Muutama tauti

Kirjoitin seuraavan Peikkulaisen ollessa puolentoista viikon ikäinen:

"Peikkulainen meni sitten ja sairastui lasketun aikansa kunniaksi jonkinmoiseen flunssaan. Ironista on, että lensun kotiin kantoi kahden päiväkotilaisen sijaan lasten isä.

Kovasti pidettiin sormia ristissä, että etenkin vauva välttyisi taudilta, mutta niin vain hän sairastui ja olemme tällä hetkellä osastolla lastensairaalassa. Tulimme päivystykseen, kun Peikkulaisen vointi meni eilen iltaa kohden todella kivuliaaksi ja kainalosta mitattu lämpö näytti 37,9 astetta. 

Päivystysavusta oli kehotettu jo lauantaina mittaamaan lämpö peräsuolesta, mutten uskaltanut, kun siitä on niin paljon varoiteltu ja Peikkulaisen vointi paranikin tuolloin niin, että ajattelin meidän selvinneen säikähdyksellä. Niin vain vointi kuitenkin muuttui taas kehnommaksi ja saavuimme eilen myöhään illalla päivystykseen, jossa kuume varmistui peräsuolesta mitattuna yli 38 asteeksi.

Koska Peikkulainen on alle kuukauden ikäinen ja tulehdusarvokin oli koholla, määrättiin hänelle antibiootti ja otettiin kaikki mahdolliset näytteet virtsanäytteestä selkäydinnäytteeseen. Verta ei onnistuttu saamaan kantapäänäytettä kummemmin, vaikka pientä pistettiin ties kuinka monta kertaa. Veriviljely jäi näin ollen tekemättä."

Sitten huoneeseen taisi tulla hoitaja ja kirjoittaminen jäi. Olimme osastolla lopulta vain kaksi yötä ja antibiootitkin lopetettiin toisena aamuna, koska viitteitä bakteeritulehduksesta ei ollut. 

Näytteiden otto oli aikamoista katsottavaa. Monta tuntia vauva huusi ja väänsi itseään kaarelle, kun yritettiin laittaa kanyylia milloin päähän, milloin jalkaan eikä lopulta kunnon verinäytettä edes saatu, vaikka yritettiin liioittelematta toista kymmentä kertaa. Kaiken tämän seurauksena Peikkulainen oli todella jännittynyt ja herkillä ja sairaalasta päästyämme alkoivat mahavaivat.

Vauva huusi kipua ja väänsi itseään ulos kehostaan monta kertaa vuorokaudessa ja etenkin öisin. Tiitiäisellä oli aikanaan mahavaivoja, mutta näiden mahavaivojen ja kipuitkujen valossa mistään aiemmin kokemastani mahavaivasta ei voi edes puhua samassa lauseessa. On uskomattoman avuton ja lohduton fiilis katsoa vauvan kärsimystä voimatta viedä sitä pois. Ainoa, mitä noina hetkinä pystyy tekemään, on tarjota lohtua pitämällä vauvaa sylissä.

Kaiken tämän päälle esikoinen sairastui oksennustautiin juuri, kun lasten isä oli työmatkalla. Olin saanut kaikki kolme unille ja onnitellut itseäni upeasta suorituksesta. Tein itselleni herkkuitapalan ja istuin katsomaan telkkaria. Samalla hetkellä Tiitiäisen huoneesta kuului liiankin helposti tunnistettava ääni. Elämä vilisi silmien edestä. Onneksi sain hälytettyä äitini apuun yöksi ja aamupäiväksi ja onnistuimme lopulta niin hyvin, ettei kukaan muu perheessä sairastunut kyseiseen tautiin. 

