Pieni vauva

Haitula on jo kolmen ja puolen kuukauden ikäinen ja meidän perheelle kuuluu oikein hyvää. Huomenna on vuorossa kehityskontrolli, mikä hieman jännittää, vaikka mitään syytä huoleen ei pitäisi ollakaan. Kaikki alle 2,5-kiloisena syntyneet kontrolloidaan siis kolmen kuukauden ikäisenä - olipa vauva keskonen tai ei. 

Tuntuu edelleen ihmeelliseltä, että meitä on nyt neljä. Jännitin raskausaikana, onko mahdollista rakastaa toista lasta yhtä paljon, kuin Tiitiäistä. Että voisiko muka kukaan olla yhtä ihmeellinen ja ihana. Kyllä on ja kyllä voi. 

Haitula on aivan uskomattoman hurmaava tapaus. Hän on kova tarkkailemaan ympäristöään ja rakastaa ihmiskasvoja. Hän on tyytyväinen vauva, joka nukkuu todella hyvin. Unien suhteen Haitula on aivan eri maailmasta, kuin Tiitiäinen.  Toivottavasti myös jatkossa. 

Kirjoittelen synnytyskeetomuksen (tai siis -kertomukset) mahdollisimman pian ja muutenkin meidän kuulumisia. Nyt menen unille, jotta jaksan aamulla virkeänä Naistenklinikalle. Miltäköhän tuntuu palata vastasyntyneiden teho-osastolle? Minulla on myös aika monta kysymystä, joihin neuvolassa ei ole osattu vastata tai joita en vielä ole edes uskaltanut kysyä. Jännittää.

Laskettu päivä

Tänään on 5.7. eli Haitulan laskettu aika oli tänään. Merkkipäivän kunniaksi pääsemme lähtemään sairaalasta kotiin. Sain Haitulan toissapäivänä viereeni osastolle. Tänään sairaalahuone vaihtuu uuteen kotiin, jota minäkään en ole vielä valmiina nähnyt. Meillähän tosiaan osui muutto Haitulan syntymäpäivälle.

Me molemmat voimme oikein hyvin, vaikka vielä onkin paljon harjoiteltavaa syömisestä alkaen. Haitula lähtee kotiin lisävarusteenaan nenämahaletku, joka toivottavasti saadaan pois mahdollisimman pian. Haitula muistuttaa ulkonäöltään, eleiltään ja ilmeiltään häkellyttävän paljon Tiitiäistä. Molempien tarkkavaisuus ja jäntevyys on myös hyvin samantapaista, vaikka Haitula häviääkin syntymäkoossaan isosisaruksellen 700 g ja 4 cm.

Olo on onnellinen. <3

Pieni Haitula ♥

"Olipa kerran haitula, joka oli pienempi kuin pieni. Pikkuruinen tylleryinen aivan mahdottoman pieni..."

Haitula syntyi tänään kello puoli kaksi aamuyöllä raskausviikolla 39+3. Mini-ihmisellämme oli syntyessään painoa reilut 2200 g ja pituutta vajaat 45 cm. Hän on vielä vastasyntyneiden teholla saamassa pientä tukea hengitykseen. Voi, kuinka kovasti odotan saavani hänet rinnalle!  ♥

Synnytyksen osalta kaikki meni lopulta oikein hyvin ja varsinainen synnytys oli hyvin nopea. Kirjoittelen siitä tuonnempana.

Latenssivaiheen uhri - taas

Niinhän siinä sitten tietenkin kävi, että kohdalle osui taas saatanallinen latenssivaihe - tuo kaamea riesa, josta kukaan ei ensimmäisellä kierroksella ollut varoittanut, mutta jota tällä kertaa jo osasin pahaa aavistaen odotella. Toki olin myös antanut kertoa itselleni terveydenhoitajien, kätilöiden, lääkäreiden sekä useamman kerran synnyttäneiden ystävieni suulla, ettei minun viime synnytyksessä kokemani kaltaista latenssivaihetta usein enää seuraavissa synnytyksissä tarvitse kärsiä.

Muuta niin vain ollaan taas tässä! Kivuliaat ja säännölliset supistukset alkoivat sunnuntai-iltana enkä ole nyt kahteen yöhön nukkunut yli 10 minuutin pätkää putkeen. Kipu on saatanallinen eikä siihen auta mikään - täytyy vain sietää aina sen pahimman yli. Aluksi auttoi lämmin (käsi, lämpötyyny tms.), mutta tämän yön edetessä lähes kaikki kosketus supistusten aikaan on alkanut vain ahdistaa ja jopa sattua - aivan kuten viime kerrallakin.

Odotan aamua kuin kuuta nousevaa, sillä jos eiliset ja sitä vanhemmat merkit pitävät paikkansa, niin etenkin aamun ja myös osittain päivän ajaksi supistukset jonkin verran helpottavat. Toisaalta väsy on viime päivien helteiden, koronakevään ja huonosti nukuttujen öiden takia sellainen, että nyt jo hirvittää, kuinka pitkään tätä jaksan. Viime kerrallahan tarvi lopulta valvoa vain kolme vuorokautta. Saa nähdä, missä vaiheessa tällä kertaa oma kivunsieto ja jaksaminen loppuvat ja/tai synnytyssairaalasta todetaan, että synnytys on syytäkäynnistää. Latenssivaihehan ei siis tarkoita, että itse synnytys on käynnistynyt!

