Johtofollikkeli

Maanantaiaamuna oli henkeäsalpaavan upea keli ajaessani autolla lapsettomuusklinikalle tyhjän kaupungin läpi. Tavallisesti olen taittanut matkan fillarilla, mutta jostain syystä tänä vuonna on jäänyt nastarenkaat laittamatta. Julkisilla matka olisi vienyt niin kauan, ettei se ollut vaihtoehto, kun lapsiani katsomaan tulleella äidilläni oli sovittuna muutakin ohjelmaa.

Jännitys iski ihan toden teolla päästyäni ratin taakse. Olin ajatellut, että viime kierron onnistunut ovulaation induktio olisi pyyhkinyt pois Haitulan yrityksen herättämän pelon hoitokierron epäonnistumisesta. Niin vain sydän hakkasi ja mietin mielessäni vaihtoehtoisia skenaarioita siitä, millä kaikilla tavoilla hoito on voinut mennä pieleen ja mikä olisi minun reaktioni niihin.

Oma lääkärimme oli joululomalla, joten ultran teki toinen erittäin kokenut ja meille jo Haitulaa yrittäessämme tutuksi tullut lääkäri. Hän oli katsonut läpi kaikki tietomme aivan ensikäynnistämme asti, mistä tuli todella lämmin ja luottavainen olo. Oli myös helpottavalta, kun ei itse tarvinnut käydä omaa tarinaa alusta asti läpi.

Kohdun limakalvo oli taas reilut 8 mm ja sen kaveriksi oikeasta munasarjasta löytyi 18-millinen munarakkula. Kaikki muut munarakkulat olivat todella selvästi pienempiä. Kaikki oli siis niin hyvin, kuin olla vain voi. 

Nyt sitten odotellaan ovulaatiota saapuvaksi. Aloitin ovulaatiotestien tekemisen maanantaina, joka oli kiertopäivä 13, jolloin sain testiin jonkin verran tummemman testiviivan, kuin eilen ja tänää. Sain tietenkin kehitettyä tuosta itselleni stressin ja nyt mietin jatkuvasti, meinaako ovulaatiota tulla lainkaan.

Ovulaatio-oireet loistavat edellisen kierron tavoin poissaolollaan eikä seksikään nappaa. En tiedä, mistä tämä johtuu. Ehkä väsymyksestä. Ehkä siitä, että keskenmenot ja jälleen kerran hoitoihin päätyminen ovat toden teolla lannistaneet minut. Tai ehkä kehoni on lopullisesti rikki.

Maanantain ihana keli ja follikkeliultran hyvät uutiset nostivat hetkeksi pintaan aidon ilon ja uskon onnistumiseen - olo oli kevyt ja luottavainen. Yllättävän vähän aikaa sitä kuitenkin kesti. Jotenkin tässä pitäisi nyt ryhdistäytyä ja onnistua löytämään ilo ja luottamus. Ei tässä muuten ole mitään järkeä.

Uusi mahdollisuus

Miten helpottavalta kuukautisten alkaminen voikaan tuntua! Meillä on taas uusi mahdollisuus onnistua!

Monirakkulaisten munasarjojeni ikävimpiä ilmentymiä on epäsäännöllinen kierto, jossa ovuloimattomuuden ohella raastavinta on useimmiten todella pitkiksi venyvät kierrot. Tällaisella kierrolla lapsen yrittäminen on yhtä helvettiä - puurtamista ilman todellista toivoa onnistumisesta (omituisena poikkeuksena imetysaika!!)

Kiitos Letrozolin, ovulaatio ja kuukautiset tulevat aika lailla oppikirjan mukaisesti, vaikka hoitokiertoni ovatkin klassista 28 vuorokauden kiertoa pitempiä. Jos vanhat merkit pitävä paikkansa, osuu nyt alussa olevan kierron ovulaatio aika tarkalleen uudellevuodelle.

Ehkä loma tekee taas tehtävänsä. 🤞

40 prosenttia

Ei näytä onni olevan tälläkään kertaa meidän puolellamme. Tein tänään uuden raskaustestin, koska tämä on tyypillisesti ollut suunnilleen se päivä, jona ensimmäisen raskaustestin olen tehnyt, JOS on ollut oireita, joiden takia olen katsonut aiheelliseksi koko testiä ylipäätään tehdä.

Rehellisyyden nimissä en koko testiä olisi tänään edes tehnyt, jos en olisi tehnyt viime torstaista testiä (vain tämänpäiväistä virtsarakon tähystystä silmälläpitäen) ja saanut siitä plussaa. Minulla ei ole käytännössä mitään raskausoireita (loppukierrolleni muutenkin tyypillistä) koholla olevaa lämpöä lukuun ottamatta.

Tein testin myös siksi, että lääkäri oli kirjoittanut minulle luomuyrityksistä mahdollisesti alkavan raskauden tueksi lugesteronin (luontainen keltarauhashormoni), jota kätilö viime torstaina kehotti minua ottamaan myös tässä letroilla tuetussa kierrossa. Kun ei siitä sinänsä haittaakaan ole. Halusin siis jonkun varmistuksen siitä, että lugesteronia kannattaisi edelleen ottaa ja toisaalta luvan lopettaa sen ottaminen ja kierron keinotekoinen pitkittäminen, mikäli tästä ei näytä raskautta tulevan.

No eihän se viiva ollut minnekään tummunut. Sinne päinkään. En valitettavasti löytänyt lähiapteekeista tuota torstaina tekemääni Clearbluen Early detection -testiä, joten ostin vastaavan testin eri merkkisenä. Tiedän toki aivan hyvin, ettei raskaustestejä ole varsinaisesti tarkoitettu tällaiseen eikä eri merkkisten raskaustestien tuloksia tai raskauksia ylipäätään voi verrata keskenään. Mutta. Kaikissa viidessä aiemmassa raskaudessa minulla on ollut näillä viikoilla jo todella selvä testiviiva. Lisäksi ensimmäisestä selvästä plussasta on kulunut jo neljä vuorokautta. Oireitakaan ei ole.

Testissä näkyy toki selvä, mutta todella haalea plussa. Aivan liian haalea etenkin, kun kyseessä on varhainen testi.

Soitin aamulla lapsettomuusklinikalle ja selitin tilanteen kätilölle. Totesin, että haluaisin tässä tilanteessa lopettaa lugesteronin ja katsoa, alkaako vuoto. En usko, että tästä raskautta enää tulee, ja se ainoa asia, joka minulla on menetettävänä on oma jaksamiseni. En halua koskaan enää palata siihen mielentilaan ja elämään, jossa aina odotan ja toivon. Odotan ja toivon, vaikka tiedän, ettei toivoa ole. 

Se lapsettomuudessa oli minulle rankinta - odottaminen ja toivominen tietämättä yhtään, tuleeko toive lopulta ikinä toteutumaan. Minun toiveeni on onneksi jo toteutunut. Toki toive kolmannestakin lapsesta on yhtä lailla toive. Se on kuitenkin hyvin erilainen enkä yksinkertaisesti ole enää valmis pistämään yhtä paljon peliin. 

Keskustelin kätilön kanssa melko pitkään ja hän totesi, että kuulostaa järkevältä lopettaa lugesterontuki tähän. Minulla ei ole sitä paitsi todettu vajausta alkuraskauden keltarauhashormonin erityksessä, joten jos tästä jotenkin ihmeen kaupalla raskaus vielä tulisikin, niin oman kehoni keltarauhashormonituotanto mitä todennäköisimmin riittäisi ylläpitämään raskauden turvallisemmille viikoille asti.

Nyt odotellaan siis vuotoa alkavaksi. Vuoto taas tuo mukanaan uuden mahdollisuuden. Ehkä sitten seuraavalla kerralla on parempi tuuri.

Kolmas kerta toden sanoo?

Ovulaatio oli vajaat kaksi viikkoa sitten. Lauantain vastaisen yön kivut eivät jättäneet epäilystäkään siitä, milloin ovulaatio todella tapahtui. Kivut olivat aivan jäätävät! Jouduin vaihtamaan keskellä yötä jopa alkkarit vanhoihin venähtäneisiin, koska ihan kaikenlainen kosketus alavatsan ja takapuolen alueella tuntui suoranaiselta kidutukselta.

Ovulaatiotestihän näytti plussaa perjantaina enkä olisi varmaan tiennyt ovulaatiota saapuvaksi ilman sitä (ja yön kipuja). Kaikki tavanomaiset ovulatio-oireet puuttuivat. Lämpö kyllä nousi heti lauantaina yli 37 asteeseen, mikä on hyvä todiste ovulaation tapahtumisesta.

Olen seuraillut mahdollisia raskausoireita todella tarkkaan. Miten sitä onkin taas saanut itsensä sellaiseen asentoon, että kuulostelee jokaista rasahdusta, kuin mikäkin luulotautinen! Mitään sen kummempia oireita en ole kuitenkaan huomannut, mitä nyt vasen munasarja jomottelee ja nännit hieman aristelevat - niitä painellessa. Siis oireita, jotka ovat tyypillisiä ihan kaikille kierroille. 

On minulla ollut aavistuksenomaista hengästymistä viimeisen kahden päivän ajan, minkä huomaan lähinnä maskia käyttäessäni. Lisäksi lämmöt ovat nousseet päivien kuluessa taas yli 37,5 asteen, mutta ehkä ne nousevat aina kierron loppua kohden. Olen myös heräillyt jo useamman päivän ajan pirteän oloisena aamukuudelta, kun normaalisti nukun helposti yli seitsemään.

Toisaalta yöllä ei ole tarvinnut ravata vessassa, nenä ei ole tukossa (paitsi flunssan takia ajottain) eikä olo ole etova. Illalla väsyttää tavanomaista aikaisemmin, mutta olen tosiaan myös herännyt tavanomaista aikaisemmin.

Tein kuitenki testin tänä aamuna, koska olen menossa maanantaina virtsarakon tähystykseen (koska pissasin kuukauden takaisen virtsatietulehduksen yhteydessä ihan toden teolla verta 🥶) ja halusin tehdä testin tänään, jotta voin vielä huomenna tarvittaessa soitella Urologian polille kysyäkseni... jotain. Tähystyksen voi tehdä, vaikka olisinkin raskaana, mutta kai minä kohdalleni kertyneiden kokemusten jälkeen haluan olla tilanteessa, jossa olen saanut rauhassa miettiä ja keskustella.

Tein siis Yliopiston apteekin raskaustestin (joka on jostain syystä oma suosikkini). Testi erottaa hCG-pitoisuuden 25 mIU/ml eli se ei ole mikään ultraherkkä testi eikä näin ollen todennäköisesti näyttäisi vielä plussaa (nyt olisi siis aivan enimmillään rv 3+5). Omasta mielestäni testi oli hyvinkin negatiivinen, mutta silti siinä näytti olevan aivan haalea viiva. Päätin siis hakea herkemmän testin, koska tilanne on tuo edellä kuvaamani.

Hain siis apteekista Clearbluen herkän testin ja tein sen lounaan jälkeen noin 4 tunnin pidättelyllä. Myönnän, etten todellakaan odottanut näkeväni kahta viivaa enkä katsonutkaan testiä sen tekeytyessä, vaan puuhailin muuta. Niin vain siihen kuitenkin piirtyi myös testiviiva! 

Olo on epäuskoinen. Meillä on ollut puoliskoni sanoin aivan käsittämätön osumistarkkuus viimeisen neljän kierron aikana: 3/4! (Ja 3/3 niistä, joissa oli ovulaatio.) Toisaalta tekemäni testi on ns. herkkä testi ja se erottaa näin ollen myös kemialliset raskaudet. Näillä viikoilla saaduista positiivisista tuloksista hiipuu joidenkin tutkimusten mukaan jopa 40 % lopulta negatiivisi.

Tästä käynnistyvät piinaavaakin piinaavammat viikot. Tällä hetkellä mietityttää oireiden laimeus edelliseen raskauteen (ja kaikkiin muihinkin edellisiin) verrattuna. Toisaalta tuntuu myös helpottavalta, ettei tunnu samalta, kuin kesken menneen raskauden alkaessa. Lisäksi välissä on loppunut imetys ja käytössä on ollut Letrozol eikä vertailulla muutenkaan saa todistettua mitään.

Onneksi joulu tekee tuloaan ja tuo tullessaan paljon puuhaa ja muuta ajateltavaa. Ehkä kolmas kerta toden sanoo! 🤞

Tadaa!

Jos tämä ei ole selvä ovulaatioplussa, niin ei sitten mikään! 

Minulla ei ole kaikista aiemmista hoitokierroista poiketen ollut kovin selkeitä ovulaatio-oireita, joten jännitin, onko sitä tulossa lainkaan. Kasvava munarakkula on kyllä aiheuttanut tuntemuksia vasemmassa munasarjassa, mutta muuten oireet ovat loistaneet lähes kokonaan poissaolollaan.

Kaikesta huolimatta ovulaatio näyttäisi kuitenkin olevan käsillä. Jännä nähdä, miten tässä kierrossa lopulta käy! 

Helpotuksen huokaus

Tänään oli follikkeliultra. Edellisellä kieroksellahan kävi niin, ettei ensimmäisessä hoitokierrossa kypsynyt yhtäkään munarakkulaa, mutta kahdessa seuraavassa kypsyi senkin edestä - ensin viisi ja sitten kolme. Neljännessä kierrossa (jossa Letrozol-annos tiputettiin kahdesta yhteen pilleriin vuorokaudessa) munarakkuloita kypsyi yksi. Tuosta kierrosta sai alkunsa rakas Haitulamme. ❤

Edellisen kokemuksen valossa taitaa olla aika helposti pääteltävissä, että jännitin tämänaamuista ultraa aika lailla. Minulla ei ole toistaiseksi ollut sen kummempia tuntemuksia, joista voisin aavistella ovulaation tekevän tuloaan. Pari päivää on kyllä tullut aivan avistus venyvää vuotoa, mutta ei lainkaan niin, että uskaltaisin sen perusteella lähteä veikkaamaan saapuvan ovulaation puolesta.