Harmitti todella paljon, ettei päiväkodista oltu kerrottu vatsatautia olevan liikkellä. Monesti sieltä tiedotetaan hyvin varsinkin vakavampien ja ikävämpien tautien osalta, mutta tällä kertaa minulle selvisi tautitilanne vasta soittaessani aamulla, ettei lapsi olisi tulossa päiväkotiin loppuviikkoon. Jos olisin tiennyt vatsatautia olevan liikkellä, en olisi vienyt lapsia päiväkotiin, koska tuossa vaiheessa vatsatauti vauvalla olisi ollut hyvin varma osastoreissu.

No, kun Tiitiäinen parani, sairastui Haitula. Ei onneksi vatsatautiin, mutta aivan kaameaan sitkeälimaiseen yskään, joka lopulta meni pahemman kerran myös korviin. Lapsi, joka ei ole herännyt kertaakaan alettuaan nukkumaan kokonaisia öitä, ei meinannut saada nukuttua ja itki sekä ulisi 24/7. Tätä jatkui viikon, kunnes saatiin antibiootti ja se alkoi purra. Edelleen hän on tavanomaista itkuisempi ja yskä vaivaa, vaikka taudin alusta on jo kaksi viikkoa.

Saipa sitten vauvakin Haitulan yskän. Onneksi hän on kasvanut hyvin ja yskimisvoima on aikamoinen vauvan kuulostaessa yskiessään välillä miltei aikuiselta mieheltä. Flunssa on kuitenkin pahentanut taas mahavaivoja, minkä lisäksi todella runsas ja sitkeä lima on aiheuttanut valtavia pukluja. Nyt näytetään onneksi olevan kuitenkin jo voiton puolella ja mikä parasta, taisimme selvitä ilman osastoreissua, vaikka kerran lastensairaalan päivystyksessä jouduimmekin käymään, kun vauva käytti hengittämiseen apulihaksia.

Alakerran koiratkin ovat tietenkin osallistuneet tähän sirkukseen - ne ovat alkaneet ulvoa ja haukkua, kun joku lapsista itkee. Tämä alkoi, kun Peikkulaisen masuvaivat olivat pahimmillaan ja yltyi, kun konserttiin liittyi uliseva Haitula. Naapuriparat!

Onneksi, oi onneksi, ehdin käydä vauvan kanssa vyöhyketerapiassa/osteopaatilla juuri ennen Tiitiäisen mahataudin alkua. Kirjoitan mahavaivoista joku toinen kerta tarkemmin, mutta tuon käynnin jälkeen meillä on ollut aivan eri vauva enkä tiedä, miten olisin selvinnyt viimeisistä viikoista ilman tuota käyntiä. 

Että sellainen ensimmäinen kuukausi vauvan kanssa. Hengästyttää ja ennen kaikkea surettaa. Kuukausi on tuntunut todella pitkältä ja siltä sen olisin toivonutkin tuntuvan, mutta aivan eri tavalla. Olisin halunnut voida nauttia meidän viimeisen vauvamme pikkuvauva-ajasta. Nyt se on kulunut sairastupaa pyörittäessä. 💔

2904 grammaa puhdasta rakkautta

Hän on nyt täällä. Peikkulainen syntyi eilen illalla raskausviikolla 38+3. ❤️

Kaksi viikkoa sitten olleessa kasvukontrolliultrassa kaikki oli mallillaan ja hänen arvioitiin kasvavan tuolloin aika tarkalleen keskikäyrää painoarvion ollessa vähän vajaat 2800 g. Kohdunkaulaa oli tuolloin jäljellä yli 3 cm eikä kohdunsuulla ollut tapahtunut pientä pehmenemistä ihmeempää.

Kipeitä supistuksia oli ehtinyt tulla jo melkein kahden viikon ajan säännöllisen epäsäännöllisesti ajoittuen lähinnä ilta-ja yöaikaan, joten olin osannut aavistaa synnytyksen käynnistyvän ennnen laskettua aikaa. Silti synnytyksen käynnistyminen tuli vastaan aiemmin, kuin olin todella siihen henkisesti valmistautunut.