Jännittää myös Haitulan jaksamisen takia. Edellisellä kerrallahan synnytys tosiaan lopulta käynnistettiin puhkaisemalla kalvot, sillä minä en yksinkertaisesti olisi enää jaksanut pitempää ja kivut olivat sitä tasoa, ettei edes vesi pysynyt enää sisällä. Toisaalta elettiin raskausviikolla 40+0. Nyt viikkoja on kasassa 39+2. Kovat supistukset otti veronsa myös Tiitiäiseltä ja lopulta jouduttiinkin turvautumaan imukuppiin, mikä tietenkin mietityttää tämänkertaisia supistuksia kärvistellessä latenssivaiheen venyessä. Ja sehän saattaa venyäviikonkin mittaiseksi!

Soitin myöhään sekä toissa- että eilen illalla Naistenklinikalle, jotta saisin vähän tukea ja turvaa sekä ohjeita. Kotona mennään siihen asti, kun kipu ja jaksaminen sen sallivat eikä ilmaannu muita syitä lähteä sairaalaan - kuten viime kierroksella jo opinkin. Toki jos kivut yltyvät aivan sietämättömiksi, on mahdollisuus käydä hakemassa hieman vahvempaa kivunlievitystö, kutrn kipupiikki, jonka sain lopulta viime kierroksella kahteen kertaan ennen synnytyksen käynnistämistä. Ensimmäinen piikki auttoi ja toi elämäni onnellisimman tunteen sekä hetken hengähdyksen kipuun. Toisella piikillä ei sen sijaan ollut jostain syystä kummoista vaikutusta.

Nyt siis pitää vain jaksaa ja sietää väsymystä ja poskettoman kovaa kipua. Kun synnytys lopulta jollain tapaa käynnistyy, niin sitten on onneksi luvassa parempaa kivunlievitystä ja apuna maailman parhaita ammattilaisia. Toivottavasti myös Haitula jaksaa mahdollisimman hyvin. Pian nähdään! <3

Koska mennään?

Laskettuun aikaan on tasan viikko, mutta olo on sellainen, etten oikein usko raskauden jatkuvan ensi sunnuntaille saakka. Sormet on kyllä sen puolesta ristissä niin tiukasti, kuin vain mahdollista, sillä uuden kotimme remontti valmistui perjantaina ja varsinainen muutto on tulevana keskiviikkona. Niin kovasti toivon, että ehtisimme muuttaa edes suunnilleen ennen Haitulan saapumista.

Eilinen päivä kului kokonaisuudessaan kaverin polttareita juhliessa. Päivä oli pitkä, mutten kokenut sitä mitenkään raskaaksi, vaan jaksoin oikein hyvin muiden tahdissa Pääsin nukkumaan puolenyön jälkeen, mutta nukkumisesta ei lopulta tullut oikein mitään, kiitos kuumuuden, jatkuvan napakan supistelun sekä närästyksen, joka oli täysin itse aiheutettu runsaalla rasvaisen syömisellä sekä kuplajuomilla.

Aamulla heräsin hirveään "krapulaan". Oletin sen johtuvan väsymyksestä yhdistettynä kuumuuteen ja eilisen runsaaseen syömiseen. Pikku hiljaa kuvioon ilmestyi kuitenkin myös entistäkin napakammat ja kivuliaat supistukset, joita tulee useamman kerran tunnissa - välillä hyvinkin tiheästi. Hyvin samanlaisia tuntemuksia ja supistuksia oli edellisessä raskaudessa perjantai-iltana ja lauantaina, kun Tiitiäinen lopulta syntyi maanantaiaamuna.

Voi toki olla, että tämän päivän tuntemukset todellakin johtuvat rasituksesta ja huomenna palataan taas aiempiin olotiloihin. Terveydenhoitaja muistaakseni myös jollain neuvolakäynnillä varoitteli, että jo kerran synnyttäneenä aivan loppumetreillä saattaa tulla jonkinmoisia "valekäynnistymisiä" ennen kuin varsinainen synnytys sitten lopulta käynnistyy. Eiköhän asian laita selviä meille tässä seuraavan viikon kuluessa.

Tiistaina on seuraava neuvola ja keskiviikkona muutetaan viimeiset tavarat. Toivottavasti Haitula saapuu kuitenkin vasta viikon päästä. Ja toivottavasti hänellä on kaikki hyvin. Nyt pitää varmaankin vihdoin pakata sairaalakassi loppuun ja täyttää tuo sairaalaan mukaan otettava Ajatuksia tulevasta synnytyksestä -lomake. Tänään vasta konkretisoitui itselleni, että tämä Haitula tosiaan täytyy ihan tosissaan vielä synnyttääkin. Olisi ehkä voinut kuvitella, että tuo tosiasia olisi selvääkin selvempi jo yhden lapsen synnyttäneelle... ':D

Vasta-aineita

Meillä tosiaan on se tilanne, että minä olen rhesus-tekijän suhteen negatiivinen, kun taas puoliskoni on positiivinen. Tiitiäinenhän on minun tavoin rh-, mutta Haitula rh+. Tiitiäistä odottaessa jännitin veriryhmäasiaa paljon tätä raskautta enemmän - varmaankin, koska tuolloin ei alkuraskauden jälkeen ollut enää oikein muuta stressattavaa, minkä lisäksi oli myöa ihan eri tavalla aikaa pyöritellä asioita ja stressata.

