Jotain uutta, jotain vanhaa

Kävin eilen vastaanotolla lapsettomuusklinikalla. Pitkästä aikaan. Minullahan oli aika varattuna jo viime viikolle, mutta jouduin perumaan sen, koska Haitulalle ei ollutkaan ketään katsojaa eikä lapsia - tai ketään muutakaan - saa toistaiseksi ottaa koronan takia mukaan vastaanotolle. 

Olisi ollut niin ihana viedä tuo meidän pikkuinen ihmeemme näytille, mutta onneksi sentään luurissa kulkee mukana kuvat, joita näyttää. Tiitiäinen oli aikanaan useamman kerran mukanani, kun yritimme Haitulaa, sillä ensimmäiset käynnit osuivat kesälle eikä Tiitiäisen päiväkotiura ollut vielä alkanut. Olipa hän mukana siinä ultrassakin, jossa Haitula näytti ensimmäistä kertaa ihmiseltä. ❤

Oli ihana saada kertoa täydellisestä Haitulastamme lääkärille, joka on astunut mukaamme tälle matkalle jo viitisen vuotta ja kaksi lasta sitten. Hän on myös se, joka soitti minulle sen nipt-testin tuloksen, jossa Haitulan kromosomipoikkeama selvisi. Siitäkin syystä kerrottavaa oli paljon. Viimeksi olimme siis käyneet klinikalla aivan Haitulan alkuraskaudesta.

Keskustelimme eilen tunnin meidän tilanteestamme alkaen Haitulan raskauden sujumisesta ja synnytyksestä päättyen keskenmenoon ja ajatuksiimme tulevasta. Hänen arvionsa oli, että keskenmenot molemmissa alkaneissa luomuraskauksissani on mitä todennäköisimmin vain huonoa tuuria, vaikka varma ei tietenkään voi olla.

Jos päätyisimme vielä kerran yrittämään lasta kannattaisikin se aloittaa taas ilman apuja, mikäli kierto pysyisi edes jotenkin aisoissa (eli ei lähde venymään poskettoman pitkäksi, kuten kierrollani on tapana) ja niihin kuuluisi ovulaatio. Minähän olen muuten jonkinmoinen luonnon oikku, koska kiertoni on ollut kaikkein säännöllisimmillään imettäessäni (Tiitiäistä), minkä lisäksi minulla tapahtuu tuolloin myös hyvin helposti tunnistettavat ovulaatiot. Normaalissa tilanteessahan kiertoni ovat mitä sattuu ja niissä tapahtuu ovulaatio hyvin harvoin.

Lääkäri myös ultrasi kohtuni ja munasarjani varuiksi. Munasarjat olivat taas aivan täyteen ammutut - molemmista sai äkkiä laskettua +30 munarakkulaa. Vasemmalle näytti olevan kehittymässä kuitenkin johtofollikkeli, minkä olin arvannutkin, koska sillä puolella nippailee. Minulla alkaa johtofollikkelin puoleisen munasarjan nippailu todella varhain. Nytkin suurin munarakkula oli kooltaan vasta noin 13 mm. Myös vuoto on muuttanut muotoaan jo ovulaatiota ennakoivaksi, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tapahtuu ovulaatio vasta viikon-kahden päästä.

Kovin ovat munasarjani monirakkulaiset siis. Edelleen. Jotenkin sitä aina alitajuisesti toivoo, että munasarjat olisivat "parantuneet ", vaikkei niin tietenkään taida tulla tapahtumaan. Ei siinä sinänsä mitään, pahimmat kärsimykset on taidettu niiden takia jo kärsiä, vaikka on noista munasarjoista tietenkin muutakin haittaa, kuin pelkkä lisääntymisen hankaloittaminen.

Munasarjoissa ei siis mitään uutta. Kohdusta kuitenkin löytyi varjo, jonka lähteestä lääkäri ei ollut varma. Veikkauksiin kuului kysta, myooma, keskenmenosta jäänyttä materiaalia, endometrioosi (jota minulla ei ole aiemmin todettu tai edes epäilty) tai sitten jotain muuta. Lääkäri totesi konsultoivansa vielä kollegoitaan ja soittelevansa sitten.

Tämän takia otettiin varuiksi myös verikoe, josta katsottiin hcg sekä minun pyynnöstäni ferritiini. Minähän tein raskaustestin jo viikko sitten, vaikka ohje oli tehdä vasta tällä viikolla. En malttanut olla tekemättä, kun vuoto loppui kokonaan jatkuttuaan reilun viikon eikä mitään kipuja ollut sen jälkeen.

Testi näytti negatiivista ja valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi pettynyt, kun näin varjon monitorilla ja ajattelin tietenkin heti ensimmäisenä, että niin vain kohtuun on kuitenkin jäänyt jotain. Verikokeen mukaan hcg on kuitenkin laskenut normaalille tasolle, joten siltä osin ei ole syytä huoleen. Toki mietityttää, mikä kohdussa mahtaa olla. Huomenna selvinnee jotain.

Samalla mitattiin tosiaan myös ferritiini. Ferritiinoarvoni on ollut aina mitattaessa matala ja halusin ihan mielenkiinnosta tietää, mikä se on nyt, kun olen syönyt hyvin tunnollisesti rautaa koko raskaus- ja imetysajan. (Olen syönyt aiemminkin useiden kuukausien rautakuureja, mutten sentään yli vuotta putkeen, kuten nyt.)

Ja tadaa, ensimmäistä kertaa ferritiiniarvoni oli kivunnut normaalin rajoihin ja oli ruhtinaalliset 70! Tuntui kieltämättä hyvältä kuulla tuo, vaikka ferritiinin viitearvot ja merkitys onkin jossain määrin kiistanalainen. Niin tai näin, en ole ollut yli vuoteen kertaakaan väsynyt. Sattumaa tai ei - mene ja tiedä. Hemoglobiini minulla on ollut aina hyvä ferritiinin tasosta riippumatta. 

Käynnistä jäi hyvä mieli. Tuntuu, että nyt on saatu meidän taival tietyllä tapaa päätökseen. Haluaisin vielä käydä Haitulan kanssa klinikalla piipahtamassa, kun tilanne sen sallii. Miten tästä eteenpäin - sitä en varmaksi osaa tällä hetkellä sanoa. 

Solmussa

Ajatukset tuntuvat menneen päivä päivältä pahemmin solmuun. En tosiaan ollut ehtinyt käsitellä raskausuutista yksin, saatikka puoliskon kanssa, ennen kuin raskaus oli jo päättynyt. Sen jälkeen on ollut vaikea suunnata ajatuksia.

Aluksi ajattelin, että keskenmenosta päästäisiin helpolla, koska raskautta ei tosiaan oltu yritetty, minkä lisäksi minulla ei ollut ollut aikaa sisäistää koko asiaa puhumattakaan siitä, että olisin ehtinyt maalailla mielessäni kuvaa vielä yhdestä pienestä ihmisestä.

Eihän se tietenkään niin mennyt. Ensimmäisenä vasten kasvoja iski se tosiasia, että meille kävi taas näin. Jostain syystä tuo menetys sitten kuitenkin tuntuu todella pahalta ja epäreilulta. Miksi juuri meille piti käydä näin? Taas.

Konkreettisin tuska tulee tällä hetkellä kuitenkin siitä, että olen joutunut taas jonkinlaiseen limboon. Limboon, jonka kestosta en tiedä. Vuoto siis jatkuu sen, mitä jatkuu. Luulin sen jo tekevän loppua lauantaina, mutta niin vain vuoto runsastui eilen. Pitäisi pystyä hyväksymään, että tämä nyt taas vie sen, minkä vie.

Soitin eilen Naistenklinikalle, kun neuvolan ohjeet olivat tosiaan yhtä tyhjän kanssa. Sain kunnon ohjeet sekä kehotuksen tehdä valitus neuvolan toiminnasta. Saa nähdä, milloin riittää puhti siihen. Nyt katse on noin kolmen viikon päässä, jolloin minun tulee tehdä raskaustesti. Jos se on negatiivinen, niin kaikki lienee kunnossa ja keho on hoitanut hommansa. 

Soitin myös lapsettomuusklinikalle peruakseni varahaisultra-aikamme. Myös sieltä sain ihanan ymmärtävän vastaanoton sekä itse asiassa tuon kehotuksen soittaa Naistenklinikalta paremmat ohjeet. Laskimme myös kätilön kanssa tarkemman arvion sen suhteen, millä viikoilla raskaus suunnilleen kesken mennessään oli. Raskausoireiden alkamisen sekä yhdyntöjen ajankohtien perusteella päädyimme siihen, että raskaus olisi edennyt noin rv 5+3 asti. 

Jos tästä jotain hyvää täytyy löytää, niin se löytynee nimenomaan noista varhaisista viikoista. Edellinen keskenmenoni osui jonnekin rv 10+ tietämille. Se oli kaikin puolin paljon rankempi kokemus alkaen ihan siitä, että noilla viikoilla ei selviä pelkällä verisellä vuodolla ja kovilla kivuilla.

Noilla viikoilla ainakin minulla tuli ihan kunnolliset avautumiskivut, minkä lisäksi oli todella kova paikka nähdä ne isot kappaleet, jotka todella runsaan veren mukana tippuivat pönttöön. Niitä katsoessa tuntui siltä, kuin sydäntä olisi revitty ulos rinnasta. Olisin halunnut kaivaa ne pöntöstä ja ottaa käteen (itse asiassa istukaksi uskomani kappaleen otinkin, kun se oli niin tyrkyllä).

Tällä kertaa päästiin siis monella tapaa paljon edelliskertaa helpommalla. Silti mieli on sekaisin enkä osaa vieläkään sanoa, miltä minusta tuntuu tai mitä tästä kaikesta lopulta ajattelen. Siihen me nyt kuitenkin päädyimme, ettemme peruneet tuota varhaisultraa varten varattua aikaa, vaan muutimme sen suunnittelukäynniksi.

Toisin sanoen menen(/menemme) ensi viikolla juttelemaan siitä, miten nyt olisi järkevintä edetä, jos jossain vaiheessa kolmannen lapsen yrittäminen nyt sitten kuitenkin tulisi vielä ajankohtaiseksi. Mitään uutta päätöstä emme asian suhteen ole siis tehneet, mutta tämä vain tuntui järkevältä tavalla toimia nyt koetun jälkeen.

Keskenmeno 2 vol.2

Vuoto on hiipunut eilisestä tavalliseksi kuukautisvuodoksi, mutta kivut ovat edelleen tavanomaista kovemmat. Yöksihän kivut äityivät lopulta niin koviksi, etten pystynyt nukahtamaan, vaikka olin ottanut maksimiannokset sekä ibuprofeenia että parasetamolia. Onneksi jossain vaiheessa väsymys vei voiton, sillä heräsin puoli neljän aikaan Tiitiäisen hakiessa minua pissakaverikseen.

Tänään olo on ollut kaikin puolin eilistä parempi, vaikka taitaa olla myös niin, että tämän asian käsittely on vasta alussa. Ihan siitä raskausuutisen käsittelystä alkaen.

Tämän tapahtumasarjan pohjanoteerauksesta vastasi sitten neuvola. Yritin soittaa eilen aamulla neuvolaan kysyäkseni, mihin tahoon minun tulisi olla yhteydessä, jotta päästäisiin keskustelemaan raskauteen liittyvistä lisäriskeistä. Meillä kun niitä olisi.

Takaisinsoitto tuli vasta tänään ja hetki sattui olemaan huono. Olin parhaillaan nousemassa autosta lasten ja äitini kanssa, joten jouduin pyytämään terveydenhoitajaa odottamaan ihan hetken, että sain pyydettyä äitini hoitamaan Haitulan ulos autosta. Itse menin Tiitiäisen kanssa sivummalle juttelemaan.

Terveydenhoitaja tiuski minulle todella rumasti, vaikka iso osa heille tulevien puhelujen aiheista lienee sellaisia, ettei niitä ihan missä tahansa voi huudella. Kuultuaan asiani, joka oli muuttunut vuorokauden kuluessa keskenmenoksi, hänen äänensä pehmeni aavistukseni, mutta edelleen vastaanotto oli kylmä.

Ainoa ohje, jonka sain oli, että pitää olla heti uudestaan yhteydessä, jos kivut jatkuvat. Itse piti udella, mitä tuo 'kivut jatkuvat' tarkoittaa. Myönnän, etten ole silti täysin selvillä. Soitan huomenna lapsettomuusklinikalle peruakseni varhaisulran. Ehkä sieltä tulee paremmat ohjeet. Lämmin ja myötätuntoinen vastaanotto takuuvarmasti.

Ystäväni sanoin: on uskomatonta miten yksin naiset jätetään keskenmenojen kanssa!!

Keskenmeno 2 vol.1

Aavistukseni osui oikeaan. Taas. Tänään aamupäivällä lasten kanssa ulkoillessani tunsin, kuinka housuihin hulahti lämmintä. 

Olimme keskustelleet puoliskon kanssa raskaudesta myöhään eilen illalla vähän aiempaa enemmän ja aamulla ulos lähtiessäni totesin, että olisi ehkä mieluummin kannattanut mennä aikaisemmin nukkumaan, koska minulla oli aivan sellainen olo, ettei pian olisi enää mitään, mitä miettiä. Voi, kuinka oikeaan osuinkaan.

Puistoon kävellessämme koin jonkinmoisen toisinnon viiden ja puolen vuoden takaisesta. Minulle oli jo täysin selvää, että kaikki ei ole kunnossa ja raskaus päättyisi minä hetkenä hyvänsä. Samalla yritin kuitenkin uskotella kaikin keinoin itselleni, että kaikki on ihan hyvin. Tämä kuuluu asiaan. Googlasin kärryjä työntäessäni 'alkuraskaus alavatsakivut' ja luin vanhat postaukseni näille viikoille osuneista tuhruvuodoista.

Emme ehtineet olla puistossa kovin pitkään ennen kuin lurahti. Itkua pidätellen selitin kolmevuotiaalle, että nyt on lähdettävä kotiin. "Miksi?" "Äiti on vähän kipeä. Nyt täytyy ihan oikeasti mennä äkkiä." Työnsin kärryjä ja yritin olla itkemättä. Välillä onnistuin. Alavatsaa väänsi kipeästi. 

Siinä se siis oli. Raskaus, joka pääsi yllättämään meidät alkamisellaan. (Vaikka kyllähän me tietenkin tiesimme, että niin voisi käydä. Meidän maailmassamme kuitenkin vain teoriassa.) Se päättyi vuotoon, joka poikkeaa tavallisista kuukautisistani vain siinä, että se alkoi totaalisella hanat kaakkoon -tyylillä hitaan käynnistelyn sijaan ja kivut ovat huomattavasti kovemmat, kuin ikinä kuukautisten aikaan. Toki tämä vuoto tai kivut eivät ole yhtään mitään verrattuna viiden ja puolen vuoden takaisiin. Henkisestä puolesta puhumattakaan.

En osaa kuvailla, miltä minusta tuntuu. Tietyllä tapaa ei miltään. Olo on turta.

Helpotusta koen siitä, että nyt Haitula saa olla vauva niin pitkään, kuin ansaitsee. Ainoa asia, joka minua tässä raskaudessa toden teolla suretti, oli ajatus siitä, että meidän pienempi ihmeemme ei olisi huhtikuussa edes kahta vuotta. Jo Tiitiäisen ja Haitulan ikäero, 2 vuotta 3 kuukautta tuntui todella pieneltä nimenomaan Tiitiäisen kautta katsottuna.

Koen myös surua. Ja pettymystä. Olin jo ehtinyt katsellut noita kahta miettien, kuinka hyvin vielä yksi siihen olisi lopulta sopinut. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, etten ehtinyt pyöritellä tuota ajatusta yhtään pitempään. Nyt en ehtinyt rakentaa siitä kunnollista kuvaa mielessäni enkä näin ollen koe varsinaisia menettämisen tunteita lainkaan.

Surettaa myös se, ettei kehoni taaskaan onnistunut. Kaikkein eniten surettaa ajatus siitä, jos syynä keskenmenoon olisikin alkion viallisuuden sijaan minun toimimaton kehoni. Keskenmenon syytähän emme koskaan saa tietää, mutta kaksi keskenmenoa niissä kahdessa raskaudessa, jotka ovat alkaneet luomuna, tuntuu liian johdonmukaiselta ollakseen sattumaa. 