Kirjoittelen myöhemmin tarkemmin synnytksestä. Olo on onnellinen ja uskomattoman kiitollinen. ❤️❤️❤️

Rv 36+1

Huomenna on toinen ylimääräinen kasvukontrolli. Myönnän, että jännittää. En tosiaan edellisissä raskauksissa osannut ajatella sikiön koosta konkreettisesti mitään. En edes Haitulaa odottaessa, vaikka tiesinkin, että poikkeava seerumiseulan PAPP-A-arvo lisäisi huomattavasti viikkoihin nähden pienipainoisena syntymisen riskiä.

Nyt pohdinnat sikiön koosta pyörivät mielessä päivittäin. Yhtä lailla jännittää se, että Peikkulaisen kasvu olisikin hidastunut, mutta myös se, että hän olisikin selvästi Tiitiäistä isompi. Enemmän toki jännittää se, että kasvu olisikin hidastunut, vaikka erityisesti en sitä nyt osaakaan pelätä, kun edellisillä mittauksilla hän on kasvanut keskikäyrällä (kuten toisaalta Tiitiäinen ja Haitulakin), minkä lisäksi tunnen ja näen liikkeet erinomaisen hyvin.

Lohduttaa ajatus siitä, että huomenna saamme jonkinlaisen arvion Peikkulaisen koosta. Samalla pääsen keskustelemaan synnytyksestä ja siihen liittyvistä ajatuksista lääkärin kanssa. Myönnän, että synnytys pyörii mielessäni paljon edellisiä kertoja enemmän. Osaan jo odottaa erilaisia asioita ihan eri tavalla, minkä lisäksi en pysty olemaan pyörittelemättä mielessäni ajatuksia siitä, että ehkä tämä on se kerta, kun asiat ei menekään niin mallikkaasti, kun edellisillä kerroilla kaikki meni lopulta niin hyvin. Typerää, tiedän. Mutta minkäs ihminen itselleen mahtaa.

Onneksi olen päässyt juttelemaam näistä ajatuksista ja etenkin Haitulan raskaudesta neuvolapsykologin kanssa. En varmasti olisi näin järjissäni, jos olisin joutunut painimaan yksin kaikkien ajatusten ja huolien kanssa, joita tämän raskauden myötä on noussut pintaan etenkin Haitulan raskauteen ja hänen pieneen sytymäpainoonsa liittyen. 

Tuntuu edelleen siltä, että näiden asioiden kanssa on niin uskomattoman yksin. Olen kyllä siinä mielessä onnekas ja onnellinen, että minulla on useampi ystävä, joiden kanssa olen näistä voinut puhua, mutta totuus on se, etten usko kenenkään voivan täysin ymmärtää tällaisten asioiden mukanaan tuomia tunteita, ellei niitä ole itse jollain tavalla käynyt läpi.

Epätietoisuus Peikkulaisen tilanteesta tuntuu Haitulan raskauden tuoman kokemuksen valossa pahimmalta. Onneksi huomenna pieni pala epätietoisuutta tulee kuitatuksi pois.

Kaksi vanhenpaa

Nyt on tehty ennakollinen isyyden tunnustaminen Peikkulaisenkin osalta. Tapahtuma on koruton, mutta mielestäni tietyllä tapaa kuitenkin arvokas, kun käydään läpi vanhemman sekä yhteishuoltajuuteen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet. Soisin kaikkien lasta odottavien perehtyvän noihin asioihin, vaikka lapsi avioliittoon olisikin syntymässä.

Nyt elellään jo 32. raskausviikkoa, mikä tuntuu monella tapaa hurjalta. Ehkä eniten siksi, että tähän asti on päästy niin helpolla, mutta myös siksi, että enää on vajaat kaksi kuukautta laskettuun aikaan. Vajaat kaksi kuukautta, että koko pakka menee taas täysin uusiksi - tavalla, jota voi vain arvailla.

