Liian lomalla

Kirjoitin tämän jo eilen illalla, mutten kehdannut painaa sitä nuolta, joka jutun eetteriin syöksee. Sinänsä hassua, kun tänne aika lailla kaiken olen suoltanut, joten antaa tämänkin nyt sitten lähteä.

Nyt jännittää ja vähän hirvittääkin. Edellisen kerran kirjoittelin siitä, miten olemme puoliskon kanssa päätyneet siihen, ettemme uuteen yritykseen enää lähtisi. Meillä on täydelliset kaksi lasta ja hyvä olla näin. Riskit olisivat liian suuret eikä oma jaksamisemmekaan ole pohjatonta. 

Tänään heräsin kahvin hajuun, kuten useimpina aamuina. Se ei kuitenkaan ollut se tavanomainen ihana tuoksu, joka leijuu keittiöstä makuuhuoneeseen puoliskon laittaessa meille aamupalaa. Ei. Se oli se sama vastenmielinen haju, joka on tuttu jo Tiitiäisen odotusajalta.

Sydän hyppäsi kurkkuun ja mielikuvitus lähti laukkaamaan ihan itsestään. Minulla on ollut jo parin viikon ajan nenä etenkin iltaa kohti tukkoinen ilman mitään limaneritystä ja tukkoisuus on koko ajan pahentunut. Hengästyn helposti puhuessani. Etenkin, jos kävelen samalla. Palelen, mutta välillä hikoiluttaa. Mittasin lämmön: 37,6 astetta. Illalla. Olen herkillä, mikä on kuitenkin enemmän kuin ymmärrettävää ympärilläni viime aikoina tapahtuneiden ja ilmi tulleiden asioiden takia. Lisäksi rinnat ovat tuntuneet hassuilta. Imettäessä ne tietenkin välillä tuntuvatkin ja milloin milläkin tavalla. Nälkäkin vaivaa tavanomaista kiukkuisemmi, mutta mitään ei tekisi mieli syödä. Helle? Myös kehnot yöunet ilman mitään selvää syytä ovat vaivanneet jo noin kaksi viikkoa.

Ajatus iski kuitenkin salamana mieleeni: olenko raskaana?! Vai onko minulla korona tai vaihdevuodet alkamassa? Todennäköisimmin varmasti jokin neljäs vaihtoehto, mutta kyllä myönnän, että nyt jännittää.

Kuukautisenihan alkoivat synnytyksen jälkeen maaliskuun puolivälissä (Haitulan ollessa 8 kuukauden ikäinen), minkä jälkeen seuraavat kuukautiset osuivat kesäkuun alkupuolelle. Kierrot ovat siis olleet todella pitkiä, mutta kolmesti olen tunnistanut selvän ovulaation.

Tai no, viimeisimmän tajusin vasta nyt. Sehän osui aika ilmiselvästi parin viikon taakse. Olisihan se pitänyt tuolloin jo tajuta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tekee mieli seksiä niin, että on pakko harrastaa sitä puoliskon isän vessassa, jonka ovea ei saa lukkoon. (Tämä on viimeisen vuoden aikaiset seksihalumme huomioiden aika ainutkertaista.)

Pitkään odotettu yhteinen kesäloma taisi kuitenkin tehdä tehtävänsä. Eikä meillä mitään ehkäisyä siihen hätään ollut. Ei käynyt mielessäkään ottaa reissuun mukaan, kun ei sille kauheasti ole viimeisen vuoden aikana tarvetta ollut. Siinä hetkessä (tai sen jälkeen ja sitten niillä seuraavilla kerroilla - oliko niitä vielä kaksi vai kolme?) myös tuudittauduttiin ihan yhteistuumin naureskellen siihen, että meillähän on kestoehkäisy ihan omasta takaa.

Pitäisi ostaa testi. Ei huvittaisi. Kuukautisten alkua voin joutua odottelemaan kuitenkin vielä viikkotolkulla, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. Puolisko on viikonlopun yli työreissussa, joten testin teen aikaisintaan maanantaina. Ehkä kuukautiset alkavat ennen sitä. 🤞🤞🤞 

Päivänsankari

Vauvavuosi on nyt takana Haitulan ensimmäisen vuoden tultua täyteen viime yönä puoli kahden aikaan. Edelleen ahdistaa ajatus siitä, että kaikki oli hilkulla päättyä toisin. En osaa edes kuvitella elämää ilman tuota pikkuruista päivänsädettä!

On ihmeellistä, miten selvästi Haitulan keskeisimmät temperamentti- ja luonteenpiirteet näkyivät jo synnytyssairaalassa. Kohdallemme on osunut todellinen ilopilleri, joka on hyvinkin lunki, mutta samalla todella topakka ja määrätietoinen. Haitula ja Tiitiäinen ovat keskenään hyvin erilaiset tapaukset, vaikka kyllä heistä yhdistäviäkin piirteitä löytyy luonteesta ulkonäköön. 

Haitulan kromosomipoikkeama varmistui verikokeella useampi kuukausi sitten, kun hän oli sen kokoinen, että tarvittava määrä verta voitiin ottaa. Kliinisesti tuolla poikkeamalla ei välttämättä ole paljoakaan merkitystä - onneksi! - mutta aika näyttää, miten hänen kohdallaan käy. Jos jotain, kuitenkin ilmenee, niin asiaan pystyttänee kiinnittää huomiota ajoissa ja saada tarvittavaa tukea, kun poikkeama on tiedossa.