Vastaanotolle päästyäni kiipesin aika lailla suoraan tutkimustuoliin ja ensimmäisenä katsottiin kohdun limakalvon tilanne. Se oli kuulemma oikein todella esimerkillisen hyvän näköinen. (Miten ylpeä mieli voikaan tulla, kun lääkäri sanoo näin! 😆) 

Seuraavaksi ultrattiin vasen munasarja, josta löytyi hieno 18 mm halkaisijltaan oleva munarakkula. Oli kuulemma hienosti synkassa reilun 8,5 mm paksuisen limakalvon kanssa. Oikeassakin munsarjassa näkyi rakkula, joka oli omasta mielestäni  vasemmassa olevan kanssa hyvin samankokoisen näköinen. Lääkäri kuitenkin totesi, että ei se sieltä kehity, kun on selvästi pienempi ja toinen on synkassa limakalvon paksuuden kanssa. Tuo kommentti tuli niin varmasti, etten edes kysynyt toisen munarakkulan halkaisijaa. Hoitokertomuksessa komeilee, että oikea munasarja on levossa. Siihen on siis luottaminen.

Oma lääkärimme oli lomalla, joten minut ultrasi hänen sijaisensa. Kaikessa jännityksessä ja huumaavassa helpotuksessa unohdin kokonaan kysyä keltarauhashormonista, jota oma lääkärimme määräsi minulle tueksi mahdollisesti alkavan raskauden alkumetreille, kun ajatuksenani oli jatkaa yrittämistä vielä luomuna. Pitänee siis soittaa klinikalle ja kysyä, onko parempi koittaa sen kanssa vai ilman, kun nyt päädyttiin ovulaation induktioon.

Olo on todella helpottunut. On ihana tietää, missä mennään sekä se, että nyt on edes teoreettinen mahdollisuus onnistua raskautumisessa. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin ovulaatioon mennee vielä lähes viikko. En tiedä, kasvavatko minun munarakkulani poikkeuksellisen suuriksi vai vain hitaasti, mutta tuon kokoisilla munarakkuloilla minulla on tosiaan kestänyt aina lähes viikko siihen, että ovulaatio on tapahtunut. 

Olen varma siitä, että ratkaisu hoitoihin lähtemisestä oli oikea! Olo on kevyt ja helpottunut. ❤

Hoidoissa. Taas.

Kauan odotetut kuukautiset alkoivat vihdoin torstaina ja perjantaina otin ensimmäisen Letrozolin. Näin äkkiä siis luovutin.

Usko raskautumiseen ilman apua hiipui samaan tahtiin kierron muuttuessa keskenmenon jäljiltä siksi samaksi vanhaksi epämääräiseksi ei-miksikään. En kokenut meillä olevan muuta vaihtoehtoa, kuin hakeutua taas hoitoihin.

Mahdollinen yrittämisen ja onnistumisen venyminen tai edes uudet keskenmenot eivät olleet se, mikä painoi vaakakupissa eniten, vaan yksinkertaisesti se, että kierron palaaminen tuttuihin uomattomiin uomiinsa kaivoi esiin kaikki vanhat haavat yrityksestä ennen Tiitiäistä. Siihen limboon joutuminen, jossa ei koskaan tiedä yhtään, missä kierron kanssa mennään, milloin olisi syytä yrittää raskautua tai tehdä raskaustesti, ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Siihen joutuminen murskaisi minut. En yksinkertaisesti enää jaksaisi sitä. Etenkin, kun kokemuksesta tiedän, että se tuskin tuottaa toivottua lopputulosta. Miksi kärvistellä kärvistelyn takia. Toivoa, kun saa tässä tapauksessa myös purkista.

Eikä tämä päätös ilman valvottuja öitä syntynyt. Olen miettinyt pääni puhki ja yrittänyt kääntää jokaisen kiven, jotta päätös olisi sellainen, jota lopulta katuisin kaikkein vähiten. Juttelin asiasta niin puoliskoni, lapsettomuslääkärimme, teratologisen tietopalvelun kuin muutaman ystävänkin kanssa. 

Teratologiseen tietopalveluun soitin, koska halusin kysyä mahdollisuudesta jatkaa imetystä Letrozolin käytön ohella. Imetin siis Haitulaa edelleen kerran tai kaksi vuorokaudessa unille mennessä ja minä todella rakastin noita omia rauhallisia hetkiämme. Olisin halunnut pitää niistä kiinni niin kauan, kuin Haitulalle vain olisi kelvannut. Imetys oli myös yksi syy, miksi oli niin innoissani ensimmäisestä raskautumisestakin heinäkuussa - riemuitsin siitä, että vaikka raskausuutinen tulikin aikamoisena shokkina, niin eipä ainakaan tarvinnut miettiä imetyksen lopettamista sen takia, jos olisikin ajatuksena vielä yrittää yhtä lasta.