Tämä kokemus ei taida ainakaan lisätä toiveitamme kolmannesta lapsesta. Tämä alleviivaa sitä, että kaikki kävisi taas hoitojen kautta sekä muistuttaa siitä, että kaikki voi mennä pieleen. Toisaalta tämän jälkeen ei tarvitse koskaan enää jossitella sillä asialla, olisiko meidän kannattanut yrittää Haitulaa luomuna pitempään.

Ystävä jakoi tänään facessa päivityksen heidän odottamastaan kevättalven vauvasta. Olivat olleet tänään varhaisultrassa ja nähneet sykkivän sydämen, joten eivät malttaneet pitää salaisuutta itsellään. Teki mieleni huutaa: "Varokaa! Ettekö tiedä, se voi mennä vielä kesken?! Ja seulassakin voi ilmetä vielä vaikka ja mitä!" Olin surullinen heidän puolestaan, vaikka olisi kuulunut olla iloinen ja onnellinen. Tuolla tavoin ne kaksi viiva testissä ja sykkivä sydän näyttäytyvät minulle. Kaiken tämän jälkeen. 

Kohtalon ivaa

No niin. Aika hyvin sitä oman kroppansa tuntee. Vaikka tässä samassa episodissa on tullut todistettua (ovulaation osalta) päinvastaistakin.

Päädyin tekemään testin itse asiassa lopulta jo sunnuntaina iltapäivällä. Tänään tein aamulla toisen testin, joka oli eilistä hailakampi ja aamulla alkoi myös tuhruvuoto. Toisaalta molemmissa onnistuneissakin raskauksissa on tullut tuhrua tämälleen näillä samoilla viikoilla (nyt mennän siis jossain kohti rv4 tai rv5) ja laskettu aika osuisi huhtikuun alkupuolelle.

Molemmissa onnistuneissa raskauksissa olen tehnyt vain yhden testin, koska en ole halunnut kiusata itseäni. Nyt ostin vahingossa tuplapaketin, niin tein sitten molemmat. Keskenmenoon johtaneessa raskaudessa kävi ihan samalla tavalla - tein peräkkäisinä päivinä testit, joista jälkimmäinen oli hailakampi. Myös tuolloin tuli tuhruvuotoa, joka jatkui koko epäonnisen raskauden ajan. Tuolloin oli lisäksi alavatsatuntemuksia. Niitä minulla on myös tällä kertaa. Onnistuneissa raskauksissa alavatsatuntemukset ovat muistini mukaan keskittyneet tässä vaiheessa ainoastaan siihen kohtaan, jossa keltarauhanen on ollut, nyt niitä on ajoittain keltarauhasen lisäksi muualla.

Perjantaina vielä toivoin ihan todella kuukautisten alkavan. Nyt minua kuitenkin ahdistaa ja surettaa ajatus siitä, että raskaus menisi kesken. Ahdistaa, vaikka en ole ehtinyt vielä edes käsitellä koko asiaa kunnolla enkä sitä, mitä minä todella haluan. Toki siihen mihin päädyn(/päädymme) vaikuttaa myös se, minkälaiset riskit raskauteen tulisi liittymään.

Varasin tänään ajan varhaisultraan. Se on kahden viikon päästä. Tuolloin pääsen keskustelemaan lääkärin kanssa myös koronarokotteen toisen annoksen ottamisesta, jota varten minulla on aika varattuna kolmen viikon päähän. Tuolla samalla viikolla meillä on Haitulan yksivuotiskehityskontrolli Naistenklinikalla, missä saanen myös ainakin osan tarvitsemistani vastauksista noihin mahdollisiin raskauteen liittyviin ekstrariskeihin liittyen. Olen aikeissa kuitenkin soittaa tuossa asiassa huomenna myös neuvolaan.

Puolisko tuli kotiin viime yönä. Uutinen oli hänellekin aikamoinen shokki. Myönnän, että tuntui pahalta kuulla toisen epäuskoinen ja pettynyt äänensävy, vaikka oma reaktioni tilanteeseen olikin aika tarkalleen sama. Vielä emme ole keskustelleet siitä, miten tulemme toimimaan. Toisaalta minulla on tosiaan aika vahva tunne siitä, että tämä tapaus tulee hoitamaan ihan itse itsensä. Toivoisin kuitenkin jostain syystä, että ei.

Ehkä siitä syystä, että sitten olisi todellinen mahdollisuus valita. Yhtä lailla varmaan siitä syystä, että olisi kiva päättää tämä taival johonkin sellaiseen, missä kehoni on onnistunut. Vaikka tässä tapauksessa tuossa onnistumisessa taitaisikin olla kyse enemmänkin kohtalon ivasta, kuin mistään  muusta.

Liian lomalla

Kirjoitin tämän jo eilen illalla, mutten kehdannut painaa sitä nuolta, joka jutun eetteriin syöksee. Sinänsä hassua, kun tänne aika lailla kaiken olen suoltanut, joten antaa tämänkin nyt sitten lähteä.

Nyt jännittää ja vähän hirvittääkin. Edellisen kerran kirjoittelin siitä, miten olemme puoliskon kanssa päätyneet siihen, ettemme uuteen yritykseen enää lähtisi. Meillä on täydelliset kaksi lasta ja hyvä olla näin. Riskit olisivat liian suuret eikä oma jaksamisemmekaan ole pohjatonta. 

Tänään heräsin kahvin hajuun, kuten useimpina aamuina. Se ei kuitenkaan ollut se tavanomainen ihana tuoksu, joka leijuu keittiöstä makuuhuoneeseen puoliskon laittaessa meille aamupalaa. Ei. Se oli se sama vastenmielinen haju, joka on tuttu jo Tiitiäisen odotusajalta.

Sydän hyppäsi kurkkuun ja mielikuvitus lähti laukkaamaan ihan itsestään. Minulla on ollut jo parin viikon ajan nenä etenkin iltaa kohti tukkoinen ilman mitään limaneritystä ja tukkoisuus on koko ajan pahentunut. Hengästyn helposti puhuessani. Etenkin, jos kävelen samalla. Palelen, mutta välillä hikoiluttaa. Mittasin lämmön: 37,6 astetta. Illalla. Olen herkillä, mikä on kuitenkin enemmän kuin ymmärrettävää ympärilläni viime aikoina tapahtuneiden ja ilmi tulleiden asioiden takia. Lisäksi rinnat ovat tuntuneet hassuilta. Imettäessä ne tietenkin välillä tuntuvatkin ja milloin milläkin tavalla. Nälkäkin vaivaa tavanomaista kiukkuisemmi, mutta mitään ei tekisi mieli syödä. Helle? Myös kehnot yöunet ilman mitään selvää syytä ovat vaivanneet jo noin kaksi viikkoa.

Ajatus iski kuitenkin salamana mieleeni: olenko raskaana?! Vai onko minulla korona tai vaihdevuodet alkamassa? Todennäköisimmin varmasti jokin neljäs vaihtoehto, mutta kyllä myönnän, että nyt jännittää.

Kuukautisenihan alkoivat synnytyksen jälkeen maaliskuun puolivälissä (Haitulan ollessa 8 kuukauden ikäinen), minkä jälkeen seuraavat kuukautiset osuivat kesäkuun alkupuolelle. Kierrot ovat siis olleet todella pitkiä, mutta kolmesti olen tunnistanut selvän ovulaation.

Tai no, viimeisimmän tajusin vasta nyt. Sehän osui aika ilmiselvästi parin viikon taakse. Olisihan se pitänyt tuolloin jo tajuta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tekee mieli seksiä niin, että on pakko harrastaa sitä puoliskon isän vessassa, jonka ovea ei saa lukkoon. (Tämä on viimeisen vuoden aikaiset seksihalumme huomioiden aika ainutkertaista.)

Pitkään odotettu yhteinen kesäloma taisi kuitenkin tehdä tehtävänsä. Eikä meillä mitään ehkäisyä siihen hätään ollut. Ei käynyt mielessäkään ottaa reissuun mukaan, kun ei sille kauheasti ole viimeisen vuoden aikana tarvetta ollut. Siinä hetkessä (tai sen jälkeen ja sitten niillä seuraavilla kerroilla - oliko niitä vielä kaksi vai kolme?) myös tuudittauduttiin ihan yhteistuumin naureskellen siihen, että meillähän on kestoehkäisy ihan omasta takaa.

Pitäisi ostaa testi. Ei huvittaisi. Kuukautisten alkua voin joutua odottelemaan kuitenkin vielä viikkotolkulla, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. Puolisko on viikonlopun yli työreissussa, joten testin teen aikaisintaan maanantaina. Ehkä kuukautiset alkavat ennen sitä. 🤞🤞🤞 

Päivänsankari

Vauvavuosi on nyt takana Haitulan ensimmäisen vuoden tultua täyteen viime yönä puoli kahden aikaan. Edelleen ahdistaa ajatus siitä, että kaikki oli hilkulla päättyä toisin. En osaa edes kuvitella elämää ilman tuota pikkuruista päivänsädettä!

On ihmeellistä, miten selvästi Haitulan keskeisimmät temperamentti- ja luonteenpiirteet näkyivät jo synnytyssairaalassa. Kohdallemme on osunut todellinen ilopilleri, joka on hyvinkin lunki, mutta samalla todella topakka ja määrätietoinen. Haitula ja Tiitiäinen ovat keskenään hyvin erilaiset tapaukset, vaikka kyllä heistä yhdistäviäkin piirteitä löytyy luonteesta ulkonäköön. 

Haitulan kromosomipoikkeama varmistui verikokeella useampi kuukausi sitten, kun hän oli sen kokoinen, että tarvittava määrä verta voitiin ottaa. Kliinisesti tuolla poikkeamalla ei välttämättä ole paljoakaan merkitystä - onneksi! - mutta aika näyttää, miten hänen kohdallaan käy. Jos jotain, kuitenkin ilmenee, niin asiaan pystyttänee kiinnittää huomiota ajoissa ja saada tarvittavaa tukea, kun poikkeama on tiedossa.

Tuntuu ihan hurjalta, että Haitulan syntymästään on jo vuosi ja toisaalta vain vuosi! Vielä hurjemmalta tuntuu, ettei minulla enää koskaan tule olemaan vauvaa. Välillä olen leikitellyt ajatuksella vielä yhdestä lapsesta, mutta puoliskoni sanoin: "joskus täytyy ymmärtää lopettaa." Kahden kanssa elämä on vielä suhteellisen helppoa (ei todellakaan ole, kun perheessä on uhmaikäinen!!) ja kohtuuhintaista, minkä lisäksi molemmille riittää aikaa ja huomiota (edes tyydyttävästi).