Myönnän, että tällä kertaa synnytyskin jännittää ihan eri tavalla, kuin kahdella edellisellä kierroksella. Jännittää, kuinka synnytys tällä kertaa käynnistyy, päästäänkö tällä kertaa inhimillisemmällä hetkellä synnytyssaliin sekä se, kuinka vauhdilla synnytys etenee. Jännittää myös vauvan koko. Entä jos vauva onkin tällä kertaa paljon Tiitiäistäkin isompi? Miltä se tuntuisi kahden pienen vauvan jälkeen? Yllättävän pieneksi Peikkulainen tuskin synnytyksessä paljastuu, kun vielä viikolla 36 on kontrolliultra. Mutta entä jos joku muu onkin vauvan suhteen "pielessä"? Tai synnytys meneekin tällä kertaa jollain tavalla "pieleen"?

Onneksi pääsen puhumaan synnytyksestä kunnolla lääkärin kanssa tuolloin viikon 36 kasvukontrolliultrassa. Jo edellisessä kontrolliultrassa nostin aiheen esille ja tuntui ihanalta, kun lääkäri otti minut vakavasti ja keskustelimme asiasta, vaikka hän totesikin, että sitten seuraavalla käynnillä on vielä paremmin aikaa käydä läpi synnytystä ja siihen liittyviä ajatuksia.

Tämänpäiväisessä neuvolassa oli kaikki hyvin. Sf-mitta osui suunnilleen keskikäyrälle ja kaikki arvot olivat kunnossa. Peikkulainen liikkuu aktiivisesti ja liikkeet on helppo tuntea kohdun takaseinämässä olevan istukankin ansiosta. Pitkään hän istuskeli ja potki lähinnä selkää kohti sekä välillä ikävästi rakkoon, mutta viime viikkoina Peikkulainen on ollut yhä suuremman osan ajasta pää alaspäin ja potkinut oikean kyljen puolelle. Vielä hänellä on kuitenkin selvästikin ruhtinaallisesti tilaa pyöriä milloin mitenkin päin.

Supistuksia ei ole tullut pitkään aikaan huolestuttavia määriä, vaikka kyllä niitä edelleen päivän mittaan useita tulee. Ne menevät kuitenkin nopeasti ohi sen sijaan, että jäisivät päälle. Olenkin päässyt urheilemaan ja tekemään asioita aika tavalliseen tapaan, mikä tuntuu ihanalta. Toki esimerkiksi suurempaa juoksemista ja hyppyjä vältän enkä tee mitään ylimääräisillä painoilla ellei nyt lasten kantamista rappusia, repparissa, rinkassa jne. lasketa. Elokuussa haluaisin startata uuden tanssikauden, mutta aika näyttää, mikä fiilis tuolloin on - sitä, kun ei voi tietää edes edellisenä päivänä.

Olo on tällä hetkellä hyvä ja melko luottavainen. Välillä mieleen hiipii kuitenkin ajatus siitä, onkohan tämä kuutenkin yksi iso virhe. Meillä on kaikki niin hyvin. Mitä jos pakka menee liian sekaisin? Entä, jos Peikkulaisella ei olekaan kaikki hyvin? Entä, jos minulla ei enää riitä rahkeet antaa toivomallani tavalla huomiota ja rakkautta Tiitiäiselle ja Haitulalle? Entä jos Haitulan kanssa tulee vielä uusia terveyteen tai kehitykseen liittyviä ylläreitä? Voihan niitä tulla Tiitiäisellekin...

Tuntuu ristiriitaiselta ajatella tuollaisia, kun samalla minuun iskee usein uskomaton onnellisuuden tunne siitä, että näillä näkymin meille tulee vielä yksi pikkuinen - meille kaikille neljälle! Tuntuu ihanalta ajatella, että meillä on sitten kolme lasta ja lapsilla ympärillään kaksi sisarusta. Vaikka on se niinkin, ettei sisarukset ole mikään autuaaksi tekevä asia - joskus päin vastoin, vaikka kuinka yrittäisi. 