Lääkkeen kanssa imetystä voisi kuin voisikin teoriassa jatkaa. Minun kohdallani imetykseen tulisi yhdessä lääkkeen oton ja varoajan kanssa reilun kahden viikon tauko. Tämän kuuleminen helpotti todella paljon oloani, vaikka samalla päädyin yksiselitteisesti siihen, etten missään nimessä ottaisi lääkettä imetyksen jatkuessa. Se olisi siis joko tai. Joko tai siksi, että Letrozolilla (kuten muillakin lääkkeillä) on haittavaikutuksensa ja osa vakaviakin. Kun tiedetään, että imetys laskee hedelmällisyyttä (ja mahdollisesti lisää myös keskenmenoriskiä), niin ei olisi mielestäni millään tavalla perusteltua käyttää lääkettä imetyksen jatkuessa.

Minä rakastan tietoa. Rakastan sitä, kun pystyn tekemään päätöksen parhaaseen mahdolliseen saatavilla olevaan tietoon tukeutuen. Isoissa päätöksissä täytyy lopulta aina luottaa omaan intuitioon, mutta sen taustalla on syytä olla faktoja, tutkittua tietoa.

Lopullinen päätös hoitojen aloittamisesta nyt heti eikä sitten kun, syntyi lopulta sen seurauksena, kun en parina yksittäisenä päivänä päässyt imettämään Haitulaa lainkaan (kiitos häiden, mökkitalkoiden yms.). Itseltäni meinasi murtua sydän, mutta Haitula ei ollut asiasta moksiskaan (mistä myös meinasi murtua sydän). Tuli tunne, että ehkä nyt onkin meille sopiva hetki lopettaa. Jätin kuitenkin takaoven raolleen ja päätin jatkavani imetystä, jos Haitula osoittaisi mitään merkkejä siihen suuntaan, että hän kuitenkin kaipaisi tissiä. Ei osoittanut ja näin syntyi päätös hoitojen aloittamisesta heti seuraavan kierron alkaessa. 

Päätöksen synnyttyä kolmannen lapsen asiaa on tullut mietittyä ihan uudella tavalla. Vakavammin. Vastuu näiden asioiden miettimisestä aivan viimeiseen pilkkuun asti tuntuu jostain syystä paljon suuremmalta, kun on päättänyt turvautua hoitoihin. Koko touhusta kun tulee tuon päätöksen myötä jollain tapaa määrätietoisempaa ja enemmän suunnitellun suorituksen kaltaista.

Olen miettinyt niin monta kertaa, kuinka hyvä meillä on näin. Kyseenalaistanut päätöksemme siitä, että kolmatta lasta kannattaa lähteä yrittämään. Pelännyt, että aika ja huomio eivät tule riittämään kaikille. Pelännyt, että kaikki meneekin pieleen - että lapsella ei olisikaan kaikki kunnossa tai että mahdollinen uusi raskaus ja synnytys vahingoittaisi omaa terveyttäni. Ollut huolissani siitä, kuinka kolmen kanssa saisi nukuttua kunnon yöunia. Ja niin edelleen.

Kallistun kuitenkin aina sille kannalle, että kolmatta kannattaa yrittää. En osaa perustella kantaani, mutta se tuntuu oikealta. Luulenkin, että päätöksen kyseenalaistaminen johtuu pääosin pettymyksestä, jonka keskenmenot sekä hoitojen aloittaminen toivat tullessaan.

Voi kun olisimme onnistuneet tällä kertaa ilman apuja! Tuntui niin ihanalta päästä ensimmäistä kertaa elämässä kiinni siihen, miltä se tuntuu. Siihen kutkuttavaan jännitykseen ja odotukseen. Se oli meidän kahden oma salaisuus. Oli. 

Nyt mennään näillä eikä se enää tunnu niin musertavalta, kuin sillä hetkellä, jona ymmärsin, että on meidän aikamme heittää hyvästit yritykselle ilman apuja. Tämä on meille jo tuttu kuvio ja tuntuu helpottavalta tietää, että ovulaation induktiolla kiertoni muuttuu säännölliseksi ja lyhenee. Ennen kaikkea, minä ovuloin! Uusi mahdollisuus tulee siis hyvin varmasti aina uudestaan, vaikka raskauden alkamisessa kestäisikin. 

Tuo säännöllisen kierron mukanaan tuoma toivo (sekä tieto siitä, mitä oma keho kulloinkin tekee) on sanoinkuvaamattoman ihana tunne. Sitä tuskin ymmärtää kukaan, joka ei kärsi epäsäännöllisestä kierrosta (ja muista siihen liittyvistä oireista sekä seurauksista) tai muusta vastaavasta, joka tekee raskauden yrittämisestä puhdasta hakuammuntaa ja käytännössä hyvin epätodennäköistä.

Ehkä meillä on vielä joku päivä kolmaskin pikkuinen. 

Murtunut mieli

Ei siinä kauan lopulta kestänyt. Kierron sekaisin menemisen myötä haihtui mielenrauha ja varmuus siitä, että tässä koko touhussa on mitään järkeä. Hävettää sanoa tämä ääneen, koska tässähän vasta hetki sitten aloitettiin yrittäminen. 