Totuus taitaa kuitenkin olla se, että vaikka kaikki muu taipuisikin vielä yhteen lapseen, niin kumpikaan meistä ei enää uskalla lähteä yrittämään. Meillä on käynyt kahdesti todella hyvä tuuri (vaikka joku on voisi ehkä olla siitäkin eri mieltä) enkä uskaltaisi enää lähteä kokeilemaan kepillä jäätä. Kaiken kukkuraksi pienipainoisen synnyttäneen riski synnyttää pienipainoinen uudestaan on kohonnut. En myöskään jaksisi enää mitään lapsettomuushoitoja enkä jossittelua siitä, tulisiko sieltä edes enää vauvaa. Ja jos vauva saisikin alkunsa, niin mikä kaikki sillä kertaa menisi pieleen.

Myönnän, että minua surettaa, etten koskaan päässyt kokemaan raskauden yritystä, joka olisi ollut jännittävää ja ihanaa. Minua surettaa, etten päässyt kokemaan raskautta, josta olisin uskaltanut kertoa ihmisille ja iloita. Niin se vain on, että kaikkea ei saa. Me saimme kuitenkin kaksi aivan ihanaa lasta. ❤❤

Haitulan synnytys

Jospa nyt olisi se hetki aikaa kirjoittaa pienen Haitulamme synnytyskertomus. Onhan tässä ehtinyt yli seitsemän kuukautta vierähtääkin. ':D Kiirettä on toisin sanoen pitänyt, mutta ennen kaikkea epätietoisuus Haitulan tilanteesta on saanut aikaan sen, etten ole jotenkin osannut kirjoittaa mitään. Tai uskaltanut?

Ihan ensimmäisenä on palattava ajassa lauantaille 27.6. (rv 38+6). Kuuma lauantaipäivä kului ystävän polttareita viettäen ja jaksoin koko päivän oikein hyvin - synnytyksen käynnistymisestä ei ollut tietoakaan. Niin vain sunnuntaina olo muuttui aamuyön "krapulaisesta" yksittäisten kivuliaiden supistusten kautta kunnon latenssivaiheeksi. Joskin tällä kertaahan uskoin, ettei mitään Tiitiäisen synnytystä edeltäneen kaltaista latenssivaihetta tulisikaan. Väärässähän minä olin.

Jo sunnuntai-iltaan mennessä olo oli muuttunut todella tukalaksi. Kunnon supistuksia tuli pääsääntöisesti noin kymmenen minuutin välein eikä niihin auttanut ihan alkua lukuun ottamatta mikään - hytkyminen hieman. Tämä lysti jatkui tiistai-iltaan asti enkä saanut tuona aikana nukuttua silmäyksiä enempää. Naistenklinikalle olin yhteydessä sekä sunnuntai- että maanantai-iltana, mutta syytä sairaalaan lähtemiselle ei ollut. Tai olisinhan minä tietenkin aika paljon tuhdinpaa kivunlievitystä tarvinnut, mutta kotiin sieltä varmasti oltaisiin lähetetty.

Tiistai-iltaa kohden olo alkoi toden teolla käydä tukalaakin tukalammaksi. Soitin muistaakseni seitsemän aikaan Naistenklinikalle ja sanoin, että olo on nyt sellainen, että pelkään, etten enää kykene omin avuin sairaalaan, jos ei kohta lähdetä. Sovittiin, että laitamme Tiitiäisen yöunille ja lähdemme sitten sairaalaan, ellei olo jotenkin ihmeellisesti helpottaisi. 

Laitoimme Tiitiäisen unille ja soitin äitini meille. Sairaalaan pääsimme kymmenen jälkeen ja meidät ohjattiin odotushuoneeseen (tai mitä nuo huoneet nyt ovatkaan nimeltään. Tutkimushuoneita?). En muista katsottiinko käyriä, mutta kohdunsuun tilanne oli se, että olin avautunut vain noin sentin. Tuomio oli siis, ettei synnytys ollut VIELÄKÄÄN käynnistynyt! 

Makaaminen teki pahaa, kuten aivan kaikki muukin. Mitään kivunlievitystä en saanut ja valikoimaahan on vähän niin kauan, kuin synnytys ei ole käynnissä. Särkylääkkeistä ei ollut iloa ja lääkkeettömien käyttö on hankalaa, jos hipaisukin sattuu. Olin herkkä kosketukselle Tiitiäisenkin synnytyksen aikana, mutta tällä kertaa tuo herkkyys oli aivan uudella tasolla - minuun ei tosiaan voinut hipaistakaan.

Minulla oli myös kova kakkahätä, mutta en pystynyt tiheiltä ja kivuliailta supistuksilta ulostamaan, kuten en ollut pystynyt kertaakaan sunnuntaiaamun jälkeen. Kätilö kysyikin, haluaisinko suolihuuhtelun. Suolihuuhtelu tehtiin ja voin kertoa, että kipu oli aivan posketon, kun tavara lähti liikkeelle ja samalla supisteli joidenkin minuuttien välein.

Suolihuuhtelu helpotti oloa jollain tapaa, mutta samalla supistukset äityivät niin kivuliaiksi, että jalat oli lähteä alta. En kyennyt oikein enää liikkumaan. Kätilö katsoi tilanteen ja totesi minun olevan auki kolmisen senttiä ja kohdunsuun olevan paksu. Hänen mukaansa synnytys ei näyttänyt olevan välttämättä vieläkään käynnissä, mutta totesi minun olevan niin kivulias, että pääsisimme synnytyssaliin, kun kerran tilaa oli.

