Miksi keskenmenon kanssa jää terveydenhuollossa (ainakin Helsingissä) niin yksin? Sitä olen tänään miettinyt. En usko sen olevan pitkän päälle edes taloudellisesti kannattavaa - ihminen ja hänen terveytensä sekä hyvinvointinsa kun on muutakin, kuin akuuttia hoitoa vaativa kipu tai verenvuoto.
Kävin aamulla lapsettomuusklinikalla ultrattavana. Lääkäri tarkasti kohdun, joka suureksi helpotuksekseni näytti tyhjentyneen hyvin. Limakalvo oli vielä hieman paksuuntunut, mutta mitään raskausmateriaalia kohdussa ei näkynyt. Lisäksi edellisellä kerralla kohdussa näkynyt varjo oli poistunut. (Todennäköisimmin se oli ollut nesteen täyttämä kysta.)
Juttelimme lääkärin kanssa taas tovin ja katselimme käppyröitä, jotka kuvasivat keskimääräistä raskautumis- ja keskenmenotodennäköisyyttä kussakin iässä. Ei nuo prosentit mitenkään lohduttomilta vielä näyttäneet, vaikka oma historiani (2/5) todistaakin ihan toisenlaisia lukuja. Lopultahan se on myös niin, että niin kauan kuin jaksaa yrittää, on toivoa. Ainakin tiettyyn pisteeseen asti ja tiettyjen reunaehtojen täyttyessä.
Itseäni mietityttää tietenkin aika lailla se, että ne kaikki kolme kertaa, kun olen tullut ilman apuja raskaaksi, ovat menneet kesken. Toisaalta ovulaation induktio -hoidot ovat sellaisia, joiden ei sinänsä pitäisi juuri pienentää keskenmenoriskiä. Toki itselleni tyypilliset pitkät kierrot eivät taida nyt varsinaisesti ainakaan lisätä raskauden onnistumisen todennäköisyyttä.
Lääkäri kirjoitti varuiksi luonnollista keltarauhashormonia sisältävää Lugesteronia mahdollisesti alkavan raskauden alun tueksi. Sinänsä ei ole syytä epäillä, että minulla olisi ongelmia keltarauhasen erityksen kanssa etenkään, kun ovulaation induktiolla alkaneet raskaudet ovat edenneet normaalisti. Ei tuota vaihtoehtoa ole kuitenkaan poiskaan suljettu eikä keltarauhashormonin ottamisesta varsinaista haittaakaan ole.
Alkuraskaudesta ja siihen liittyvistä haasteista (ml. keskenmenot) kertyy myös koko ajan uutta tutkimustietoa ja ilmeisesti ainakin jonkin tanskalaistutkimuksen mukaan näyttäisi siltä, että yllättävän monessa alkuraskaudessa keltarauhashormonin eritys sakkaa. Sitä en tiedä, pelastaako lopulta keltarauhashormomikaan noita raskauksia.
Oloni keveni käynnin myötä sanoinkuvaamattoman paljon. Hurja fiilis, kun yhden lääkärikäynnin tuloksena huoneesta tuntuu astuvan ulos aivan eri ihminen, kuin se joka tuohon huoneeseen parikymmentä minuuttia aiemmin asteli. Siinä sai raha arvonsa!
Puhuimme käynnillä myös keskenmenoihin liittyvän hoidon vaikeasta saatavuudesta. Lääkäri totesi hänelle tulevan toisinaan jopa sellainen olo, kuin Helsingissä olisi kunnia-asia, mitä enemmän saadaan torpattua potilaiden toivomia ja itselleen tarpeelliseksi kokemia käyntejä keskenmenojen jälkeen. Kärjistäen sanottu, mutta aika lailla tuolta se on tuntunut itsestäni luurin toisessa päässä.
Ja kyllä minä senkin ymmärrän, että julkista rahaa on rajallisesti. Ymmärrän myös sen, että keskenmenoja tapahtuu paljon ja valtaosa niistä hoituu (ainakin fyysisesti) ihan itsekseen. Käynnit ultrassa tai muuten vastaanotolla voidaa siis nähdä ainakin tietyistä näkökulmista katsottuna ihan perustellustikin turhina - rajallisten resurssien hukkaan heittämisenä. Ja johonkin se raja on tietenkin vedettävä, mitä yhteisestä potista maksetaan.
Kuten alussa kuitenkin totesin, niin omasta mielestäni nyt käytössä oleva protokolla ei kuitenkaan ole keskenmenon kokevan terveyttä ja hyvinvointia millään muotoa edistävä tai tukeva eikä mahdollisesti taloudellisestikaan järkevä.
Olo on aamun käynnin jälkeen taas luottavainen. Menetys itkettää edelleen, mutta lääkärikäynti loi minuun aivan ihmeellisen määrän helpotuksen mukanaan tuomaa toivoa - jopa pientä innostusta. Ehkä me vielä joskus saamme sen kolmannen syliin asti. ❤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti