kehotetaan myös lepäämään vielä, kun vauva ei ole maailmassa ja parempia mahdollisuuksia levolle löytyy. En tiedä teistä muista, mutta minulle on kertynyt jo nyt univelkaa vaikka millä mitalla. Olen ihan raskauden alusta asti nukkunut melko huonosti, sillä vessassa ravaaminen ja todennäköisesti lämmöstä (aluksi 37,5°C; nyt useimmiten ”enää” reilut 37,1) johtuvat todella ahdistavat, levottomat ja painajaismaiset unet, joita tulee jatkuvalla syötöllä. Lisäksi herään aina jossain vaiheessa aamuyötä, minkä jälkeen kunnon uni ei enää tule. Mistä lie johtuu.

Reilu viikko taaksepäin uniani häiritsi myös inhottavat supistuksen, jos olin kääntynyt unissani selälleni. Supistukset paitsi haittasivat unia, myös pelästyttivät. Kysyin niistä viime keskiviikon neuvolalääkärissä, mutta enpä lääkäriltä minkäänlaista selitystä asialle saanut. Lääkäri vain kysyi, onko tullut mitään vuotoja ja teki sisätutkimuksen, jossa selvisi, että kohdunsuu on napakasti kiinni ja kohdunkaula suorastaan erinomaisen pitkä. Kaikki siis hyvin, mutta silti olisin halunnut kuulla edes jonkinlaisen selityksen siitä, mistä nuo supistukset voisivat johtua, ovatko ne normaaleja jne.

Ylipäätään tuo neuvolalääkäri osoittautui taas aikamoiseksi pettymykseksi. Olisin kaivannut lääkäriltä vastauksen useampaakin mieltäni askarruttavaan kysymykseen, mutta oikein mitään ei irronnut. Muun muassa pahoinvointiini hän vain totesi, että säännöllinen pienten annosten syöminen ja juominen auttaa. Mutta kun olin juuri sanonut, että ei auta! Ei pätkääkän. Tuntui lähinnä siltä, että lääkäri pitää minua jotenkin tyhmänä; etten vain tajua, mitä on säännöllinen pienten annosten syöminen. Tiedättekö, vähän sellainen fiilis, kun joku tulee kysymään sinulta jotain kielellä, jota et osaa ollenkaan. Kun toteat ystävällisesti englanniksi, ettet osaa kyseistä kieltä lainkaan, toistaa vastapuoli saman asian, samalla kielellä, mutta hitaammin. Niin, sellainen fiilis minulle tuli.

Sokerirastiskokeen tuloksia lääkäri ei ottanut puheeksi lainkaan ja jännitykseltäni en itse muistanut niistä kysyä, vaikka olin sen kirjoittanut varmuudeksi jopa ylös. Tuskin niissä siis mitään oli pielessä, mutta olisihan se kiva kuulla. Sen sijaan lääkäri innostui moittimaan nousseesta painostani. Toisin sanoen siitä, kun 18. raskausviikon puoliväliin mennessä painoni oli noussut kilolla 53 kiloon! Lääkäri siis vertasi tuota vaa'an lukemaa edelliseen punnitukseen, kun paino oli pahoinvoinnin ja vatsaflunssan jäljiltä pudonnut alle 52:n. "Ei se paino saisi vielä tässä vaiheessa nousta tuolla vauhdilla."

Uskallan väittää, että grammaakaan en näytä painoa ottaneen, lukuun ottamatta tietenkin pientä vatsakumpua. Häkellyin noista moitteista aika lailla. Häkellyin itse asiassa niin paljon, että unohdin kysyä kaiken, mitä olin ajatellut, vaikka olin kaiken jopa kirjoittanut itselleni ylös. Minun piti kysyä muun muassa kaikille kuuluvasta fysioterapian ryhmäajasta, johon minulla olisi todella tarvetta.

Kävin viime viikolla yksityisellä fysioterapia-ajalla, sillä täällä meidän nurkilla (Helsingissä oman ja lähineuvoiden alueilla) seuraava vapaa, kaikielle raskaana oleville kuuluva, ryhmäfysioterapia-aika löytyi marraskuun lopulta. Tuolloin elämme Tiitiäisen kanssa melkein jo raskausviikkoa 25. Sain siis ajan vasta tuonne, mutta selkäni temppuilee ihan jo muutenkin, joten en uskalla odottaa sinne asti. Olisi myös kiva kuulla enemmän niistä kuuluisien lantiopohjan lihasten harjoittelusta, raskausajan liikunnasta ja lepoasennoista (noita aiheita fysioterapiaryhmässä siis käydään läpi).