Matka synnytyssaliin oli aivan hirveä. Supistuskivut olivat aivan käsittämättömät enkä meinannut pystyä kävelemään, vaikka puoliskoni talutti. Ajatus ilokaasusta ja kivunlievityksestä sai minut kuitenkin pysymään tolpillani. Kätilö taisi tajuta vasta tuolla matkalla ihan todella, kuinka kivulias olin - että siinä ei ollut mitään draamalisää. Hän ehdotti, että voitaisiin laittaa suoraan katetri epiduraalitilaan ja antaa fentanyyliä - epiduraali voitaisiin sitten antaa myöhemmin saman katetrin kautta. Piikkikammoisena totesin koittavani ensin ilokaasulla. Tiitiäisen synnytyksessä se toimi hyvin.

Pääsimme synnytyssaliin siis vähän puolenyön jälkeen. En muista mitään tipan laitosta. Kai minulle sellainen pistettiin. Kätilö auttoi minut sänkyyn heti huoneeseen päästyämme, koska jalkani eivät tosiaan enää kivulta meinanneet kantaa (väsymykselläkin varmasti oma roolinsa tässä). Kätilö kertasi ilokaasun käytön ja käski soittaa heti, jos mieli muuttuisi fentanyylin suhteen. Varmisti vielä ovelta,  että olenhan varma, ettei pistetä vielä. Luulin olevani.

Kätilön ollessa huoneessa oli ehtinyt tulla kaksi supistusta, mutta ilokaasusta ei ollut iloa. Ajattelin, että pitää vähän lämmitellä. Kätilön lähdettyä jouduin kuitenkin toteamaan, ettei vika ollut treenin puutteessa, vaan siinä, että olin niin herkkänä kosketukselle, etten yksinkertaisesti pystynyt pitää ilokaasumaskia kasvoilla supistuksen aikana. Kolmen supistuksen ajan ytitin ja lopulta huusin tuskissani puoliskoni painamaan kutsunappia. Itse en pystynyt.

Kätilö ilmestyi ovelle onneksi heti ja minä huusin tuskissani häntä antamaan ihan mitä vaan ja kaiken, mikä auttaa. Taisin olla niin tuskainen, että lääkäri oli paikalla aika lailla sillä silmänräpäyksellä ja katetri saatiin onneksi nopeasti paikalleen. Olisiko tuossa ehtinyt tulla yksi tai kaksi supistusta. 

Voi sitä ihanuutta, kun fentanyyli virtasi sisään ja lämmitti kehon! Supistuskivut helpottivat aika lailla heti ja päätin ummistaa silmäni, koska synnytyshän kestäisi todennäköisesti vielä pitkään. Vai olikohan se edes vielä virallisesti käynnistynyt. Kätilö ei ollut varma.

Tuli toinen supistus ja kolmas. Poks. Kalvot puhkesivat ja lapsivesi lorahti sänkyyn. Fentanyylin tuoma autuus ja kivuttomuus oli siinä silmänräpäyksessä tipotiessään. Tuntui kuin vauvan pää olisi kopsahtanut voimalla lantion pohjalle ja jäänyt painamaan sinne. Puolisko soitti kelloa.

Kätilö oli taas paikalla aika lailla heti. Onneksi. Seuraava supistus tuli ja totesin, että nyt tulee pissa ja kakka tai molemmat. Tai ehkä sittenkin lapsi. Minun oli pakko ponnistaa heti ensimmäisellä supistuksella. Edelleenkään en kuullut kätilön sanovan auki olemisestani mitään, mutta ilmeisesti olin kunnolla auki, kun totesi, että sitten vain ponnistamaan. Ponnistin kylkimakuullani painaen ylemmällä jalallani kätilöä vasten. Oli jälleen aivan loistava kätilö! Jossain vaiheessa saliin oli tullut myös toinen kätilö.

Neljännellä ponnistuksella syntyi pää. Perässä seurasi loput vauvasta. Synymäajaksi kirjattiin ke 1.7. (rv 39+3) kello 01.31. Kivunlievitystä en ehtinyt saada, mutta eipä tuo kipu poikennut supistuskivuista. Eli kivuliasta toki oli, muttei mitään uutta lukuun ottamatta pään syntymisen yhteydessä tuntunutta kiristävää tunnetta, jota vastaan oli todella ikävä ponnistaa. 

Haitula nostettiin syliini. Kätilöt taisivat tuossa vaiheessa sanoa, että on pieni vauva, mutteivät tainneet itsekään tajuta, kuinka pieni. Nostivat vauvan hetken päästä pois punnitakseen ja todetakseen poikkeuksellisen pieneksi. Samalla he kiinnittivät huomiota tukkoiseen hengitykseen.

En osannut huolestua Haitulan pienestä koosta, koska kuten tätä blogia lukeneet tietävät, niin olin seulaan jäämisen jälkeen lukenut paljon tutkimuksia ja minun seerumiseulan arvoilla oli selvästi kohonnut riski muun muassa siihen, että vauva syntyisi viikkoihin nähden pienikokoisena. Hän näytti myös aivan tavalliselta vauvalta. Hengitykseen kiinnitin kuitenkin nyt huomiota myös itse ja se tuntui muuttuvan koko ajan tukkoisemmaksi ja vaikeammaksi.

Haitula ehti olla sylissäni 10 minuuttia. Sitten kätilö nappasi hänet ja vei lääkärille. Aikaa kului. Mielestäni kauan, mutten katsonut kelloa. Toinen kätilö jäi kanssani ja istukka syntyi helposti. Verta vuodin kaikkinensa muutaman desilitran eli en juuri mitään. Episiotoimia-arven vierestä limakalvo antoi hieman periksi ja minulle taidettiin laittaa muutama ommel, minkä lisäksi kätilö leikkasi auki ja ompeli edellisessä synnytyksessä häpyhuuliini jääneen loven kiinni.

Jossain vaiheessa kätilö oli palannut ja kertonut Haitulan jääneen ottamaan lisähappea, koska nenän imeminen ei ollut auttanut hengitystä vaan pikemminkin hengitys oli muuttunut vieläkin vaikeammaksi. En osannut itse huolestua tilanteesta enkä varsinkaan olla pettynyt/pahoillani. Jostain syystä oloni oli rauhallinen ja luottavainen. En edelleenkään osaa sanoa miksi.

Puoliskoni pääsi kätilön viemänä vastasyntyneiden teholle katsomaan vauvaa, jolle annettiin hetken aikaa lisähappea ja sen jälkeen vuorokauden ikään asti huoneilmaa lisäpaineella. Syömistä varten hänelle laitettiin nenä-mahaletku.

Minä jäin synnytyssaliin, kävin suihkussa ja söin. Sain olla ihan rauhassa. Puolisko liittyi jossain vaiheessa seuraani. Jostain syystä molemmilla meistä oli hyvä ja luottavainen olo, mikä tuntuu ihan käsittämättömältä. En osannut edes surra, ettei vauva ollutkaan sylissäni. Ennen neljää kätilö tuli hakemaan minua synnyttäneiden osastolle. Pyysin pääsyä näkemään vauvan. Onneksi tajusin pyytää! Siellä se täydellinen pieni pakettimme nukkui. ❤

Puoliskoni jatkoi kotiin ja minä synnyttäneiden osastolle. Haitula jäi keräämään voimia teho-osastolle.

Synnytykselle annoin arvosanaksi täyden kympin. Arvosanaa pohdin siten, että mietin, mistä asioista voisin ottaa pisteitä pois. En keksinyt ainuttakaan asiaa, joten kymppihän se on!

Pieni vauva

Haitula on jo kolmen ja puolen kuukauden ikäinen ja meidän perheelle kuuluu oikein hyvää. Huomenna on vuorossa kehityskontrolli, mikä hieman jännittää, vaikka mitään syytä huoleen ei pitäisi ollakaan. Kaikki alle 2,5-kiloisena syntyneet kontrolloidaan siis kolmen kuukauden ikäisenä - olipa vauva keskonen tai ei. 

Tuntuu edelleen ihmeelliseltä, että meitä on nyt neljä. Jännitin raskausaikana, onko mahdollista rakastaa toista lasta yhtä paljon, kuin Tiitiäistä. Että voisiko muka kukaan olla yhtä ihmeellinen ja ihana. Kyllä on ja kyllä voi. 

Haitula on aivan uskomattoman hurmaava tapaus. Hän on kova tarkkailemaan ympäristöään ja rakastaa ihmiskasvoja. Hän on tyytyväinen vauva, joka nukkuu todella hyvin. Unien suhteen Haitula on aivan eri maailmasta, kuin Tiitiäinen.  Toivottavasti myös jatkossa. 

Kirjoittelen synnytyskeetomuksen (tai siis -kertomukset) mahdollisimman pian ja muutenkin meidän kuulumisia. Nyt menen unille, jotta jaksan aamulla virkeänä Naistenklinikalle. Miltäköhän tuntuu palata vastasyntyneiden teho-osastolle? Minulla on myös aika monta kysymystä, joihin neuvolassa ei ole osattu vastata tai joita en vielä ole edes uskaltanut kysyä. Jännittää.

Laskettu päivä

Tänään on 5.7. eli Haitulan laskettu aika oli tänään. Merkkipäivän kunniaksi pääsemme lähtemään sairaalasta kotiin. Sain Haitulan toissapäivänä viereeni osastolle. Tänään sairaalahuone vaihtuu uuteen kotiin, jota minäkään en ole vielä valmiina nähnyt. Meillähän tosiaan osui muutto Haitulan syntymäpäivälle.

Me molemmat voimme oikein hyvin, vaikka vielä onkin paljon harjoiteltavaa syömisestä alkaen. Haitula lähtee kotiin lisävarusteenaan nenämahaletku, joka toivottavasti saadaan pois mahdollisimman pian. Haitula muistuttaa ulkonäöltään, eleiltään ja ilmeiltään häkellyttävän paljon Tiitiäistä. Molempien tarkkavaisuus ja jäntevyys on myös hyvin samantapaista, vaikka Haitula häviääkin syntymäkoossaan isosisaruksellen 700 g ja 4 cm.

Olo on onnellinen. <3

Pieni Haitula ♥

"Olipa kerran haitula, joka oli pienempi kuin pieni. Pikkuruinen tylleryinen aivan mahdottoman pieni..."

Haitula syntyi tänään kello puoli kaksi aamuyöllä raskausviikolla 39+3. Mini-ihmisellämme oli syntyessään painoa reilut 2200 g ja pituutta vajaat 45 cm. Hän on vielä vastasyntyneiden teholla saamassa pientä tukea hengitykseen. Voi, kuinka kovasti odotan saavani hänet rinnalle!  ♥

Synnytyksen osalta kaikki meni lopulta oikein hyvin ja varsinainen synnytys oli hyvin nopea. Kirjoittelen siitä tuonnempana.