Tuntuu niin käsittämättömän epäreilulta, että olemme tässä tilanteessa. En ihan oikeasti olisi uskonut, että kaiken kokemamme jälkeen meidän kohdallemme olisi sattunut vielä nämä kaksi viimeisintä. (Toisaalta, kuinka moni olisi tässä vaiheessa ehtinyt tulla kahdesti raskaaksi?!?) Ja silti, nämä meidän kokemamme vastoinkäymiset ja koettelemukset ovat pientä verrattuna siihen, mitä toiset joutuvat käymään läpi.

Kierron sekaisin meneminen taisi herättää taas sen vanhan epätoivon. Epätoivon, joka kumpuaa siitä, ettei tiedä yhtään missä mennään eikä ole edes teoreettista mahdollisuutta edistää asiaa saatikka tulla raskaaksi. Epätoivolta on vaikea nähdä, että lopussa voisi odottaa onnistuminen. 

Tämä muistuttaa minua siitä ensimmäisestä vuodesta, jonka yritimme lasta ilman yhtäkään selvää ovulaatiota ja gynekologi käski vain jatkaa. Missään ei lopulta ollut enää mitään mieltä ja olo oli, kuin pilkkopimeässä metsässä suuntaansa hakevalla vaeltajalla.

Tällä hetkellä olen vihainen siitä, että minut jätettiin aivan yksin keskenmenon kanssa. Nyt huomaan mielen ja kehon alkavan pettää. Olen tosiaan laihtunut silminnähden, hiukset tippuvat päästä (tähän saattaa vaikuttaa myös imetys ja edellinen raskaus), joka paikkaa kolottaa ja olo on totaalisen väsynyt ja vedoton.

Kävin viikonloppuna päivystyksessä, kun jalkaan tuli äkillinen kipu, jollaista en ole koskaan aiemmin kokenut. Halusivat ottaa labrat veritulpan varalta. Sitä ei onneksi ollut, mutta lääkäri kehotti olemaan vielä maanantaina yhteydessä omaan terveysasemaan ja pyytämään laajan verenkuvan. 

Olo on lannistunut. Kaiken kukkuraksi soimaan itseäni siitä, että ehdoin tahdoin lähdimme taas tähän. Lähdimme, vaikka olimme toisin päättäneet - juuri tämän ja vastaavien takia. Toki eihän sitä koskaan voi etukäteen tietää, miten lopulta käy. Vai olisiko pitänyt? 

Tässä voi tietenkin käydä vielä hyvin. Vastahan me aloitimme! Olen vain tällä hetkellä siinä kohdassa, josta on vaikea nähdä mihinkään suuntaan.

Kierto on sekaisin

Ehdinpä taas nuolaista ennen, kuin tipahti. Tein eilen kolmannen ovulaatiotestin. Se näytti aivan yhtä positiiviselta, kuin viime viikon loppupuolella. Eikä tuo toisenakaan tekemäni testi sittenkään kovin paljon näitä kahta vaaleammalta näytä. 

Pelkään pahoin, että keho on keskenmenosta sekaisin. Ylipäätään olo on ollut kahden keskenmenon jäljiltä omituinen. Olen laihtunut silminnähden, minkä lisäksi raskauden ja imetyksen aikana paksuuntuneet hiukset tekevät nyt elämänsä sulkasatoa. Väsy vaivaa.

Alkuraskaus on jostain syystä saanut minut aina laihtumaan ja esimerkiksi heinä-elokuinen raskaus ja keskenmeno veivät viimeiset pari ylimääräistä raskauskiloa mennessään. Viimeisimmän keskenmenon jälkeinen laihtuminen kuitenkin huolestuttaa. Kai tämä on hormonaalista. 

Ovulaatiotestien tekeminenhän pitäisi aina lopettaa plussaan (koska osalla testi ilmeisesti alkaa näyttää positiivista taas kierron loppua kohden?). Minä tein testin, koska en ole koskaan saanut testiin aivan täysvahvoja viivoja, kuten en nytkään. Kunnon oireitakaan ei ollut toisin, kuin esimerkiksi viime kierrossa. Lisäksi olen sunnuntaista alkaen tuntenut hieman nippailua oikean munasarjan kohdalla ja eilen tuli taas venyvää vuotoa, joten alkoi mietityttää, josko ovulaatio olisi sittenkin vasta tuloillaan.

Todennäköisimminhän tilanne on siis tosiaan se, että keho on sekaisin viimeisimmän keskenmenon jäljiltä. Tästä kielisi sekin, ettei vasemman munasarjan kohdalla tuntuva nippailu ole missään vaiheessa loppunut. Päälle vielä tuo ultrassa näkynyt paksuuntunut kohdun limakalvo, jonka olisi pitänyt vuotaa pois keskenmenovuodon yhteydessä, vaan eipä vuotanut. Ja nämä oudot ovulaatiotestitulokset. Raskaustesti sentään on jo negatiivinen.