Minua suoraan sanottuna aika lailla suututti ja suututtaa, ettei vapaita aikoja ole aiemmin. Kysyinkin lääkäriltä noista aiheista, mutta neuvolan terveydenhoitajan tavoin hänkään ei osannut sanoa mitään raskausajan liikunnasta. Eikä sanonut muustakaan. Onneksi yksi parhaista ystävistäni on liikunta-alalla töissä. Hänellä on myös pari raskausajan liikuntaan erikoistunutta kollegaa, joilta uteli vähän lisätietoja ja neuvoi minulle kevyen salitreenin. Sain myös yhden kirjan lainaksi.

Täytyy vain ihmetellä, miten kehnosti raskausajan liikunta neuvolassa (ainakin meillä) ohjeistetaan: pari jumppaohjepaperia kouraan ja sitten voinnin mukaan. Eipä siinä, oma vointi on eittämättä se paras mittari arvioida harjoituksen sopivuutta, mutta samalla unohdetaan se kuinka kalliiksi väärin tehty tai tekemättä jätetty liikunta ja kehonhuolto yhteiskunnalle saattaa tulla. Ennen kaikkea oikein tehdyn raskausajan liikunnan merkitys on todella suuri tulevan äidin ja syntyvän lapsen terveyden kannalta. Että kannattaisikohan neuvoloissa panostaa tuohon osa-alueeseen (sekä raskausajan ja raskautta edeltävän ajan ravitsemukseen) aika lailla enemmän? Saataisiinpa siitä pitkällä aikavälillä niitä säästöjä yhteiskunnallekin. Hyvinvoinnin lisääntymisestä puhumattakaan!

Tulipas taas pitkä vuodatus ja voin kertoa, että tässä on vain murto-osa siitä kaikesta, mitä mielessäni pyörii. :D Lopetan tältä erää tähän ja jatkan huomenna tarkemmin minun ja Tiitiäisen kuulumisilla. Nyt edetään siis jo raskausviikkoa 18 ja raskaus alkaa minut ja kehoni rakenteen tunteville olla aika ilmeinen. Pahoitteluni, että tämä on tällaista vuodatusta. Olisi kyllä kiva kirjoitella, kuinka kaikki on on niin ihmeellistä ja ihanaa, ja kuinka kaikkiin haasteisiin ja kysymyksiin löytyy apua ja asiantuntevia vastauksia. Välillä tämä sitä onkin, mutta on minun myös rehellisesti myönnettävä, ettei tämä raskausaika ole tähän mennessä mitään erityistä ruusun terälehdillä tanssimista ollut. Vaan eiköhän senkin aika vielä tule. :)

Sokerirasituskoe vol.1

Keskiviikkona oli se pelkäämäni sokerirasituskoe. Pelkäsin sitä kahdesta eri syystä: itse koetta ja ennen kaikkea sen tulosta. Pelko itse koetta kohtaan osoittautui heti aamusta aiheelliseksi, kun jouduin tavallista intensiivisempiin pöntönhalailupuuhiin heti herättyäni. Laboratorio sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä, joten pyöräilin sinne kahdeksaksi. Tai yritin pyöräillä. Fillarista puhkesi takakumi suunnilleen puolivälissä matkaa ja jouduin juoksemaan lopun matkaa ehtiäkseni ajoissa perille.

Savuin paikalle juuri, kun nimeni huudettiin, joten en ehtinyt testiä sen kummemmin jännittää. Ensimmäinen verikoe otettiin heti ja päälle sain lasillisen todella imelää sokerilitkua. Ai että se maistui hyvältä yli puolen vuorokauden paaston jälkeen! (En siis ollut juonutkaan mitään, sillä ainoa paaston aikana sallittu juoma oli vesi ja etenkin nälkäisenä se herättelee lähes takuuvarmasti oksun.) Tuotako minä olin stressannut!