Tuntuu ihan hurjalta, että Haitulan syntymästään on jo vuosi ja toisaalta vain vuosi! Vielä hurjemmalta tuntuu, ettei minulla enää koskaan tule olemaan vauvaa. Välillä olen leikitellyt ajatuksella vielä yhdestä lapsesta, mutta puoliskoni sanoin: "joskus täytyy ymmärtää lopettaa." Kahden kanssa elämä on vielä suhteellisen helppoa (ei todellakaan ole, kun perheessä on uhmaikäinen!!) ja kohtuuhintaista, minkä lisäksi molemmille riittää aikaa ja huomiota (edes tyydyttävästi).

Totuus taitaa kuitenkin olla se, että vaikka kaikki muu taipuisikin vielä yhteen lapseen, niin kumpikaan meistä ei enää uskalla lähteä yrittämään. Meillä on käynyt kahdesti todella hyvä tuuri (vaikka joku on voisi ehkä olla siitäkin eri mieltä) enkä uskaltaisi enää lähteä kokeilemaan kepillä jäätä. Kaiken kukkuraksi pienipainoisen synnyttäneen riski synnyttää pienipainoinen uudestaan on kohonnut. En myöskään jaksisi enää mitään lapsettomuushoitoja enkä jossittelua siitä, tulisiko sieltä edes enää vauvaa. Ja jos vauva saisikin alkunsa, niin mikä kaikki sillä kertaa menisi pieleen.

Myönnän, että minua surettaa, etten koskaan päässyt kokemaan raskauden yritystä, joka olisi ollut jännittävää ja ihanaa. Minua surettaa, etten päässyt kokemaan raskautta, josta olisin uskaltanut kertoa ihmisille ja iloita. Niin se vain on, että kaikkea ei saa. Me saimme kuitenkin kaksi aivan ihanaa lasta. ❤❤

Haitulan synnytys

Jospa nyt olisi se hetki aikaa kirjoittaa pienen Haitulamme synnytyskertomus. Onhan tässä ehtinyt yli seitsemän kuukautta vierähtääkin. ':D Kiirettä on toisin sanoen pitänyt, mutta ennen kaikkea epätietoisuus Haitulan tilanteesta on saanut aikaan sen, etten ole jotenkin osannut kirjoittaa mitään. Tai uskaltanut?

Ihan ensimmäisenä on palattava ajassa lauantaille 27.6. (rv 38+6). Kuuma lauantaipäivä kului ystävän polttareita viettäen ja jaksoin koko päivän oikein hyvin - synnytyksen käynnistymisestä ei ollut tietoakaan. Niin vain sunnuntaina olo muuttui aamuyön "krapulaisesta" yksittäisten kivuliaiden supistusten kautta kunnon latenssivaiheeksi. Joskin tällä kertaahan uskoin, ettei mitään Tiitiäisen synnytystä edeltäneen kaltaista latenssivaihetta tulisikaan. Väärässähän minä olin.

Jo sunnuntai-iltaan mennessä olo oli muuttunut todella tukalaksi. Kunnon supistuksia tuli pääsääntöisesti noin kymmenen minuutin välein eikä niihin auttanut ihan alkua lukuun ottamatta mikään - hytkyminen hieman. Tämä lysti jatkui tiistai-iltaan asti enkä saanut tuona aikana nukuttua silmäyksiä enempää. Naistenklinikalle olin yhteydessä sekä sunnuntai- että maanantai-iltana, mutta syytä sairaalaan lähtemiselle ei ollut. Tai olisinhan minä tietenkin aika paljon tuhdinpaa kivunlievitystä tarvinnut, mutta kotiin sieltä varmasti oltaisiin lähetetty.

Tiistai-iltaa kohden olo alkoi toden teolla käydä tukalaakin tukalammaksi. Soitin muistaakseni seitsemän aikaan Naistenklinikalle ja sanoin, että olo on nyt sellainen, että pelkään, etten enää kykene omin avuin sairaalaan, jos ei kohta lähdetä. Sovittiin, että laitamme Tiitiäisen yöunille ja lähdemme sitten sairaalaan, ellei olo jotenkin ihmeellisesti helpottaisi. 

Laitoimme Tiitiäisen unille ja soitin äitini meille. Sairaalaan pääsimme kymmenen jälkeen ja meidät ohjattiin odotushuoneeseen (tai mitä nuo huoneet nyt ovatkaan nimeltään. Tutkimushuoneita?). En muista katsottiinko käyriä, mutta kohdunsuun tilanne oli se, että olin avautunut vain noin sentin. Tuomio oli siis, ettei synnytys ollut VIELÄKÄÄN käynnistynyt! 

Makaaminen teki pahaa, kuten aivan kaikki muukin. Mitään kivunlievitystä en saanut ja valikoimaahan on vähän niin kauan, kuin synnytys ei ole käynnissä. Särkylääkkeistä ei ollut iloa ja lääkkeettömien käyttö on hankalaa, jos hipaisukin sattuu. Olin herkkä kosketukselle Tiitiäisenkin synnytyksen aikana, mutta tällä kertaa tuo herkkyys oli aivan uudella tasolla - minuun ei tosiaan voinut hipaistakaan.

Minulla oli myös kova kakkahätä, mutta en pystynyt tiheiltä ja kivuliailta supistuksilta ulostamaan, kuten en ollut pystynyt kertaakaan sunnuntaiaamun jälkeen. Kätilö kysyikin, haluaisinko suolihuuhtelun. Suolihuuhtelu tehtiin ja voin kertoa, että kipu oli aivan posketon, kun tavara lähti liikkeelle ja samalla supisteli joidenkin minuuttien välein.

Suolihuuhtelu helpotti oloa jollain tapaa, mutta samalla supistukset äityivät niin kivuliaiksi, että jalat oli lähteä alta. En kyennyt oikein enää liikkumaan. Kätilö katsoi tilanteen ja totesi minun olevan auki kolmisen senttiä ja kohdunsuun olevan paksu. Hänen mukaansa synnytys ei näyttänyt olevan välttämättä vieläkään käynnissä, mutta totesi minun olevan niin kivulias, että pääsisimme synnytyssaliin, kun kerran tilaa oli.

Matka synnytyssaliin oli aivan hirveä. Supistuskivut olivat aivan käsittämättömät enkä meinannut pystyä kävelemään, vaikka puoliskoni talutti. Ajatus ilokaasusta ja kivunlievityksestä sai minut kuitenkin pysymään tolpillani. Kätilö taisi tajuta vasta tuolla matkalla ihan todella, kuinka kivulias olin - että siinä ei ollut mitään draamalisää. Hän ehdotti, että voitaisiin laittaa suoraan katetri epiduraalitilaan ja antaa fentanyyliä - epiduraali voitaisiin sitten antaa myöhemmin saman katetrin kautta. Piikkikammoisena totesin koittavani ensin ilokaasulla. Tiitiäisen synnytyksessä se toimi hyvin.

Pääsimme synnytyssaliin siis vähän puolenyön jälkeen. En muista mitään tipan laitosta. Kai minulle sellainen pistettiin. Kätilö auttoi minut sänkyyn heti huoneeseen päästyämme, koska jalkani eivät tosiaan enää kivulta meinanneet kantaa (väsymykselläkin varmasti oma roolinsa tässä). Kätilö kertasi ilokaasun käytön ja käski soittaa heti, jos mieli muuttuisi fentanyylin suhteen. Varmisti vielä ovelta,  että olenhan varma, ettei pistetä vielä. Luulin olevani.

Kätilön ollessa huoneessa oli ehtinyt tulla kaksi supistusta, mutta ilokaasusta ei ollut iloa. Ajattelin, että pitää vähän lämmitellä. Kätilön lähdettyä jouduin kuitenkin toteamaan, ettei vika ollut treenin puutteessa, vaan siinä, että olin niin herkkänä kosketukselle, etten yksinkertaisesti pystynyt pitää ilokaasumaskia kasvoilla supistuksen aikana. Kolmen supistuksen ajan ytitin ja lopulta huusin tuskissani puoliskoni painamaan kutsunappia. Itse en pystynyt.

Kätilö ilmestyi ovelle onneksi heti ja minä huusin tuskissani häntä antamaan ihan mitä vaan ja kaiken, mikä auttaa. Taisin olla niin tuskainen, että lääkäri oli paikalla aika lailla sillä silmänräpäyksellä ja katetri saatiin onneksi nopeasti paikalleen. Olisiko tuossa ehtinyt tulla yksi tai kaksi supistusta. 

Voi sitä ihanuutta, kun fentanyyli virtasi sisään ja lämmitti kehon! Supistuskivut helpottivat aika lailla heti ja päätin ummistaa silmäni, koska synnytyshän kestäisi todennäköisesti vielä pitkään. Vai olikohan se edes vielä virallisesti käynnistynyt. Kätilö ei ollut varma.

Tuli toinen supistus ja kolmas. Poks. Kalvot puhkesivat ja lapsivesi lorahti sänkyyn. Fentanyylin tuoma autuus ja kivuttomuus oli siinä silmänräpäyksessä tipotiessään. Tuntui kuin vauvan pää olisi kopsahtanut voimalla lantion pohjalle ja jäänyt painamaan sinne. Puolisko soitti kelloa.

Kätilö oli taas paikalla aika lailla heti. Onneksi. Seuraava supistus tuli ja totesin, että nyt tulee pissa ja kakka tai molemmat. Tai ehkä sittenkin lapsi. Minun oli pakko ponnistaa heti ensimmäisellä supistuksella. Edelleenkään en kuullut kätilön sanovan auki olemisestani mitään, mutta ilmeisesti olin kunnolla auki, kun totesi, että sitten vain ponnistamaan. Ponnistin kylkimakuullani painaen ylemmällä jalallani kätilöä vasten. Oli jälleen aivan loistava kätilö! Jossain vaiheessa saliin oli tullut myös toinen kätilö.

Neljännellä ponnistuksella syntyi pää. Perässä seurasi loput vauvasta. Synymäajaksi kirjattiin ke 1.7. (rv 39+3) kello 01.31. Kivunlievitystä en ehtinyt saada, mutta eipä tuo kipu poikennut supistuskivuista. Eli kivuliasta toki oli, muttei mitään uutta lukuun ottamatta pään syntymisen yhteydessä tuntunutta kiristävää tunnetta, jota vastaan oli todella ikävä ponnistaa. 

Haitula nostettiin syliini. Kätilöt taisivat tuossa vaiheessa sanoa, että on pieni vauva, mutteivät tainneet itsekään tajuta, kuinka pieni. Nostivat vauvan hetken päästä pois punnitakseen ja todetakseen poikkeuksellisen pieneksi. Samalla he kiinnittivät huomiota tukkoiseen hengitykseen.

En osannut huolestua Haitulan pienestä koosta, koska kuten tätä blogia lukeneet tietävät, niin olin seulaan jäämisen jälkeen lukenut paljon tutkimuksia ja minun seerumiseulan arvoilla oli selvästi kohonnut riski muun muassa siihen, että vauva syntyisi viikkoihin nähden pienikokoisena. Hän näytti myös aivan tavalliselta vauvalta. Hengitykseen kiinnitin kuitenkin nyt huomiota myös itse ja se tuntui muuttuvan koko ajan tukkoisemmaksi ja vaikeammaksi.

Haitula ehti olla sylissäni 10 minuuttia. Sitten kätilö nappasi hänet ja vei lääkärille. Aikaa kului. Mielestäni kauan, mutten katsonut kelloa. Toinen kätilö jäi kanssani ja istukka syntyi helposti. Verta vuodin kaikkinensa muutaman desilitran eli en juuri mitään. Episiotoimia-arven vierestä limakalvo antoi hieman periksi ja minulle taidettiin laittaa muutama ommel, minkä lisäksi kätilö leikkasi auki ja ompeli edellisessä synnytyksessä häpyhuuliini jääneen loven kiinni.

Jossain vaiheessa kätilö oli palannut ja kertonut Haitulan jääneen ottamaan lisähappea, koska nenän imeminen ei ollut auttanut hengitystä vaan pikemminkin hengitys oli muuttunut vieläkin vaikeammaksi. En osannut itse huolestua tilanteesta enkä varsinkaan olla pettynyt/pahoillani. Jostain syystä oloni oli rauhallinen ja luottavainen. En edelleenkään osaa sanoa miksi.

Puoliskoni pääsi kätilön viemänä vastasyntyneiden teholle katsomaan vauvaa, jolle annettiin hetken aikaa lisähappea ja sen jälkeen vuorokauden ikään asti huoneilmaa lisäpaineella. Syömistä varten hänelle laitettiin nenä-mahaletku.

Minä jäin synnytyssaliin, kävin suihkussa ja söin. Sain olla ihan rauhassa. Puolisko liittyi jossain vaiheessa seuraani. Jostain syystä molemmilla meistä oli hyvä ja luottavainen olo, mikä tuntuu ihan käsittämättömältä. En osannut edes surra, ettei vauva ollutkaan sylissäni. Ennen neljää kätilö tuli hakemaan minua synnyttäneiden osastolle. Pyysin pääsyä näkemään vauvan. Onneksi tajusin pyytää! Siellä se täydellinen pieni pakettimme nukkui. ❤

Puoliskoni jatkoi kotiin ja minä synnyttäneiden osastolle. Haitula jäi keräämään voimia teho-osastolle.

Synnytykselle annoin arvosanaksi täyden kympin. Arvosanaa pohdin siten, että mietin, mistä asioista voisin ottaa pisteitä pois. En keksinyt ainuttakaan asiaa, joten kymppihän se on!

Pieni vauva

Haitula on jo kolmen ja puolen kuukauden ikäinen ja meidän perheelle kuuluu oikein hyvää. Huomenna on vuorossa kehityskontrolli, mikä hieman jännittää, vaikka mitään syytä huoleen ei pitäisi ollakaan. Kaikki alle 2,5-kiloisena syntyneet kontrolloidaan siis kolmen kuukauden ikäisenä - olipa vauva keskonen tai ei. 

Tuntuu edelleen ihmeelliseltä, että meitä on nyt neljä. Jännitin raskausaikana, onko mahdollista rakastaa toista lasta yhtä paljon, kuin Tiitiäistä. Että voisiko muka kukaan olla yhtä ihmeellinen ja ihana. Kyllä on ja kyllä voi. 

Haitula on aivan uskomattoman hurmaava tapaus. Hän on kova tarkkailemaan ympäristöään ja rakastaa ihmiskasvoja. Hän on tyytyväinen vauva, joka nukkuu todella hyvin. Unien suhteen Haitula on aivan eri maailmasta, kuin Tiitiäinen.  Toivottavasti myös jatkossa. 

Kirjoittelen synnytyskeetomuksen (tai siis -kertomukset) mahdollisimman pian ja muutenkin meidän kuulumisia. Nyt menen unille, jotta jaksan aamulla virkeänä Naistenklinikalle. Miltäköhän tuntuu palata vastasyntyneiden teho-osastolle? Minulla on myös aika monta kysymystä, joihin neuvolassa ei ole osattu vastata tai joita en vielä ole edes uskaltanut kysyä. Jännittää.

Laskettu päivä

Tänään on 5.7. eli Haitulan laskettu aika oli tänään. Merkkipäivän kunniaksi pääsemme lähtemään sairaalasta kotiin. Sain Haitulan toissapäivänä viereeni osastolle. Tänään sairaalahuone vaihtuu uuteen kotiin, jota minäkään en ole vielä valmiina nähnyt. Meillähän tosiaan osui muutto Haitulan syntymäpäivälle.