Aika näyttää, millaiseksi meidän perheemme viisihenkisenä rakentuu. Odotan Peikkulaista toisaalta jo todella paljon, mutta samalla olo on todella haikea. Tiedän, että menetän samalla yhden vauvan - Haitulan - mikä tuntuu ihan uskomattoman pahalta. Haitulan syntymän myötä menetin Tiitiäisen vauvanani, mikä on ollut yksi elämäni raastavimpia kokemuksia, vaikka samalla Haitulan syntymä oli yksi onnellisimpia eikä Tiitiäinen minnekään hävinnyt. 

K niin kuin korona. Ja kasvukontrolli.

Nyt se lopulta osui kohdalle, korona nimittäin. Kuin ihmeen kaupalla olemme selvinneet ilman koronaa tähän asti, vaikka epäilenkin lasten sairastaneen sen helmikuussa muutama viikko meidän aikuisten saamien kolmansien rokoteannosten jälkeen. Yhtään positiivista testiä ei kuitenkaan meidän perheessä ole tehty ennen tätä päivää.

Lasten isä jäi lomalle perjantaina ja aika lailla heti alkoi oireet, jotka aluksi muistuttivat enemmänkin heinänuhaa (ja ehkä sitä olivatkin), mutta äityivät uuden viikon vaihteen myötä korkeaksi kuumeeksi ja kovaksi keuhkoja raastavaksi yskäksi. Haitulalla nousi kuume tänään, mutta hän on toistaitaiseksi ollut oma itsensä löysää ja tiuhaan toimivaa vatsaa lukuun ottamatta. 

Nyt sitten jännitetään allekirjoittaneen ja Tiitiäisen kohtaloa. Oma tilanne tietenkin jännittää raskauden takia. Toisaalta ehkä parempi sairastaa nyt, kuin vielä lähempänä laskettua aikaa, jos tauti pakko on sairastaa, ja tautitilanteen ja uusien varianttien valossahan se siltä näyttää. Toki koronan ehtii sairastaa vielä moneen kertaan, mutta ehkäpä nyt sairastettu antaa kuutenkin sen verran suojaa, ettei seuraava kerta napsahda kohdalle ennen lokakuuta.

Harmittaa tietenkin vietävästi, että meidän yhteinen loma hupenee nyt tässä. Loma olisi myös tullut ihan todella tarpeeseen, kun puolisko on tehnyt lähes koko kevään töitä melkeinpä 24/7 ja minä olen näin ollen pyörittänyt arkea aika lailla yksinäni. Elokuun alusta alkaa taas arki - lapset aloittavat päiväkodissa ja puolisko palaa töihin.

Minäkin palaan töihin elokuun toisella viikolla kahdeksi viikoksi jäädäkseni sitten raskausvapaalle. (Olen kyllä lupautunut useampaan vastuutehtävään, jottei arki vain muuttuisi liian kevyeksi.) Ja sitten alkaakin kuukauden päästä taas ihan uudenlainen arki. Puoliskon syksy tulee olemaan vähintään yhtä kiireinen, kuin alla oleva kevät, joten kyllä, kunnon loma olisi ollut kiva.

Ensimmäinen viikon 28 kasvukontrolli oli viikko sitten viikoilla 27+6 eli hieman ennen viikkoa 28, koska päädyimme siirtämään alkuperäisen ajan lomamme takia. Peikkulainen oli ultranneen lääkärin arvion mukaan kaikkien otettujen mittojen perusteella hyvin täsmällisesesti keskikokoinen sikiö. Myös samana päivänä otettu sf-mitta osui täsmälleen keskikäyrälle. Olo on siis helpottunut.