Mutta, eihän se arvatenkaan ollut siinä. Hoitaja täytti juuri tyhjentämäni lasin taas täyteen. Tuon lasillisen kumoaminen olikin sitten aivan oma lukunsa. Ensimmäinen kulaus meni vielä jotenkin kunnialla alas, mutta kaikki siitä eteenpäin oli yhtä tuskaa. Olo muuttui hetkessä niin kamalaksi, että oli mahdotonta sanoa, kulkiko juoma ruokatorvessa kohti mahaa vai suuta.

En päässyt heti hoitotuolista ylös, koska niin olisi tehnyt myös kaikki juuri kurkusta kumoamani. Istuin siis hetken ja hoitaja lupasi, että olo varmasti helpottuu ensimmäisen tunnin jälkeen. Samaan hengenvetoon hän muistutti myös, että mikäli oksennus tulisi, niin koe olisi tehtävä uudestaan. Nukkuakaan ei saisi. Eikä juuri liikkua, mutta se nyt ei olisi tuossa voinnissa tullut mieleenikään.

Seuraavat verikokeet otettiin tunnin ja kahden tunnin kuluttua sokerilitkun nauttimisesta. Odotustilan tuoli oli onneksi todella mukava ja minulla oli lämmin villahuivi mukanani. Ensimmäinen tunti oli kuitenkin jotain uskomattoman kamalaa. Nestettä nousi koko ajan suuhun ja pelkkä suun avaaminen olisi melko varmasti saanut aikaan oksentamisen. Harkitsin joka hetki luovuttamista, vaikka luovuttaminen on minulle kaikkea muuta kuin luonteenomaista. Olin melko varma, etten pystyisi pidättelemään oksennusta kokeen loppuun asti, joten tuossa tilanteessa mieleni kuiski minua luovuttamaan sillä verukkeella, ettei kannattaisi kärvistellä yhtään pidempään, sillä se oksennus kokeen jossain vaiheessa  kuitenkin pilaisi.

Vaan eipä tullut oksennusta ja sain suoritettua testin kunnialla loppuun. Hoitaja oli ollut aivan oikeassa – ensimmäisen tunnin jälkeen pahoinvointi alkoi tosiaan hellittää ja kokeen loppuessa olo oli suorastaan hyvä. Kipaisin testin päätyttyä juoksujalkaa sporaan ja sen kyydissä töihin. Olisin voinut kiskaista evässämpylän napaani jo sporassa, mutta olo oli sen verran hyvä ja sokeriliemi oli haihduttanut tehokkaasti nälän, ettei minun tehnyt vielä mieli syödä.

Söin evässämpyläni normaaliin lounasaikaan ennen yhtätoista ja ai että, kuinka hyvältä se maistuikaan. Huokasin helpotuksesta; pahoinvointi taisi olla siltä erää siinä. Vaan mitä vielä! Pahoinvointi hiipi hyvin pian takaisin. Ja jälleen kerran aiempaa pahempana.

Moneen kertaan olen tämän raskauden aikana ajatellut, ettei se pahoinvointi voi tästä enää pahemmaksi muuttua ilman, että järki lähtee, mutta niin se vain on jatkuvasti äitynyt pahemmaksi. Keskiviikkoisen sokerirasituskokeen jälkeen alkanut entistä voimakkaampi pahoinvointi jatkuu yhä. Eilen ja toissapäivänä olen oksentanut keskimäärin muutaman tunnin välein, tänään kuitenkin vasta kerran. Inhottavinta on se, että oksennus tulee niin voimalla, että tuntuu ihan tosissaan siltä, kun päässä räjähtäisi suonet ja silmät pullistuisivat ulos. Oksentamisen jälkeen särkee päätä, yläselkää ja kurkkua. Vaan ehkä se pahenee ennen kuin helpottaa! ;)

Ja sitten niistä tuloksista. Olin päättänyt, että odotan kiltisti neuvolalääkäriin, joka on vajaan kahden viikon päästä. Enpä malttanut, vaan surffailin itseni äsken Omakantaan. Sieltähän ne tulokset löytyivät vaikka viitearvot piti googlailla ihan itse. Ne löytyivät kuitenkin helposti, eikä tuloksissa ole mitään epäselvää – verensokeriarvoni olivat kaikkina kolmena mittaushetkenä täysin normaalit. Itse asiassa arvo oli joka mittauskerralla kahden kymmenyksen tarkkuudella sama.