Tällä kertaa sydämentyksiä on riittänyt seulaan jäämisen takia sen verran, että kaikki muu stressaaminen raskauteen tai vauvan saapumisen mukanaan tuomiin mullistuksiin liittyen on jäänyt. Puhumattakaan koronatilanteen ja kaksivuotiaan tarjoamista lisämausteista.

Edellisessä verikokeessa verestäni ei löytynyt vasta-ainetta rh-tekijälle, mutta sain kuitenkin rutiinin mukaisesti anti-D-suojauksen. Viimeisimmän verikokeen tulokset eivät olleet ehtineet tulla ennen viimeviikkoista neuvolakäyntiä, joten kävin katsomassa ne OmaKannasta eilen illalla. Tällä kertaa verestäni on löytynyt vasta-ainetta. Kirjauksena lukee, että heikko vasta-aine johtuu todennäköisesti äidim saamasta rutiinimaisesta raskaudenaikaisesta suojauksesta (eli siis aiemmin saamastani anti-D-piikistä).

Minä tietenkin pelästyin tätä, mutta enpä tullut kuitenkaan soittaneeksi neuvolaan. En yksinkertaisesti vain jaksanut/saanut aikaiseksi. Näissä tilanteissa jotenkin toivoisi, että joku soittaisi tulokset ja avaisi niitä sekä vastaisi mahdollisiin kysymyksiin. Toki olisin voinut soittaa itsekin, mutta alkaa olla puhti niin loppu, etten vain onnistunut sitä tekemään. Nyt sitten stressaan viikonlopun yli tiistaiaamuiseen neuvolakäyntiin. Toivottavasti Haitulalla on kaikki hyvin eikä elimiatöni yritä hyökätä hänen kimppuunsa.

Lähtökuopissa

Laskettuun aikaan on jäljellä kaksi viikkoa. En osannut päättää sopiiko tuohon kahden viikon eteen paremmin vielä vai enää. Sinänsä vielä, sillä viimeviikkoisen neuvolan perusteella pikkuinen on jo aivan lähtökuopissa ja terveydenhoitajakin totesi, että jos se sieltä lähtee tulemaan niin saa tulla. Helteetkin saavat aikaan sen, että kaksi viikkoa kuulostaa korvaani todella pitkältä ja piinalliselta.

Toisaalta toivon, ettei Haitula saapuisi päivääkään etuajassa. Meillä on tosiaan remontti kesken uudessa kodissamme ja olisi kiva päästä muuttamaan ennen Haitulan syntymää. Remontin pitäisi valmistua kuitenkin tämän viikon aikana niin, että muuttaa voitaisiin jo viikonloppuna. Jännä nähdä, kuinka käy.

Haitula on siis tosiaan laskeutunut aivan alas eikä hänen päätään saanut juuri liikuteltua. Oma liikkumiseni on vielä suhteellisen ketterää eikä mitään vaivoja ole ilmaantunut. Haitulan liikkeet kyllä jysäyttävät välillä oikein kunnolla alakertaan, mikä tuntuu todella rajulta. Lisäksi viime yönä ja tänään on tuntunut muutamaan otteeseen menkkamaista jomottelua, jota tuntui Tiitiäistä odottaessa ainoastaan hieman ennen synnytyksen latenssivaiheen alkamista, mikä tietenkin laittaa miettimään, selvitäänkö tässä kuitenkaan laskettuun aikaan asti.

Synnytystä en vieläkään ole ehtinyt juuri miettiä. Mieltä lohduttaa se, että HUS on purkanut rajoituksen, jonka mukaan tukihenkilö (tässä tapauksessa puoliskoni ja lapsen isä) olisi saanut tulla mukaan vain alatiesynnytksen ns. aktiiviseen vaiheeseen, kun ollaan synnytyshuoneessa. Käytännön asioita ollaan mietitty lähinnä sen verran, että äitini tulee katsomaan Tiitiäistä synnytksen ajaksi.

Ehkä eniten jännitää se, kuinka erilainen toinen synnytys saattaa olla. Toki jännittää sekin, jos se on yhtä piinallisen pitkä, kuin edellinen. Tiitiäisen synnytykseen kuului tosiaan pitkä ja kivuliaan piinallinen latenssivaihe, jonka aiheuttamiin kipuihin ei auttanut oikein mikään.  Niinpä tulin valvoneeksi kaksi vuorokautta ennen varsinaista synnytyksen käynnistymistä (tai siis käynnistämistä). Tuona aikana edes makaaminen ei onnistunut.