Me molemmat voimme oikein hyvin, vaikka vielä onkin paljon harjoiteltavaa syömisestä alkaen. Haitula lähtee kotiin lisävarusteenaan nenämahaletku, joka toivottavasti saadaan pois mahdollisimman pian. Haitula muistuttaa ulkonäöltään, eleiltään ja ilmeiltään häkellyttävän paljon Tiitiäistä. Molempien tarkkavaisuus ja jäntevyys on myös hyvin samantapaista, vaikka Haitula häviääkin syntymäkoossaan isosisaruksellen 700 g ja 4 cm.

Olo on onnellinen. <3

Pieni Haitula ♥

"Olipa kerran haitula, joka oli pienempi kuin pieni. Pikkuruinen tylleryinen aivan mahdottoman pieni..."

Haitula syntyi tänään kello puoli kaksi aamuyöllä raskausviikolla 39+3. Mini-ihmisellämme oli syntyessään painoa reilut 2200 g ja pituutta vajaat 45 cm. Hän on vielä vastasyntyneiden teholla saamassa pientä tukea hengitykseen. Voi, kuinka kovasti odotan saavani hänet rinnalle!  ♥

Synnytyksen osalta kaikki meni lopulta oikein hyvin ja varsinainen synnytys oli hyvin nopea. Kirjoittelen siitä tuonnempana.

Latenssivaiheen uhri - taas

Niinhän siinä sitten tietenkin kävi, että kohdalle osui taas saatanallinen latenssivaihe - tuo kaamea riesa, josta kukaan ei ensimmäisellä kierroksella ollut varoittanut, mutta jota tällä kertaa jo osasin pahaa aavistaen odotella. Toki olin myös antanut kertoa itselleni terveydenhoitajien, kätilöiden, lääkäreiden sekä useamman kerran synnyttäneiden ystävieni suulla, ettei minun viime synnytyksessä kokemani kaltaista latenssivaihetta usein enää seuraavissa synnytyksissä tarvitse kärsiä.

Muuta niin vain ollaan taas tässä! Kivuliaat ja säännölliset supistukset alkoivat sunnuntai-iltana enkä ole nyt kahteen yöhön nukkunut yli 10 minuutin pätkää putkeen. Kipu on saatanallinen eikä siihen auta mikään - täytyy vain sietää aina sen pahimman yli. Aluksi auttoi lämmin (käsi, lämpötyyny tms.), mutta tämän yön edetessä lähes kaikki kosketus supistusten aikaan on alkanut vain ahdistaa ja jopa sattua - aivan kuten viime kerrallakin.

Odotan aamua kuin kuuta nousevaa, sillä jos eiliset ja sitä vanhemmat merkit pitävät paikkansa, niin etenkin aamun ja myös osittain päivän ajaksi supistukset jonkin verran helpottavat. Toisaalta väsy on viime päivien helteiden, koronakevään ja huonosti nukuttujen öiden takia sellainen, että nyt jo hirvittää, kuinka pitkään tätä jaksan. Viime kerrallahan tarvi lopulta valvoa vain kolme vuorokautta. Saa nähdä, missä vaiheessa tällä kertaa oma kivunsieto ja jaksaminen loppuvat ja/tai synnytyssairaalasta todetaan, että synnytys on syytäkäynnistää. Latenssivaihehan ei siis tarkoita, että itse synnytys on käynnistynyt!

Jännittää myös Haitulan jaksamisen takia. Edellisellä kerrallahan synnytys tosiaan lopulta käynnistettiin puhkaisemalla kalvot, sillä minä en yksinkertaisesti olisi enää jaksanut pitempää ja kivut olivat sitä tasoa, ettei edes vesi pysynyt enää sisällä. Toisaalta elettiin raskausviikolla 40+0. Nyt viikkoja on kasassa 39+2. Kovat supistukset otti veronsa myös Tiitiäiseltä ja lopulta jouduttiinkin turvautumaan imukuppiin, mikä tietenkin mietityttää tämänkertaisia supistuksia kärvistellessä latenssivaiheen venyessä. Ja sehän saattaa venyäviikonkin mittaiseksi!

Soitin myöhään sekä toissa- että eilen illalla Naistenklinikalle, jotta saisin vähän tukea ja turvaa sekä ohjeita. Kotona mennään siihen asti, kun kipu ja jaksaminen sen sallivat eikä ilmaannu muita syitä lähteä sairaalaan - kuten viime kierroksella jo opinkin. Toki jos kivut yltyvät aivan sietämättömiksi, on mahdollisuus käydä hakemassa hieman vahvempaa kivunlievitystö, kutrn kipupiikki, jonka sain lopulta viime kierroksella kahteen kertaan ennen synnytyksen käynnistämistä. Ensimmäinen piikki auttoi ja toi elämäni onnellisimman tunteen sekä hetken hengähdyksen kipuun. Toisella piikillä ei sen sijaan ollut jostain syystä kummoista vaikutusta.

Nyt siis pitää vain jaksaa ja sietää väsymystä ja poskettoman kovaa kipua. Kun synnytys lopulta jollain tapaa käynnistyy, niin sitten on onneksi luvassa parempaa kivunlievitystä ja apuna maailman parhaita ammattilaisia. Toivottavasti myös Haitula jaksaa mahdollisimman hyvin. Pian nähdään! <3

Koska mennään?