Wihii! Ainakaan vielä ei tarvitse stressailla mahdollista raskausdiabetesta. Eipä se kohonnut riski tällä tietenkään minnekään kadonnut, mutta tällä erää kaikki on erinomaisen hyvin. :)

Ehkä tällä yhä vain yltyneellä pahoinvoinnilla on jotain tekemistä sen kanssa, että ruokahaluni on ihan viime aikoina kasvanut huomattavasti. Taitaa Tiitiäinen kasvaa tällä hetkellä aikamoista vauhtia. Kuinkakohan pian vatsa alkaa pyöristyä niin, että uteliaat eivät malta olla katselematta ja kyselemättä?

Verikokeita

Ensi yöstä ja huomisesta aamusta tulee mielenkiintoiset. Viimeviikkoisen neuvolakäynnin satona oli komennus sokerirasituskokeeseen raskausviikoilla14–16 ja nythän meillä edetään jo hyvää vauhtia viikkoa 15. Terveydenhoitaja varoitti asiasta toki jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä, mutta olin sen ehtinyt kaikessa kiireessä ja pahoinvoinnissa onnellisesti unohtaa.

Paasto alkaa siis puolen tunnin päästä, minkä jälkeen ainoastaan veden juominen on sallittua ennen huomista aamukasia. Tuolloin alkaa itse testaus, jolloin saan juotavakseni sokerilitkua, mutta syömään pääsen vasta kymmeneltä – tai paremmin sanottuna 10.40, sillä minun on juostava kaksi tuntia kestävistä labroista suoraan töihin ja lounasaika alkaa vasta 10.40.

Kauhistuttaa, miten tulen selviämään syömättä tämän pahoinvoinnin kanssa. Veden juominenkin taitaa jäädä aika vähiin, sillä nälkäisenä nautittu vesi saa aikaan aika takuuvarman oksennuksen.  Nyt vain parasta toivoen. Aamupäivästä se on jo ohi! (Täytyy myöntää, että vaikka piikkikammosta olen jo aika lailla viime vuosina päässyt, niin ajatus siitä, että huomenna otetaan useampi verikoe, minkä seurauksena verta täytyy ottaa jo kerran pistetystä kädestä, kuumottaa aika lailla.)

Sokerirasituskoetuomiosta saan tietenkin kiittää monirakkulaisia munasarjojani. Ihan kuin ne eivät olisi aiheuttaneet jo ihan tarpeeksi harmia. Munasarjojen monirakkulaisuus siis lisää riskiä sairastua raskausdiabetekseen. Tai ei kai ne sitä riskiä lisää, vaan ovat molemmat seurausta jostain yhteisestä tekijästä. Toinen sokerirasituskoe odottaa sitten vielä myöhemmillä raskausviikoilla.

Eikä ne ylimääräiset verikokeet tuossa ole. En ole tainnut kertoa, että meillä on myös sellainen tilanne, että puoliskoni on Rh-tekijän suhteen positiivinen ja minä negatiivinen. Tämä selvisi tietenkin jo ensimmäisen raskauden aikana ja aiheutti pahimman paniikin tuolloin. Keskenmenon yhteydessä minulle annettiin lisäksi vasta-ainepiiki, joten mitään tavallisesta suurempaa riskiä tässä raskaudessa ei ole. Siis sen lisäksi, että riski erilaisiin minun ja Tiitiäisen mahdollisesta veriryhmien yhteensopimattomuudesta johtuviin komplikaatioihin on joka tapauksessa suurentunut.

Minua kiinnostaisikin tietää puoliskoni vanhempien veriryhmät, koska jos toinen heistä olisi veriryhmältään reesusnegatiivinen, niin Tiitiäisellä olisi ”vain” 50 prosentin todennäköisyys olla puoliskoni tavoin reesuspositiivinen.  Jos puoliskon vanhemmat ovat kuitenkin molemmat reesuspositiivisia, olisi ilman geenitestejä mahdotonta sanoa, onko Tiitiäinen sitä sadan vai seitsemänkymmenenviiden prosentin todennäköisyydellä. Aivan kuin tuo tieto mitään muuttaisi.