Lopulta tiedoissani lukee, että varsinainen synnytys kesti viisi tuntia ja 20 minuuttia. Todella nopea siis ensisynnytykseksi. Terveydenhoitaja totesikin viimeviikkoisella neuvolakäynnillä, että tuon keston valossa ei kannata jäädä kotiin odottelemaan, kun synnytys tällä kertaa käynnistyy. Vaan jännä nähdä, miten synnytys tällä kertaa ylipäätään käynnistyy. Onko taas vuorossa jonkinmoinen latenssivaihe vai mennäänkö tällä kertaa heti asiaan? Tai ehkä synnytys pitää lopulta käynnistää. Tai sitten jotain aivan muuta.

Muuton ohella pitäisi vielä jaksaa valittaa myös KELAn äitiysrahapäätöksestä, joka on laskettu siten, että siinä on huomioitu mukaan muutama edelliselle hoitovapaalleni osunut kuukausi, vaikka olen ehtinyt olla töissä kokonaisen vuoden ennen nykyisen äititiysvapaani alkamista. En yhtään jaksaisi, mutta pakko se on, kun tuloni ovat viimeisen vuoden aikana olleet ihan merkittävästi suuremmat, kuin ennen edellistä äitiysvapaatani, jonka perusteella KELA nyt lopulta päätyi nykyisenkin äitiysavustukseni maksamaan, sillä parin kuukauden hoitovapaan tulojen mukaan laskeminenhan laskee vuosituloja äkkiä aika roimasti. En jaksaisi! Aivot ovat jo aivan tohjoa eikä mikään ylimääräinen ajatustyötä ja vaivaa vaativa suju ilman ylivoimaiselta tuntuvia ponnisteluja.

Melkein vapaalla

Vihdoin viikko sitten alkoi äitiysvapaa. Tiitiäinen ei ole edelleenkään päiväkodissa, joten sitä toivomaani (ja kovasti tarvitsemaani) vapaata en nyt valitettavasti ennen laskettua aikaa saa. Toki vielä on se mahdollisuus, että puoliskoni pystyy jäämään juhannukselta lomille, jolloin saisin edes viikon hengähdystauon - toinen viikko, kun menee varmasti muuttaessa.

Toki tämäkin arki ilman duuneja tuntuu höyhenen kevyeltä aiempaan verrattuna, vaikka kaksivuotian kanssa riittääkin tekemistä aamusta iltaan. Ollaan lähdetty pääsääntöisesti aamupalan jälkeen ulos leikkimään ja siitä suoraan leikkipuistolounaalle (ihan uskomattoman upea julkinen palvelu muuten!!) ja sitten päivä(uni)kävelylle. Toisin sanoen ollaan ulkoiltu noin aamukymmenestä vähintään iltapäivään ja joinain päivinä päivällisaikaan asti.

Mitään sen kummempia raskauteen liittyviä vaivoja minulla ei tällä hetkellä oikeastaan ole. Toki etova olo kulkee edelleen mukana ja väsy on etenkin iltapäivisin aivan hirveä. Aamuöisin nukun huonosti ja ylipäätään öisin on kuuma, vaikka ikkunasta tuleekin vielä mukavan viileää ilmaa. Kaikilta kolotuksilta olen toistaiseksi kuitenkin välttynyt, vaikka iltaa kohden liikkeelle lähteminen pitkä(hkö)n istumisen jälkeen on kyllä aikamoista vaappumista lantion kolottaessa kauttaaltaan.

Huomaan myös, että alakertaan tuntuu selkeästi enemmän painetta kuin edellisessä raskaudessa, jolloin ei oikeastaan ollut minkäänmoisia tuntemuksia edes siinä vaiheessa, kun tunsin Tiitiäisen laskeutuneen alas. Tämä johtuu varmasti siitä, etten ihan täysin ole ensimmäisen raskauden jälkeen ehtunyt toipua. Lisäksi minua on, edellisen raskauden tapaan, supistellut lähes koko raskauden ihan ensimmäisiä kuukausia lukuun ottamatta. Tämän takia jännitinkin hieman viimeviikkoista neuvolalääkärikäyntiä. Kohdunkaulalla oli kuitenkin edelleenkin pituutta ainakin 3 cm ja kohdunsuu oli visusti kiinni, joskin pehmeä toisin, kuin tässä vaiheessa Tiitiäistä odottaessani.

Jännitin lääkärikäyntiä myös sen takia, etten ole ollut missään vaiheessa oikein kartalla siitä, miten päin Haitula kohdussani oleilee. Johtuu varmasti osittain etuseinässä olevasta istukasta, mutta osittain myös siitä, että tämä pikkuinen liikkuu paljon isosisarustaan vähemmän. Lääkäriä edeltäneenä yönä hän kuitenkin mylläsi kuin viimeistä päivää ja aamulla olin hyvin varma siitä, että Haitula oli asettautunut raivotarjontaan. Ja oikeassahan minä olin - siellä hän oleskeli pää alaspäin asettautuneena.