Laskettuun aikaan on tasan viikko, mutta olo on sellainen, etten oikein usko raskauden jatkuvan ensi sunnuntaille saakka. Sormet on kyllä sen puolesta ristissä niin tiukasti, kuin vain mahdollista, sillä uuden kotimme remontti valmistui perjantaina ja varsinainen muutto on tulevana keskiviikkona. Niin kovasti toivon, että ehtisimme muuttaa edes suunnilleen ennen Haitulan saapumista.

Eilinen päivä kului kokonaisuudessaan kaverin polttareita juhliessa. Päivä oli pitkä, mutten kokenut sitä mitenkään raskaaksi, vaan jaksoin oikein hyvin muiden tahdissa Pääsin nukkumaan puolenyön jälkeen, mutta nukkumisesta ei lopulta tullut oikein mitään, kiitos kuumuuden, jatkuvan napakan supistelun sekä närästyksen, joka oli täysin itse aiheutettu runsaalla rasvaisen syömisellä sekä kuplajuomilla.

Aamulla heräsin hirveään "krapulaan". Oletin sen johtuvan väsymyksestä yhdistettynä kuumuuteen ja eilisen runsaaseen syömiseen. Pikku hiljaa kuvioon ilmestyi kuitenkin myös entistäkin napakammat ja kivuliaat supistukset, joita tulee useamman kerran tunnissa - välillä hyvinkin tiheästi. Hyvin samanlaisia tuntemuksia ja supistuksia oli edellisessä raskaudessa perjantai-iltana ja lauantaina, kun Tiitiäinen lopulta syntyi maanantaiaamuna.

Voi toki olla, että tämän päivän tuntemukset todellakin johtuvat rasituksesta ja huomenna palataan taas aiempiin olotiloihin. Terveydenhoitaja muistaakseni myös jollain neuvolakäynnillä varoitteli, että jo kerran synnyttäneenä aivan loppumetreillä saattaa tulla jonkinmoisia "valekäynnistymisiä" ennen kuin varsinainen synnytys sitten lopulta käynnistyy. Eiköhän asian laita selviä meille tässä seuraavan viikon kuluessa.

Tiistaina on seuraava neuvola ja keskiviikkona muutetaan viimeiset tavarat. Toivottavasti Haitula saapuu kuitenkin vasta viikon päästä. Ja toivottavasti hänellä on kaikki hyvin. Nyt pitää varmaankin vihdoin pakata sairaalakassi loppuun ja täyttää tuo sairaalaan mukaan otettava Ajatuksia tulevasta synnytyksestä -lomake. Tänään vasta konkretisoitui itselleni, että tämä Haitula tosiaan täytyy ihan tosissaan vielä synnyttääkin. Olisi ehkä voinut kuvitella, että tuo tosiasia olisi selvääkin selvempi jo yhden lapsen synnyttäneelle... ':D

Vasta-aineita

Meillä tosiaan on se tilanne, että minä olen rhesus-tekijän suhteen negatiivinen, kun taas puoliskoni on positiivinen. Tiitiäinenhän on minun tavoin rh-, mutta Haitula rh+. Tiitiäistä odottaessa jännitin veriryhmäasiaa paljon tätä raskautta enemmän - varmaankin, koska tuolloin ei alkuraskauden jälkeen ollut enää oikein muuta stressattavaa, minkä lisäksi oli myöa ihan eri tavalla aikaa pyöritellä asioita ja stressata.

Tällä kertaa sydämentyksiä on riittänyt seulaan jäämisen takia sen verran, että kaikki muu stressaaminen raskauteen tai vauvan saapumisen mukanaan tuomiin mullistuksiin liittyen on jäänyt. Puhumattakaan koronatilanteen ja kaksivuotiaan tarjoamista lisämausteista.

Edellisessä verikokeessa verestäni ei löytynyt vasta-ainetta rh-tekijälle, mutta sain kuitenkin rutiinin mukaisesti anti-D-suojauksen. Viimeisimmän verikokeen tulokset eivät olleet ehtineet tulla ennen viimeviikkoista neuvolakäyntiä, joten kävin katsomassa ne OmaKannasta eilen illalla. Tällä kertaa verestäni on löytynyt vasta-ainetta. Kirjauksena lukee, että heikko vasta-aine johtuu todennäköisesti äidim saamasta rutiinimaisesta raskaudenaikaisesta suojauksesta (eli siis aiemmin saamastani anti-D-piikistä).

Minä tietenkin pelästyin tätä, mutta enpä tullut kuitenkaan soittaneeksi neuvolaan. En yksinkertaisesti vain jaksanut/saanut aikaiseksi. Näissä tilanteissa jotenkin toivoisi, että joku soittaisi tulokset ja avaisi niitä sekä vastaisi mahdollisiin kysymyksiin. Toki olisin voinut soittaa itsekin, mutta alkaa olla puhti niin loppu, etten vain onnistunut sitä tekemään. Nyt sitten stressaan viikonlopun yli tiistaiaamuiseen neuvolakäyntiin. Toivottavasti Haitulalla on kaikki hyvin eikä elimiatöni yritä hyökätä hänen kimppuunsa.

Lähtökuopissa

Laskettuun aikaan on jäljellä kaksi viikkoa. En osannut päättää sopiiko tuohon kahden viikon eteen paremmin vielä vai enää. Sinänsä vielä, sillä viimeviikkoisen neuvolan perusteella pikkuinen on jo aivan lähtökuopissa ja terveydenhoitajakin totesi, että jos se sieltä lähtee tulemaan niin saa tulla. Helteetkin saavat aikaan sen, että kaksi viikkoa kuulostaa korvaani todella pitkältä ja piinalliselta.