Pelottaa aika lailla ajatus siitä, että reesustekijöistä johtuen tässä raskaudessa on normaalia keskivertoraskautta suuremmat riskit komplikaatioihin. Eniten ehkä huolettaa tieto siitä, että tuo mahdollinen veriryhmien yhteensopimattomuus voi aiheuttaa pahimmillaan kehityshäiriöitä ja jopa sikiön kuoleman. Onneksi yhdistelmäseulan verikokeessa vasta-aineita ei löytynyt ja ensimmäisessä raskaudessa riski ylipäätään on käsittääkseni melko pieni. Keskenmeno toki mietityttää, mutta eiköhän tuo silloin saatu vasta-ainepiikki hoitanut tehtävänsä. Seuraavissa raskauksissa riskit olisivatkin sitten jo isommat olettaen, että Tiitiäinen edes on reesustekijän suhteen positiivinen. Ja meidän kohdalla useammat raskaudet eivät edes taida olla kovinkaan todennäköisiä.

Toivottavasti sokerirasituksesta tulee kuitenkin puhdas tulos, niin on taas yksi ’ei niin mukava’ etappi ohitettu. Onneksi minulla on ihana puolisko, joka jaksaa joka päivä kysellä minun sekä Tiitiäisen vointia ja silitellä masua. Toistaiseksi olen joutunut toteamaan, etten osaa sanoa Tiitiäisen voinnista mitään, mutta jonkun viikon päästä tuonkin pitäisi kai muuttua. Joskin terveydenhoitaja sanoi, että suurella osalla sikiön liikkeet tuntuvat oikeastaan vasta viikon 20 paremmalla puolen – etenkin ensimmäisessä raskaudessa. Ja jos istukka on takana, niin saattaa mennä vieläkin myöhäisemmille viikoille. Sitä odotellessa. :)

Parasta nyt

On päässyt vierähtämään tovi sitten edellisen postauksen. Kaikki aika on yksinkertaisesti kulunut töiden parissa, eikä suma ole edes helpottamaan päin. Toki kyllähän niitä vapaita tunteja on joitakin iltoihin jäänyt, mutta pahoinvointi ja lisääntynyt väsy ovat saaneet aikaan sen, että jaksan iltaisin ainoastaan syödä ja nukkua.

Ehdin viime maanantaina jo nuolaista, kun huono olo ei vaivannutkaan koko päivää enkä ollut yökännyt saatikka oksentanut kertaakaan ennen iltaa. Vaan aivan liian aikaisin! Niin vain se pahoinvointi hiipi illan edetessä takaisin ja tiistaina sain tuta pahoinvoinnin voiman sitten maanantainkin edestä.

Pahoinvointi ei siis ole helpottanut pätkääkään ja se onkin seuranani oikeastaan ympäri vuorokauden. Pieneksi hetkeksi se saattaa jättää rauhaan, mutta kohta se jo palaa – korkojen kera. Nyt huomaan myös olevani aiempaa väsyneempi. Työpäivän jälkeen aivot eivät yksinkertaisesti enää raksuta kovinkaan kovalla teholla, joten mihinkään kovin ihmeelliseen on turha ryhtyä. Paikalle jäädessäni nukkumatti liittyy takuuvarmasti seuraan mitä pikimmin.

Öiset vessassa ravaamiset ovat onneksi vähentyneet. Niiden korvaajaksi on kuitenkin ilmestynyt heräily ja sitä seuraava nukahtamisen vaikeus. Herään siis joka yö johonkin aikaan aamuyöstä, minkä jälkeen nukun vain pätkittäin eikä syvästä unesta ole tietoakaan.

Täyttelin viime perjantaista neuvolaa varten voimavarakyselyä, jossa kysyttiin muun muassa väsymyksestä ja siitä, tunnenko itseni terveeksi. Tavallisesti aktiivisen ja iloisena ihmisenä oli aika kova pala todeta, että olen väsynyt ja tunnen oloni kaikkea muuta kuin terveeksi. Olo on myös monesti alakuloinen, mikä johtuu lähinnä kahdesta edellä mainitsemastani.

Tätä raskautta on yritetty saada alulle kolmatta vuotta, eikä lapsi kovin paljoa toivotumpi voisi olla. Tuntuukin todella pahalta, etten pieniä hetkiä lukuun ottamatta ole pystynyt nauttimaan raskaudesta yhtään. Jopa niin, että raskausoireet ovat vieneet ilon ja nautinnon monesta normaalisti minulle niitä tuottavasta asiasta.