Tämä helpotti oloani, sillä olin ehtinyt jo heräellä pelkoa siitä, ettei Haitula koskaan asetu raivotarjontaan, mikä tarkoittaisi perätilasynnytystä tai sektiota. Varmasti synnytykseen liittyvillä kronarajoituksilla on osansa näiden pelkojen herättelijänä. En ainakaan keksi, mistä muualta olisin tuollaisen huolen onnistunut itselleni keksimään. Ajatusketjuni on siis lähtenyt juoksemaan sitä kautta, että olen ollut huolissani mahdollisuudesta joutua synnyttämään ilman puoliskoani ja sitten maalaillut mieleeni tilanteista, joissa tämä toteutuisi.

Lääkärissä kaikki oli siis onneksi hyvin. Sf-mitta kuitenkin tipahti sinne alakäyrän tuntumaan, kun sen oli tähän asti mennyt lähempänä keskikäyrää. Todettiin kuitenkin, että mitataan uudestaan seuraavalla neuvolakäynnillä juhannusviikolla ja katsotaan, mikä tilanne on tuolloin. Tiitiäistä odottaessani sf-mittahan tipahti käyrien alapuolelle juuri tuolla neuvolakäynnillä, minkä takia käytiin ylimääräisessä ultrassa Naistenklinikalla. Epäilenpä, että tälläkin kertaa on vuorossa tuo samainen reissu. Tällä kertaa se toki jännittää enemmän, kun poikkeavien seerumiseulan arvojen takia tässä raskaudessa on edelleenkin niitä kohonneita riskejä jos johonkin, minkä takia tuon sikiön koon seuraamisen kanssa pitäisi myös olla tavanomaista tarkempi.

Heräilen edelleen öisin miettimään, mikä kaikki saattaa mennä vielä pieleen (tai olla pielessä). Olemme kuitekin uskaltautuneet hommaamaan (normaalilevyiset) rattaat, joihin saa molemmat pienet matkustajat sekä ostamaan pussin pieniä vaippoja. Muuton lähestymisen myötä on myös tullut katsottua läpi Tiitiäiseltä jääneet vaatteet ja jätettyä 50- sekä 56-kokoiset pakkaamatta muuttolaatikoihin. Ja onhan meidän uudessa kodissamme myös varattu kaksi huonetta lapsille!

Tiitiäinen odottelee Haitulaa edelleenkin todella kovasti ja huomio hänet kaikissa suunnitelmissaan ja puheissaan. Se liikuttaa ja lämmittää sydäntä, mutta samalla saa myös välillä sydämen pamppailemaan, kun tahtomattani mietin, että entä jos kaikki ei tosiaan menekään/olekaan hyvin. Vaan pitäisi osata luottaa siihen, että todennäköisempää on, että meitä on kolmen sijaan neljä aika tarkalleen kuukauden päästä ja Haitulalla on kaikki hyvin.

Huomenna alkaa 37. viikko eli viikon päästä Haitula on täysiaikainen. Tuntuu ihan hurjalta, että ollaan jo täällä. Vielä hurjemmalta tuntuu se, että olen näinkin täysipäinen kaiken tässä raskaudessa kohdalle osuneen jälkeen.

.........

EDIT: Närästys! Sen unohdin vaivoista. Öinen närästys saapui seurakseni noin viikko sitten, mutta se pysyy onnekseni ainakin vielä kurissa, kunhan muistan mussuttaa nukkumaan mennessänibkaksi Rennietä

Väsynyt odottaja

32+5. Piti taas tarkistaa laskurista, millä viikoilla nyt mennään. Vointi on sinänsä ihan hyvä, mutta alkaa olla puhti aivan loppu. Kaksi kuukautta on meidän perheessä tehty etätöitä kahden aikuisen voimin, yhden etäpäiväkotilaisen pörrätessä ympäriinsä. Kevät on omalla alallani töissä aina se rankin, mutta mitään tämän veroista en ole koskaan aikaisemmin kokenut. Yhden vapaapäivän olen tainnut viettää koronarajoitusten alettua ja kaikkina muina päivinä olen tehnyt töitä enemmän tai vähemmän koko valveillaoloaikani ellen ole ollut täysin lapsen hoitamisessa kiinni - monesti myös lapsen kanssa ulkoillessa.

Puoliskoni työskentelee edelleen täysin etänä, mutta minä joudun työskentelemään sekä etänä että paikan päällä. Tiitiäinen on edelleen etäpäiväkodissa, sillä emme uskalla häntä tartuntariskin takia päiväkotiin viedä. Ei sen puoleen, että häntä sinne edes voisi viedä - nuha alkoi pari viikkoa sitten eikä ota laantuakseen. Epäilemme siitepölyallergiaa, mutta päiväkodista on tullut yksiselitteiset ohjeet siitä, ettei nuhaista lasta voi sinne viedä. Arki on siis muuttunut entistäkin vaikeammaksi.

Onneksi äitini pystyy olemaan Tiitiäisen kanssa ulkoilemassa valtaosana aamuista aamupalan ja luonaan välillä sen noin kaksi tuntia. Tuona aikana minä joudun nimittäin olemaan aina työpaikallani ja puoliskoni pitäisi pystyä etätyöskentelemään kotona. Äitini mies kuuluu koronan riskiryhmään, minkä takia äidistäni ei saada apua tuon enempää. Muuta (riskitöntä) hoitoapua meidän ei ole mahdollista saada. Tilanne on todella sressaava.