Voi kun joku osaisi sanoa, missä mennään! 

Matka jatkuu

Tuntuu jotenkin absurdilta olla tässä. Emme varmaan koskaan olisi lähteneet yrittämään kolmatta lasta, mikäli en olisi tullut käytännössä yhdestä kerrasta ilman ehkäisyä raskaaksi. Puolivahingossa. Olimme toisaan jollain tasolla keskustelleet ajatuksesta kolmannesta lapsesta, mutta lopputulema oli aika yksiselitteisesti se, ettemme siihen enää uskaltaisi lähteä.

Pelotti ajatus taas uudesta keskenmenosta, yrityksen pitkittymisestä, raskauden komplikaatioista (joihin minulla on nyt edellisen raskauden valossa kohonnut riski) ja siitä, että lapsella olisi jokin vakava sairaus - riski, jonka mahdollisuus konkretisoitui ihan uudella tavalla Haitulan odotuksen myötä. 

Ja tässä me nyt olemme, kaksi keskenmenokokemusta "rikkaampina". Toki olemme päässeet kokemaan myös kaksi käsittämättömän helppoa ja nopeaa raskautumista. (Joista ensimmäinen saattoi olla myös "pelkkä" kemiallinen raskaus.)

Toivoa on jäljellä jäljellä. Paljonkin. Silti olen alkanut miettiä ihan eri tavalla sitäkin vaihtoehtoa, ettei meille kolmatta lasta välttämättä koskaan siunaannu. Voi olla, että olemme itse asiassa olleet todella onnekkaita, että meillä on Tiitiäinen ja Haitula. (Ja siis olemmekin! Tarkoitan nyt kuitenkin sitä, että ehkä heidän saamisensa todennäköisyys onkin ollut aivan häviävän pieni - niin pieni, että paljon todennäköisemmin meillä ei olisikaan yhtään lasta kaikesta yrittämisestä huolimatta.)

Vuoto on nyt loppunut. Se loppui noin viikko sitten, vähän reilu viikko keskenmenon jälkeen. Vuodon loppuminen oli minulle samalla sekä huono että hyvä uutinen. Hyvä uutinen se oli siksi, että ajatus edes teoreettisesta mahdolliuudesta päästä yrittämään uutta raskautta tuntuu helpottavalta.

Huonoksi uutisen teki se, että kohdun limakalvo oli ultrassa vielä sen verran paksu, että vuotoa olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tulla vielä reippaasti. Nyt sitä ei tullut tuon ultran jälkeen käytännössä yhtään. Voi kun tietäisinkin, mitä tuosta seuraa. Alkuviikosta tekemässäni raskaustestissä näkyi kuitenkin vain aivan haalean haalea haamu, kun osasin sitä etsiä.

Jännitysmomenttia kuvioihin on lisännyt se, että tämän viikon alkupuolelta alkaen minulta on tullut aivan aavistus ovulaatiosta tyypillisesti enteilevää venyvää vuotoa. Muita ovulaatiotuntemuksia ei kuitenkaan ole ollut ja vuotoa on tosiaan tullut todella paljon vähemmän, kuin viimeisimmissä ovulaatioissa.

Kävin eilen ostamassa ovulaatiotestejä. Ajattelin alkaa kerrankin testata ovulaatiota ajoissa. Ihan mielenkiinnosta, kun en ole siinä koskaan onnistunut ja toisaalta siksi, että pelkäsin, etten viimeisimmän keskenmenon jäljiltä tunnistaisi mahdollisesti saapuvaa ovulaatiota, ja siksikin, että huomaisin aiemmin kierron mahdollisen pitkittymisen eikä minun näin ollen tarvitsisi kärvistellä odottavassa epätietoisuudessa pitempään, kuin on pakko.

Yllätyksekseni ovulaatiotesti näytti positiivista! Ensimmäinen reaktioni oli huoli. Mietin, voiko ovulaatiotesti näyttää positiivista keskenmenoon liittyen, vaikka raskaustesti olikin jo alkuviikosta (lähes) negatiivinen. Tein tänään kuitenkin uuden testin ja testiviiva oli selvästi haaleampi. 

Olo ei ole ovuloiva ja nyt jännittääkin se, mihin kierto tästä etenee. Toivoa ovulaatiosta lisää se  että puoliskolla oli kova hinku harrastaa seksiä pari päivää sitten ja yleensä hänen halunsa nousevat ovulaation tahdissa. Toisaalta, ovulaatiosta kertovia oireita ei ole. 

Nyt odotellaan. Kahden viikon päästä olen toivottavasti keskenmenon lopputuloksen ja toisaalta kiertoni vaiheen suhteen astetta viisaampi. Aika saisi nyt kulua nopeasti.