Toisaalta toivon, ettei Haitula saapuisi päivääkään etuajassa. Meillä on tosiaan remontti kesken uudessa kodissamme ja olisi kiva päästä muuttamaan ennen Haitulan syntymää. Remontin pitäisi valmistua kuitenkin tämän viikon aikana niin, että muuttaa voitaisiin jo viikonloppuna. Jännä nähdä, kuinka käy.

Haitula on siis tosiaan laskeutunut aivan alas eikä hänen päätään saanut juuri liikuteltua. Oma liikkumiseni on vielä suhteellisen ketterää eikä mitään vaivoja ole ilmaantunut. Haitulan liikkeet kyllä jysäyttävät välillä oikein kunnolla alakertaan, mikä tuntuu todella rajulta. Lisäksi viime yönä ja tänään on tuntunut muutamaan otteeseen menkkamaista jomottelua, jota tuntui Tiitiäistä odottaessa ainoastaan hieman ennen synnytyksen latenssivaiheen alkamista, mikä tietenkin laittaa miettimään, selvitäänkö tässä kuitenkaan laskettuun aikaan asti.

Synnytystä en vieläkään ole ehtinyt juuri miettiä. Mieltä lohduttaa se, että HUS on purkanut rajoituksen, jonka mukaan tukihenkilö (tässä tapauksessa puoliskoni ja lapsen isä) olisi saanut tulla mukaan vain alatiesynnytksen ns. aktiiviseen vaiheeseen, kun ollaan synnytyshuoneessa. Käytännön asioita ollaan mietitty lähinnä sen verran, että äitini tulee katsomaan Tiitiäistä synnytksen ajaksi.

Ehkä eniten jännitää se, kuinka erilainen toinen synnytys saattaa olla. Toki jännittää sekin, jos se on yhtä piinallisen pitkä, kuin edellinen. Tiitiäisen synnytykseen kuului tosiaan pitkä ja kivuliaan piinallinen latenssivaihe, jonka aiheuttamiin kipuihin ei auttanut oikein mikään.  Niinpä tulin valvoneeksi kaksi vuorokautta ennen varsinaista synnytyksen käynnistymistä (tai siis käynnistämistä). Tuona aikana edes makaaminen ei onnistunut.

Lopulta tiedoissani lukee, että varsinainen synnytys kesti viisi tuntia ja 20 minuuttia. Todella nopea siis ensisynnytykseksi. Terveydenhoitaja totesikin viimeviikkoisella neuvolakäynnillä, että tuon keston valossa ei kannata jäädä kotiin odottelemaan, kun synnytys tällä kertaa käynnistyy. Vaan jännä nähdä, miten synnytys tällä kertaa ylipäätään käynnistyy. Onko taas vuorossa jonkinmoinen latenssivaihe vai mennäänkö tällä kertaa heti asiaan? Tai ehkä synnytys pitää lopulta käynnistää. Tai sitten jotain aivan muuta.

Muuton ohella pitäisi vielä jaksaa valittaa myös KELAn äitiysrahapäätöksestä, joka on laskettu siten, että siinä on huomioitu mukaan muutama edelliselle hoitovapaalleni osunut kuukausi, vaikka olen ehtinyt olla töissä kokonaisen vuoden ennen nykyisen äititiysvapaani alkamista. En yhtään jaksaisi, mutta pakko se on, kun tuloni ovat viimeisen vuoden aikana olleet ihan merkittävästi suuremmat, kuin ennen edellistä äitiysvapaatani, jonka perusteella KELA nyt lopulta päätyi nykyisenkin äitiysavustukseni maksamaan, sillä parin kuukauden hoitovapaan tulojen mukaan laskeminenhan laskee vuosituloja äkkiä aika roimasti. En jaksaisi! Aivot ovat jo aivan tohjoa eikä mikään ylimääräinen ajatustyötä ja vaivaa vaativa suju ilman ylivoimaiselta tuntuvia ponnisteluja.

Melkein vapaalla

Vihdoin viikko sitten alkoi äitiysvapaa. Tiitiäinen ei ole edelleenkään päiväkodissa, joten sitä toivomaani (ja kovasti tarvitsemaani) vapaata en nyt valitettavasti ennen laskettua aikaa saa. Toki vielä on se mahdollisuus, että puoliskoni pystyy jäämään juhannukselta lomille, jolloin saisin edes viikon hengähdystauon - toinen viikko, kun menee varmasti muuttaessa.

Toki tämäkin arki ilman duuneja tuntuu höyhenen kevyeltä aiempaan verrattuna, vaikka kaksivuotian kanssa riittääkin tekemistä aamusta iltaan. Ollaan lähdetty pääsääntöisesti aamupalan jälkeen ulos leikkimään ja siitä suoraan leikkipuistolounaalle (ihan uskomattoman upea julkinen palvelu muuten!!) ja sitten päivä(uni)kävelylle. Toisin sanoen ollaan ulkoiltu noin aamukymmenestä vähintään iltapäivään ja joinain päivinä päivällisaikaan asti.