Huomaan stressaavani myös Haitulan terveyden puolesta sekä synnytystä. Synnytyksessä stressaan ainoastaan koronarajoitteiden takia. Tuntuu ihan hirveältä ajatukselta, ettei lapsen toinen vanhempi pahimmillaan pääse lainkaan synnytykseen mukaan (jos siis sektio), jolloin myös vastasyntynyt joutuu viettämään aikaansa yksin ja muiden hoidettavana. Tuntuu jotenkin niin kohtuuttomalta meitä kaikkia kohtaan. Tämä asia surettaa, ahdistaa ja itkettää päivä päivältä enemmän.

Kuvittelin myös, että olisin jo aika hyvin käsitellyt seulaan jäämiseen liittyvät asiat Haitulan terveyteen liittyen. Mutta niinpä vain tuokin asia aina välillä hiipii mieleeni ja saa aikaan ylimääräistä stressiä ja ahdistuksen tunteita. Etenkin yön pimeinä tunteita tai muuten niinä väsyneimpinä hetkinä mietin, minkälainen olisi tulevaisuus mahdollisesti vaikeastikin vammaisen lapsen vanhempana. Muita poikkeaviin seerumiarvoihini liittyviä riskejä en onneksi stressaa enää - ainakaan tällä hetkellä.

Kuten olen kertonutkin, Haitulan liikkeet tuntuvat hyvin erilaisina kuin Tiitiäisen, minkä lisäksi hän liikkuu selvästi vähemmän. Viime viikkoina minulle on selvinnyt, että tämä taitaa pitkälti johtua etuseinässä olevan istukan lisäksi myös siitä, että Tiitiäinen vietti valtaosan ajastaan raivotarjonnassa, jolloin potkut ja muut jalkojen liikkeet tuntuvat todella selvästi vatsalla ja kyljillä.

Haitula sen sijaan on viime viikkoon asti viettänyt käytännössä kaiken aikansa mitä ilmeisimmin perätarjonnassa ja kaikki potkut ovat tuntuneet hassusti ja melko vaimeina lantion alueella, hassuina sisäpotkuina ja aivan alavatsalla tuntuvina hipsutuksina. Eräänä päivänä hän sitten kuitenkin kääntyi toisin päin, jolloin liikkeet tuntuivatkin aivan samalta, kuin Tiitiäisen liikkeet häntä odottaessani. Tuolloin liikkeet tuntuivat pitkin päivää myös huomattavasti selkeämmin. 

Tuon päivän jälkeen Haitula vietti taas viikon perätarjonnassa, mutta nyt viime päivinä on heitetty volttia siten, että hän viettää yhä enemmän aikaa ylävatsaa ja kylkiä potkien. Tuo tutulta tuntuva liikehdintä tietenkin rauhoittaa mieltä. Se lisää luottoani raskauden ongelmattomaan etenemiseen sekä poistaa sitä pahinta pelkoa synnytykseen liittyen vähentäen huolta mahdollisesta sektiosynnytksestä, johon joutuisin tässä tilanteessa yksin.

Onneksi jokaista päivää on piristämässä tuo pieni ihmeemme, joka jo kovasti odottelee Haitulaa syntyväksi. Tiitiäinen ottaa Haitulan huomioon aika lailla kaikessa tekemisessään sekä puheissaan, mistä tulee sellainen olo, että hän ihan ikeasti ymmärtää, että Haitula on aivan oikea ihminen, joka tulee meille kesällä. Uudesta kodistamme Tiitiäinen puhuu hänen, äidin, isän ja Haitulan kotina. Kokatessaan leikkiruokiaan hän kattaa aina paikan Haitulalle. Vatsaani hän pusuttelee, halailee, kuuntelee ja silittelee. Haitulalla on voimanpatti, kuten meillä kolmella muullakin. Jännä nähdä, mikä on Tiitiäisen reaktio siinä vaiheessa, kun Haitula todella saapuu perheeseemme. 

Jotain uutta

Nyt edetään jo 32. viikolla ja laskettuun aikaan on aika tasan kaksi kuukautta. Pakko myöntää, etten koskaan tiedä, millä viikoilla ollaan menossa ja joudunkin joka kerta asiaa pohtiessani tarkistamaan sen laskurista. Tiitiäistä odottaessamme tiesimme koko ajan missä mennään ja lueskeltiin aina, mitä minkäkin raskausviikon kuluessa noin keskimäärin tapahtuu. Nyt ei tuollaiseen ei yksinkertaisesti ole aikaa tai monesti edes jaksamista - kiitos kaksivuotiaan ja koronaeristyksessä etätöitä tehden elämisen.