Mutta onhan niitä hyviäkin hetkiä ollut! Ensimmäinen ultra ja Tiitiäisen sykkivä sydän oli kiistatta elämäni uskomattomimpia kokemuksia. Yhtä ihmeellinen oli 10. raskausviikon ultra, jossa tuo pieni ihmeemme näytti jo ihmiseltä ja esitteli meille jopa juuri oppimaansa taitoa, liikkumista. Ylipäätään kaikki ultrat ovat olleet kaiken kokemamme jälkeen jotain elämää suurempaa.

Myös viime perjantain neuvolassa kuulemamme sydämen syke jää varmasti yhdeksi rakkaimmista muistoistani, sillä edellisestä ultrasta on jo aikaa ja tuon pienen jumputuksen kuuleminen sysäsi hetkeksi kehnon oloni pois tästä maailmasta. Olin myös ennen neuvolaa aika lailla huolissani, löytyisikö sisältäni enää mitään elävää. En mistään erityisestä syystä; kai se vain liittyy keskenmenon kipeään muistoon. Sydän siellä siis kuitenkin yhä sykki. Ja kovaa sykkikin. Se löytyi heti ja huiteli koko ajan 160 molemmin puolin. Terveydenhoitaja totesi, puoliksi kai vitsinä, että se on varmaankin tyttö, kun tytöillä kuulemma sykkeet ovat usein poikia korkeampia. Itse en oikein tuollaisiin usko.

Ja samapa tuo. Terveydenhoitaja kysyi, onko meillä joku käsitys kuka sieltä on tulossa. Totesimme, että Tiitiäinen. Emme ole myöskään varmoja, haluammeko kuulla sukupuolta etukäteen. Se pitäisi päättää ennen kuukauden päässä odottavaa rakenneultraa. On tässä siis vielä aikaa.

Parasta on kuitenkin ollut se, kuinka puoliskoni kanssa yhdessä puhumme tulevasta. Hänellä on paljon minua luottavaisempi olo sen suhteen, että kaikki menee hyvin. Se antaa todella paljon voimaa ja uskallan itsekin luottaa raskauteen. Tuntuu todella hyvältä suunnitella yhdessä tulevaa ja keskustella kasvatukseen liittyvistä asioista. Vielä ei ole ilmaantunut asioita, joista olisimme eri mieltä, vaikka pieniä sävyeroja löytyykin. En kuitenkaan pätkääkään epäröi, etteikö niitä mielipide-eroja ala löytyä viimeistään sitten, kun päästään käytännön toimiin. :D

Parasta tällä hetkellä on kuitenkin äitiyshousut! Raskausmaha ei vielä juurikaan näy. Iltaa kohti se kyllä puskee itsensä kaikkien nähtäväksi, mutta päivisin näytän lähinnä siltä, että on ollut pitempi paussi treeneistä. Kaikki housut verkkareista lähtien ovat kuitenkin alkaneet kiristää ikävästi. Olo on ollut näin ollen jo pari viime viikkoa aika tukala. Sain eilen kuitenkin työt mallilleen niin, että ehdin kipaista ytimestä äitiyshousut. Ja kyllä ovat hintansa väärti!

Eihän tämä vatsa tästä hetkeen pienene. Päinvastoin, nyt on sellainen olo, että se taitaa lähteä pikku hiljaa nopeaan kasvuun, sillä jo muutaman päivän ajan nälkä on ollut huomattavasti aiempaa kovempi ja ruokaa on uponnut sen mukaisesti. Perjantain neuvolakäynnillä paino ei ollut noussut sitten ensimmäisen käynnin, mutta oli kuitenkin ottanut kiinnisairastamisen aikana menettämäni. Saa nähdä, millä vauhdilla ja milloin se lähtee kipuamaan.

Mukavaa alkavaa syksyä! 

Tulipas pitkä! ':D Ja pahoitteluni mahdollisista kirjoitusmöröistä. Teen tätä töiden keskellä, eikä minulla yksinkertaisesti ole aikaa oikolukea.

Nautitaan!