Mitään sen kummempia raskauteen liittyviä vaivoja minulla ei tällä hetkellä oikeastaan ole. Toki etova olo kulkee edelleen mukana ja väsy on etenkin iltapäivisin aivan hirveä. Aamuöisin nukun huonosti ja ylipäätään öisin on kuuma, vaikka ikkunasta tuleekin vielä mukavan viileää ilmaa. Kaikilta kolotuksilta olen toistaiseksi kuitenkin välttynyt, vaikka iltaa kohden liikkeelle lähteminen pitkä(hkö)n istumisen jälkeen on kyllä aikamoista vaappumista lantion kolottaessa kauttaaltaan.

Huomaan myös, että alakertaan tuntuu selkeästi enemmän painetta kuin edellisessä raskaudessa, jolloin ei oikeastaan ollut minkäänmoisia tuntemuksia edes siinä vaiheessa, kun tunsin Tiitiäisen laskeutuneen alas. Tämä johtuu varmasti siitä, etten ihan täysin ole ensimmäisen raskauden jälkeen ehtunyt toipua. Lisäksi minua on, edellisen raskauden tapaan, supistellut lähes koko raskauden ihan ensimmäisiä kuukausia lukuun ottamatta. Tämän takia jännitinkin hieman viimeviikkoista neuvolalääkärikäyntiä. Kohdunkaulalla oli kuitenkin edelleenkin pituutta ainakin 3 cm ja kohdunsuu oli visusti kiinni, joskin pehmeä toisin, kuin tässä vaiheessa Tiitiäistä odottaessani.

Jännitin lääkärikäyntiä myös sen takia, etten ole ollut missään vaiheessa oikein kartalla siitä, miten päin Haitula kohdussani oleilee. Johtuu varmasti osittain etuseinässä olevasta istukasta, mutta osittain myös siitä, että tämä pikkuinen liikkuu paljon isosisarustaan vähemmän. Lääkäriä edeltäneenä yönä hän kuitenkin mylläsi kuin viimeistä päivää ja aamulla olin hyvin varma siitä, että Haitula oli asettautunut raivotarjontaan. Ja oikeassahan minä olin - siellä hän oleskeli pää alaspäin asettautuneena.

Tämä helpotti oloani, sillä olin ehtinyt jo heräellä pelkoa siitä, ettei Haitula koskaan asetu raivotarjontaan, mikä tarkoittaisi perätilasynnytystä tai sektiota. Varmasti synnytykseen liittyvillä kronarajoituksilla on osansa näiden pelkojen herättelijänä. En ainakaan keksi, mistä muualta olisin tuollaisen huolen onnistunut itselleni keksimään. Ajatusketjuni on siis lähtenyt juoksemaan sitä kautta, että olen ollut huolissani mahdollisuudesta joutua synnyttämään ilman puoliskoani ja sitten maalaillut mieleeni tilanteista, joissa tämä toteutuisi.

Lääkärissä kaikki oli siis onneksi hyvin. Sf-mitta kuitenkin tipahti sinne alakäyrän tuntumaan, kun sen oli tähän asti mennyt lähempänä keskikäyrää. Todettiin kuitenkin, että mitataan uudestaan seuraavalla neuvolakäynnillä juhannusviikolla ja katsotaan, mikä tilanne on tuolloin. Tiitiäistä odottaessani sf-mittahan tipahti käyrien alapuolelle juuri tuolla neuvolakäynnillä, minkä takia käytiin ylimääräisessä ultrassa Naistenklinikalla. Epäilenpä, että tälläkin kertaa on vuorossa tuo samainen reissu. Tällä kertaa se toki jännittää enemmän, kun poikkeavien seerumiseulan arvojen takia tässä raskaudessa on edelleenkin niitä kohonneita riskejä jos johonkin, minkä takia tuon sikiön koon seuraamisen kanssa pitäisi myös olla tavanomaista tarkempi.

Heräilen edelleen öisin miettimään, mikä kaikki saattaa mennä vielä pieleen (tai olla pielessä). Olemme kuitekin uskaltautuneet hommaamaan (normaalilevyiset) rattaat, joihin saa molemmat pienet matkustajat sekä ostamaan pussin pieniä vaippoja. Muuton lähestymisen myötä on myös tullut katsottua läpi Tiitiäiseltä jääneet vaatteet ja jätettyä 50- sekä 56-kokoiset pakkaamatta muuttolaatikoihin. Ja onhan meidän uudessa kodissamme myös varattu kaksi huonetta lapsille!

Tiitiäinen odottelee Haitulaa edelleenkin todella kovasti ja huomio hänet kaikissa suunnitelmissaan ja puheissaan. Se liikuttaa ja lämmittää sydäntä, mutta samalla saa myös välillä sydämen pamppailemaan, kun tahtomattani mietin, että entä jos kaikki ei tosiaan menekään/olekaan hyvin. Vaan pitäisi osata luottaa siihen, että todennäköisempää on, että meitä on kolmen sijaan neljä aika tarkalleen kuukauden päästä ja Haitulalla on kaikki hyvin.

Huomenna alkaa 37. viikko eli viikon päästä Haitula on täysiaikainen. Tuntuu ihan hurjalta, että ollaan jo täällä. Vielä hurjemmalta tuntuu se, että olen näinkin täysipäinen kaiken tässä raskaudessa kohdalle osuneen jälkeen.

.........

EDIT: Närästys! Sen unohdin vaivoista. Öinen närästys saapui seurakseni noin viikko sitten, mutta se pysyy onnekseni ainakin vielä kurissa, kunhan muistan mussuttaa nukkumaan mennessänibkaksi Rennietä