Neuvola minulla oli tässä kohtaa sen takia, että sokerirasituksen yhteydessä määritetty sikiön reesusveriryhmä paljastui harmikseni positiiviseksi. Minä olen siis itse rhD-negatiivinen ja näin ollen sain anti-D-suojauksen estämään veriryhmäimmunisaatiota tässä vaiheessa raskautta (normaalisti annetaan viikoilla 28-30, mutta olemme poissa kaupungista nuo viikot, joten th soitti punaiselle ristille, josta sai varmistuksen, ettei ole esteitä antaa suojausta hieman ennen noita viikkoja). Pyysin samalla sf-mitan ottamista, minkä lisäksi katsottiin ihan perus jutut ja Haitulakin mitattiin ja punnittiin, kun 2-vuotisneuvola on tulossa vasta syyskuun alussa.

Tässä välissä on ehtinyt tietenkin tulla myös sokerirasituskokeen tulokset. Kuten kerroinkin, jännitin niitä tällä kertaa paljon enemmän, kuin edellisissä raskauksissa. Arvot olivat kuitenkin oikein hyvät, mikä paitsi ilahdutti, niin myös yllätti. Paastoarvo ja kahden tunnin arvo olivat molemmat 4,9 mmol/l ja yhden tunnin arvo 5,7 mmol/l. Yksi huolenaihe on siis pyyhkäisty pois.

Nyt sitten aormet ristissä odotellaan, kuinka korona meitä kohtelee ja mitä lomasta lopukta jää lomailtavaksi. 

Sokerilientä

Täällä sitä taas istutaan - HUSLABilla sokerirasituskokeessa. Jännittää, kuinka tällä kertaa käy. Unet ovat kehnommat, kuin edellisissä raskauksissa, syön huonommin ja liikun vähemmän. Ikääkin on enemmän. Etenkin nyt raskausaikana on maistunut herkut päivittäin. Nyt sitten vain odotellaan  - ensin tunti, sitten toinen ja lopulta niitä tuomion antavia tuloksia.

Näin koko viime yön enemmän ja vähemmän ahdistavia ja painajaismaisia unia sokerirasitukseen liittyen. Eilinen päivä oli kiireinen ja olin äänivaltaisena edustajana tärkeässä kokouksessa, joka päättyi vasta iltaseitsemän jälkeen - siis paastoajan jo alettua. Jouduin siis viimeistelemään päivällisen ja viimeisimmän hiilaritankkauksen siellä. Illalla en meinannut saada unta, kun kävin aivan ylikierroksilla ja päälle Tiitiäinen vielä herätti haluten viekkuun nuķkumaan.

Näkemissänu unissa heräsin joka kerta auttamatta myöhässä, söin vahingossa aamulla karkkia ja poljin kiellettyä hikivauhtia labraan. Missä unessa nyt mitäkin. Olo on yön jäljiltä nuutunut eikä vadelman makuinen sokeriliemi varsinaisesti parantanut oloa. (Ja jälleen kerran mietin, miksi 50-kiloinen joutuu litkimään lientä saman verran, kuin tuplat painava!)

Pyöräilin aamulla kävelyvauhtia labraan (urheilu ennen rasitusta on kielletty) ja nautin aamuauringosta. Tuntuu omituiselta olla taas täällä - viimeisen kerran koskaan tällä asialla. Samalla jännitän myös Peikkulaisen veriryhmää. Meillä on 50/50-todennäköisyys rhD-veriryhmän osalta ja toivon toden teolla, että arpa osuu Tiitiäisem tavoin negatiiviselle.

Tiistaina kirjoitin, kuinka Peikkulaisen vähäiseltä tuntuvat liikkeet huolettaa. Eilen hän sitten mylläsikin yllättäen koko päivän. Enkä nyt liioittele - liikkeitä todella tuntui lähes koko päivän. Tiedän hyvin, että näillä viikoilla sikiö on vielä sen kokoinen, että sikiö pääsee kääntyilemään vapaasti ja muutenkin on vielä aika hentoinen, minkä takia liikkeet eivät aina tunnu samalla tavoin. Silti vähäisiltä ja hennoilta tuntuvat liikkeet mietityttävät.