Toisen sokerirasituksen yhteydessä testattiin jälleen myös sikiön veriryhmä reesustekijän suhteen. Tämä siksi, että allekirjoittanut on veriryhmältään rh- kun taas lasten isä rh+. Tiitiäinenhän oli minun tavoin rh-, mutta Haitula onkin sitten rh+. Näin ollen kankkuuni pistettiin anti-D-immunoglobuliinia estämään mahdollista vasta-aineen muodostumista. Yhden piikinhän sain jo varuiksi vuodettuani verta raskauden alkupuolella. Pitipä tulla vielä tuonkin ylimääräisen stressin aiheuttajan riesaksi tähän raskauteen!

No sokeriarvot sentään olivat oikein mallikkaat - jopa paremmat kuin ensimmäisellä rasituskerralla. Tuo yllätti ihan tosissaan, sillä koronarajoitusten alettua en ollut (enkä ole vieläkään) juurikaan liikkunut. Sen sijaan istun päivät pitkät (viikonloppuja myöten) läppärin ääressä. Syön säännöllisesti, mutta voisin syödä terveellisemminkin. Etova olo on edelleen seuranani ympäri vuorokauden, vaikka oksentamisilta olenkin viime viikkojen ajan lähes kokonaan välttynyt. Aika harvaa ruokaa tekee mieli eikä tässä kyllä pahemmin ole aikaakaan kokkailla.

Piikin pistämistä varten sain yhden ylimääräisen neuvolakäynnin, mikä oli aivan luksusta. Neuvolassamme on nyt todella hiljaista (varmaankin pientenkin flunssaoireiden takia peruutettujen aikojen ansiosta), joten perus testien päälle istuskelin rauhassa keskustelemassa terveydenhoitajamme kanssa vaikka kuinka pitkään. Voi kun aina olisi tällaista!

Ensi viikolla on vuorossa ennakollinen isyyden tunnustaminen ja tänään aion hakea äitiysavustusta. Lykkäsin sitä viimeiseen asti nähdäkseni uuden äitiyspakkauksen. Pakkaushan julkaistiin lopulta viime viikon perjantaina ja ihastuin siihen heti. Harmikseni pakkaus lähtenee kuitenkin jakoon aikaisintaan touko-kesäkuun vaihteessa eli me emme sitä tule omin avuin saamaan ja nyt jaossa olevasta pakkauksesta en pahemmin pidä.

Harkitsin siis alun perin äitiysavustuksen ottamista pakkauksena sen takia, että Tiitiäinen on kontannut ja muuten käyttänyt kaikki pienet (äitiyspakkauksen kokoiset) vaatteet puhki. Samalla olisi kiva saada pienelle ihmiselle oma pakkaus kaikkinensa siksikin, että muuten tulemme käyttämään pääsääntöisesti vain Tiitiäiseltä jääneitä vaatteita ja tavaroita. Muutenkin tämä raskaus on ollut sellainen, että tuntuisi ihanalta ajatukselta aloittaa uudella äitiyspakkauksella tavallaan puhtaalta pöydältä.

Niinpä vain onni kuitenkin potkaisi ja saan toista lastaan odottavalta ystävältäni tuon uuden äitiyspakkauksen kunhan sen hakevat lokakuussa syntyvälle lapselleen.

Myös muuta uutta on luvassa, sillä tulimme ostaneeksi uuden asunnon! Asumme nyt suhteellisen tilavassa kolmiossa, mutta ajatuksena on ollut joidenkin vuosien kuluessa muuttaa isompaan asuntoon. Puoliskonihan on katsonut asuntoja koko tämän kahden ja puolen vuoden ajan, jonka olemme nykyisessä asuneet. Tämän löytämiseen meillä meni reilut kolme vuotta ja kun muutama viikko sitten osui aika lailla täydellinen koti kohdalle, niin pakkohan siitä oli tarjota!

Huomenna tehdään kaupat ja kesäkuussa on sitten edessä muutto. Vielä pitää tietenkin myydä toinen asunto alta pois ja tehdä uuteen pieni pintaremontti parketin hionnan ja maalaamisen merkeissä. Sitten päästään kotiin, josta ei tarvitse koskaan muuttaa pois. Maisemat ovat upeat ja lapsille on omat huoneet. Korona-aika on alleviivannut myös työhuoneen tarvetta sen verran vahvasti, että uudesta kodistamme löytyy nyt sitten sekin. Ah!

Ajankohta uudelle asunnolle on lopulta aika lailla täydellinen - nyt tänne jäävät muistot ovat meidän kolmihenkisen perheen muistoja. ❤ Uudessa asunnossa myös kokoonpano on uusi. Ihana ajatus, että saamme rakentaa sinne omat muistomme!

Odotushuoneessa

Istun jälleen laboratorion odotushuoneessa. Vuorossa on sokerirasituskoe vol 2. Tällä kertaa on etova olo ja posketon nälkä. Varmaankin johtuu siitä, että raskaus on nyt pitemmällä, mutta myös siitä, että kolme viimeistä viikkoa on mennyt hirveässä stressissä huonoilla yöunilla.

Etätyöskentely työhuoneettomassa kerrostaloasunnossa aktiivisen juuri kaksi vuotta täyttäneen etäpäiväkotilaisen kanssa on kaikkea muuta kuin kivaa tai helppoa. Me kaksi etätyöskentelevää vanhempaa olemme hänen ainut soaiaalinen kontaktinsa ja usein ainoa, mitä hänelle on tarjota on "Odota, äiti tekee töitä." "Isällä on kokous kesken." "Huomenna voidaan mennä. Ehkä." Ja mitä näitä nyt on.