Keskenmeno 3 vol. 3

Miksi keskenmenon kanssa jää terveydenhuollossa (ainakin Helsingissä) niin yksin? Sitä olen tänään miettinyt. En usko sen olevan pitkän päälle edes taloudellisesti kannattavaa - ihminen ja hänen terveytensä sekä hyvinvointinsa kun on muutakin, kuin akuuttia hoitoa vaativa kipu tai verenvuoto.

Kävin aamulla lapsettomuusklinikalla ultrattavana. Lääkäri tarkasti kohdun, joka suureksi helpotuksekseni näytti tyhjentyneen hyvin. Limakalvo oli vielä hieman paksuuntunut, mutta mitään raskausmateriaalia kohdussa ei näkynyt. Lisäksi edellisellä kerralla kohdussa näkynyt varjo oli poistunut. (Todennäköisimmin se oli ollut nesteen täyttämä kysta.)

Juttelimme lääkärin kanssa taas tovin ja katselimme käppyröitä, jotka kuvasivat keskimääräistä raskautumis- ja keskenmenotodennäköisyyttä kussakin iässä. Ei nuo prosentit mitenkään lohduttomilta vielä näyttäneet, vaikka oma historiani (2/5) todistaakin ihan toisenlaisia lukuja. Lopultahan se on myös niin, että niin kauan kuin jaksaa yrittää, on toivoa. Ainakin tiettyyn pisteeseen asti ja tiettyjen reunaehtojen täyttyessä.

Itseäni mietityttää tietenkin aika lailla se, että ne kaikki kolme kertaa, kun olen tullut ilman apuja raskaaksi, ovat menneet kesken. Toisaalta ovulaation induktio -hoidot ovat sellaisia, joiden ei sinänsä pitäisi juuri pienentää keskenmenoriskiä. Toki itselleni tyypilliset pitkät kierrot eivät taida nyt varsinaisesti ainakaan lisätä raskauden onnistumisen todennäköisyyttä.

Lääkäri kirjoitti varuiksi luonnollista keltarauhashormonia sisältävää Lugesteronia mahdollisesti alkavan raskauden alun tueksi. Sinänsä ei ole syytä epäillä, että minulla olisi ongelmia keltarauhasen erityksen kanssa etenkään, kun ovulaation induktiolla alkaneet raskaudet ovat edenneet normaalisti. Ei tuota vaihtoehtoa ole kuitenkaan poiskaan suljettu eikä keltarauhashormonin ottamisesta varsinaista haittaakaan ole.

Alkuraskaudesta ja siihen liittyvistä haasteista (ml. keskenmenot) kertyy myös koko ajan uutta tutkimustietoa ja ilmeisesti ainakin jonkin tanskalaistutkimuksen mukaan näyttäisi siltä, että yllättävän monessa alkuraskaudessa keltarauhashormonin eritys sakkaa. Sitä en tiedä, pelastaako lopulta keltarauhashormomikaan noita raskauksia.

Oloni keveni käynnin myötä sanoinkuvaamattoman paljon. Hurja fiilis, kun yhden lääkärikäynnin tuloksena huoneesta tuntuu astuvan ulos aivan eri ihminen, kuin se joka tuohon huoneeseen parikymmentä minuuttia aiemmin asteli. Siinä sai raha arvonsa!

Puhuimme käynnillä myös keskenmenoihin liittyvän hoidon vaikeasta saatavuudesta. Lääkäri totesi hänelle tulevan toisinaan jopa sellainen olo, kuin Helsingissä olisi kunnia-asia, mitä enemmän saadaan torpattua potilaiden toivomia ja itselleen tarpeelliseksi kokemia käyntejä keskenmenojen jälkeen. Kärjistäen sanottu, mutta aika lailla tuolta se on tuntunut itsestäni luurin toisessa päässä.

Ja kyllä minä senkin ymmärrän, että julkista rahaa on rajallisesti. Ymmärrän myös sen, että keskenmenoja tapahtuu paljon ja valtaosa niistä hoituu (ainakin fyysisesti) ihan itsekseen. Käynnit ultrassa tai muuten vastaanotolla voidaa siis nähdä ainakin tietyistä näkökulmista katsottuna ihan perustellustikin turhina - rajallisten resurssien hukkaan heittämisenä. Ja johonkin se raja on tietenkin vedettävä, mitä yhteisestä potista maksetaan.

Kuten alussa kuitenkin totesin, niin omasta mielestäni nyt käytössä oleva protokolla ei kuitenkaan ole keskenmenon kokevan terveyttä ja hyvinvointia millään muotoa edistävä tai tukeva eikä mahdollisesti taloudellisestikaan järkevä. 

Olo on aamun käynnin jälkeen taas luottavainen. Menetys itkettää edelleen, mutta lääkärikäynti loi minuun aivan ihmeellisen määrän helpotuksen mukanaan tuomaa toivoa - jopa pientä innostusta. Ehkä me vielä joskus saamme sen kolmannen syliin asti. ❤