Nyt ärsyttää, kiukuttaa ja väsyttää kaikki. Sitä kuule huudeltavan, ettei raskaus ole mikään sairaus ja jos ei aiemmin ole urheillut, niin sen voi aloittaa sitten vaikka raskausaikana. Pitäisi nauttia niistä raskauteen liittyvistä muutoksistakin. Paskat, sanon minä. Liikun normaalisti säännöllisesti ja paljon. Syön myös terveellisesti. Eli elämäntapani on tervehenkinen ja aktiivinen, menemättä kuitenkaan äärimmäisyyksiin. Olen myös kaikella tapaa hyväkuntoinen.

Tai siis olin. En koskaan eläessäni ole tuntenut oloani näin sairaaksi, ja kerrottakoon, että jokunen vuosi taaksepäin olin kuitenkin onnettomuudessa, joka oli viedä henkeni. Toki tuolloin kaksi ensimmäistä viikkoa kului sairaalassa, eikä sentään ensimmäistä viikkoa voi edes verrata tämänhetkiseen vointiini. Mutta suhteessa kaikkeen muuhun elämässä kokemaani. Keskenmeno ja siitä toipuminen on myös oma lukunsa, sillä se on kokemuksena jotain, mitä on mahdotonta verrata johonkin tällaiseen.

Kiukuttaa, kun raskaana olevat huutelevat, kuinka nauttivat raskausajasta. Neuvolan terkkakin siihen kannusti. Onhan se varmaan hienoa seurata, kuinka oma keho muuttuu raskauden edetessä. Tai miten ilmaantuu uusia erikoisia ja hassuja mieliruokia, joita himoitsee. Mitkä ennen mieluisat hajut ja maut taas tuntuvat vastenmielisiltä? Urheilu tuntuu erilaiselta ja välillä väsyttää vietävästi. Mitä näitä nyt on.

Minä en keskity mihinkään noista. Keskityn ainoastaan pahoinvointiin. Väsymyksen kyllä tiedostan, sillä sen käydessä ylitsepääsemättömäksi, voin vaipua pariksi tunniksi päiväunille, joiden aikana huono olo ei pääse vaivaamaan. Hajuja en ehdi huomata, sillä ne yllyttävät jo entisestään voimakasta pahoinvointiani vieden kaiken huomioni niin, etten niitä edes rekisteröi. Urheilemattomuuskaan ei enää haittaa, sillä minulta ei liikene ajatustilaa sen pohtimiseen – pitää keskittyä miettimään, tuleeko se oksu nyt vai myöhemmin.

Niin, se raskaudesta nauttiminen. Ei taida olla minun osani. 

Kaikki hyvin

Päättyvä viikko on ollut aikamoinen. Alkuviikosta podin varmaankin elämäni rankinta vatsaflunssaa, mikä nosti pintaan taas huolen Tiitiäisen voinnista. Vatsatauti on nyt selätetty, mutta olo on edellekin heikko. Taudin pikkuhiljaa hellittäessä etenkin vasenta jalkaani alkoi kuitenkin pistellä aivan kuin se olisi puutumassa. Lääkärin mukaan tuo kuitenkin johtui mitä todennäköisimmin ”vain” siitä, että suolatasapainoni oli ehtinyt muutaman päivän rajun taudin seurauksena sen verran sekaisin.

Olemme myös kuluneen viikon aikana allekirjoittaneet lainapaperit sekä uuden kotimme kauppakirjan sekä muuttaneet. Jottei tapahtumia olisi yhdelle viikolle liian vähän, meillä oli torstaina lisäksi np-ultra.

Ultra oli Kätilöopistolla. Olin toivonut, ettei minun tuohon rakennukseen olisi enää jalallakaan tarvinnut astua. Kahden edellisen Kättärillä vierailuni taustalla ovat olleet keskenmeno ja sitä seurannut kaavinta. Sain noilla molemmilla kerroilla aivan uskomattoman hyvää hoitoa ja muuta palvelua, mutta minulla ei varsinaisesti ollut halua verestää noita muistoja paikan päällä. Rakenneultran koittaessa Kättäri onkin sitten jo suljettu, joten mitä todennäköisimmin, ja ennen kaikkea toivottavasti, viime torstain käynti jää nyt viimeisekseni.