Minä käyn tekemässä kaikkein eniten pitkäjänteistä keskittymistä ja ajatustyötä vaativat hommat aivan vieressä olevalla työpaikallani viikonloppuisin. Tuo onkin sitten se ainoa työhuoneellinen hetki meidän perheessä. Puoliskoni vääntää hommia pääsääntöisesti arkisin, jolloin minulla on suurempi vastuu Tiitiäisestä. Työni on pohjimmiltaan kuitenkin virka-aikaan ja arkisin tehtävää, minkä lisäksi työmääräni on etätyöskentelyyn siirtymisen myötä kasvanut sellaiseksi, että teen töitä silppuna enemmän tai vähemmän koko valveillaoloaikani. Tähän vaikuttaa tietenkin paljon myös etäpäiväkotilaisesta johtuva työn silppuuntuminen.

Omat voimavarat alkavat olla aivan loppu. En ole kolmeen viikkoon juuri liikkunut - istunut vain aivan liian pienen ruudun edessä täysin työskentelyyn sopimattoman pöydän ääressä pitkään istumiseen sopimattomalla tuolilla. Vähänkään pitempään istuminen saa aikaa jatkuvaa supistelua ja imetyksen aikaan kipeytyneistä ranteista kortisonipiikin jo kertaalleen saanut on jälleen kipeä. Stressitasot huitelevat taivaissa ja yöunet ovat silppua.

Pitäisi jäädä sairauslomalle - mitään muuta itseä kunnioittavaa vaihtoehtoa tässä tilanteessa ei ole. En kuitenkaan pysty tekemään tuota päätöstä enkä oikein tiedä miksi.

Stressiä on viime viikon aikana lisännyt entisestään päätös siitä, ettei synnytykseen saa (toistaiseksi) tulla mukaan tukihenkilö, kuin vain synnytyssaliin siksi ajaksi, kun varsinainen synnytys on käynnissä. Tämä jännittää siksi, että viime kerralla varsinaista synnytystä edeltänyt latenssivaihe oli minulla sellainen, etten tiedä, miten selviäisin samasta uuden kerran ilman puoliskoani tai toista itselleni läheistä ihmistä. Pelottaa myös se, että seerumiseulani arvojen perusteella aika lailla kaikki mahdolliset riskit ovat tässä raskaudessa koholla keskivertoon nähden. Mitä, jos kaikki ei mene nappiin ja minä olen tilanteessa aivan yksin?!

Itse koronasta en niin stressaa - tässä raskaudessa, kun on saanut jo sellaisen höykytyksen, etten enää osaa. Toki tiedostan varsin hyvin tilanteen ja pelkään myös tartuntaa (etenkin omilla riskiryhmään kuuluvilla läheisilläni) siinä määrin, että noudatamme karanteeniohjeita aika lailla tunnollisesti. Toki mietityttää oma tilanne, sillä vaikkei raskaana olevien ole sanottu riskiryhmään kuuluvankaan, niin kyllä kaikki taudit vain raskaana ollessa vielä keljummilta ainakin tuntuvat.

Haitula liikkuu paljon, joskaan en edelleenkään juuri tunne keskelle vatsaa osuvia potkuja tai liikkeitä. Aktiivisuudessaan hän ei taida ihan yltää Tiitiäisen tasolle, mutta on myönnettävä, että vertailu on vaikeaa, sillä istukan sijainnin takia liikkeet tosiaan tuntuvat kovin eri tavalla ja erilaisiltakin, kuin Tiitiäistä odottaessa. Ylipäätään taidan Tiitiäisen liikkeistä muistaa ne aivan viimeisten kuukausien aikaiset. Toki aika viimeisiä aletaan jo viedä tässäkin raskaudessa. Sf-mitta minulta otettiin tavanomaisesta poiketen jo pari viikoa sitten, koska seerumiseulan arvot (ja toinen raskaus, jossa enimmäistä vähemmän neuvolekäyntejä) ja kohtu näyttää kasvavan nyt ainakin aika täsmälleen samalla käyrällä, kuin Tiitiäistä odottaessani.

Tiitiäinen tykkää kovasti halailla vatsaa sekä antaa pusuja ja laulaa Haitulalle. Jos tästä tilanteesta täytyy jotain positiivista löytää niin ainakin se, että pääsemme nauttimaan Tiitiäisen seurasta nyt 24/7. Yhdistelmä on uskomattoman raskas, mutta samalla ainutlaatuinen. Meitä on heinäkuussa todennäköisesti yksi enemmän, joten nämä hetket kolmisin ovat kultaakin kalliimmat. Ja onhan sitä iloista höpötystä ja laulelua ihana kuunnella myös työskentelyn lomassa, vaikka se usein pahemman kerran työntekoa häiritseekin. (Kiukkuhetkiä ei onneksi ole ollut kovin paljon. Ainakaan vielä.)