Olimme torstaina liikenteessä muuttopakulla, sillä meillä oli muutto kesken, enkä minä olisi muuten mitenkään ehtinyt töistä Kättärille ajoissa, kun fillarin selkään minusta ei vieläkään ole. Helsingissä asuvat tietävät, että täällä on jälleen kaikki tiet vedetty auki, mistä syntyy hirveitä sumppuja ja alueellisia ruuhkia myös ruuhka-ajan ulkopuolella. Kello tikitti ja liikenne lähestulkoon seisoi. Minua jännitti ja stressasi. Pelkäsin pahinta. Ehdimme kuitenkin Kättärille muutama hassu minuutti ennen kuin kätilö jo huusi meidät sisään.

Hyppäsin tutkimuspöydälle – tällä kertaa housut jalassa. Kätilö varoitti viileästä geelistä, mutta pahoinvoivan oloa se todellisuudessa vain helpotti. Tiitiäinen löytyi heti! Siellä se kölli heilutellen nyt jo pitkänhuiskeiksi kasvaneita käsiään ja jalkojaan. Välillä pieni suuri pää nyökkäili ja seuraavassa hetkessä koko sikiö jo hypähti. Niskaturvotuksen mittaaminen kävi käden käänteessä – alle 1,2 mm eli kaikki hyvin. Toki vielä täytyy jännätä yhdistelmäseulan kokonaistulos.

Hyvien uutisten kuuleminen laukaisi jännityksen ja meillä oli melkein koko puolituntinen käytössä sikiön mittailuun, sydänäänen kuunteluun ja kaiken ihmeellisen katseluun. Kolmen varhaisultran perusteella raskausviikkoja oli torstaina kasassa 11+3. Kätilö mittaili nyt kuitenkin viikoiksi 11+6. Kuukautisista laskienhan oltaisiin menty jo raskausviikolla 12+ 1. Neuvolan terkkahan kirjoitti tuon mukaan määritelty lasketun ajan myös äitiyskorttiini, vaikka hänelle nuo varhaisultrissa saadut mitat kerroinkin.

Varhaisultrasta saatavat mitat ovat myöhemmin saatuja tarkemmat, joten kätilön mukaan äitiyskortissa tulisi lukea niiden perusteella määritelty laskettu aika. Olin kaikessa kiireessä tietenkin unohtanut äitiyskorttini kotiin, joten hän kirjoitti kaiken erilliselle lapulle ja terveydenhoitaja saa seuraavalla neuvolakäynnillä sitten täydennellä ja korjailla ne korttiini.

Lopuksi punnitsimme myös minut. Painoni oli jälleen tippunut noin puolella kilolla, mutta se selittyy varmaan pelkällä nestevajeellakin. Kätilö totesi, ettei kannata huolestua, sillä tässä vaiheessa painon ei pitäisi normaalipainoisella edes olla vielä noussut itse raskauden takia. Kiinnitän kuitenkin nyt erityistä huomiota siihen, että tulen syöneeksi tarpeeksi paljon ja monipuolisesti.

Tiitiäisellä oli siis kaikki mallikkaasti. Hän ei tosiaan ole tainnut hetkahtaakaan minun sairastelemisestani, niin rajua kun se olikin. Minun oloni on kuitenkin edelleenkin heikko. Lisäksi raskauspahoinvointini on vain entisestään yltynyt vatsataudin seurauksena. Pahoinvointihan on ollut voimakasta ja jatkuvaa jo kuudennelta raskausviikolta alkaen.

Ennen sairastamista varsinaiset yökkäykset ja oksentamiset tapahtuivat kuitenkin melko harvoin keskittyen muutamaan kertaan päivässä. Nyt yökkäily on jatkuvaa, enkä koskaan tiedä päättyykö se oksennukseen vai ei. Onneksi minulta ei jostain syystä edelleenkään nouse ruoat kunnolla ylös, vaan oksennan lähinnä pelkkää nestettä. Pahoinvoinnista, yökkäilystä ja oksentamisesta muodostuva mielleyhtymä juuri sairastamaani vatsaflunssaan ei kuitenkaan ainakaan helpota oloani.

Huomenna starttaa jo kolmastoista raskausviikko! Enää viikko, niin ensimmäinen kolmannes on turvallisesti takana. Ehkä ne olotkin tästä vielä helpottuvat…

Pieni LISÄYS vielä: Edellisellä kerralla raskaus meni kuukautisista laskien kesken raskausviikolla 11+5. Nyt olemme siis takuuvarmasti yli tuonkin päivän kaikilla mahdollisilla laskutavoilla, vaikka eihän sillä mitään merkitystä todellisuudessa olekaan.