Nyt odotellaan. Odotellaan sokerirasituskokeen päättymistä, labrojen tuloksia, ensimmäistä kontrolliultraa, Peikkulaisen kasvua ja liikkeiden muuttumista. On edelleen vaikea sisäistää, että meille on tulossa kolmas vauva.

Rakenneultrassa kaikki hyvin

Rakenneultra tosiaan oli ja meni. Ultran teki äitiyspoliklinikan lääkäri Haitulalta aikanaan sydämestä löytyneiden pienten reikien takia. Kaikki näytti olevan Peikkulaisella hyvin ja hän oli ymmärtääkseni mittojensa puolesta aika lailla keskiverto tapaus.

Sukupuolikin varmistui ja olin osunut jälleen kerran arvaukseni kanssa oikeaan. Olin sukupuoesta jopa niin varma, ettemme olleet oikeastaan edes miettineet nimiä eri sukupuolta olevalle vauvalle. Ensimmäistä kertaa varmistinut sukupuoli tietyllä tapaa harmitti minua. En oikein osaa edes sanoa, miksi ja tavallaan olen myös helpottunut, että sukupuoli on nyt se mikä on. Eli ota näistä ajtuksista nyt sitten selvää.

Seuraava ultra on jo reilun kahden viikon päästä ja myönnän, että jännitän sitä aika lailla. Peikkulainen ei ole mikään kova mylläämään enkä tunne liikkeitä kovin paljoa, vaikka istukka sijaitseekin visusti kohdun takaseinämässä. Pelkään tämän takia, että kaikki ei olekaan hyvin ja/tai sikiön kasvu on taas lähtenyt hidastumaan. 

Ennen ultraa on vielä sokerirasitus ja samalla selvinnee Peikkulaisen rhD-verityhmä. Nuokin jännittävät, vaikka kumpikaan ei kohdalle osuessan tietäisikään mitään maailmanloppua. Tiedän olevani nyt paljon huonommassa fyysisessä kunnossa, kuin edellisten raskauksien aikaan, minkä lisäksi ikää on taas kaksi vuotta enemmän, unet ovat huonommat ja ruokavalio aiempaa kehnompi. En tiedä, miten voikin olla tällä kertaa niin paljon vaikeampaa noudattaa edes hippasen terveellisempää ruokavaliota, vaikka ei nykyinenkään kyllä mikään ihan katastrofaalinen ole! Paino on silti tainnut nousta hieman edellisiä raskauksia reippaampaa tahtia.

Olo on kokonaisuudessaan onneksi hyvä ja pahoinvointikin on selvästi helpottanut viimeisen kuukauden aikana. Väsykin vaivaa aiempaa vähemmän, mutta edelleen nukun usein itsekin lasten päikkäreiden aikaan. Nyt kesällä olen kyllä tykännyt käydä myös päiväunikävelyllä lapset kärryissä nukkuen. 

Yritänpä kirjoitella muitakin kuulumisia vaikka sitten sokerirasituksessa odotellessani. Ihan hyvä näitä ajatuksia kun välillä on tuuletella sen sijaan, että omassa päässä pyörittelee. Jotenkin minun on vain edelleen vaikea päästä mukaan tähän raskauteen - johtuen tätä edeltäneistä kahdesta keskenmenosta.

Huominen on vihdoin huomenna

Jännittää! Jännittää aivan vietävästi. Huomenna on rakenneultra Naistenklinikan sikiötutkimusyksikössä. Lääkäri tekee ultran, koska Haitulan sydämestä kuului sivuääni aikanaan ULS:an osastolla ollessamme ja löytyikin ultrattaessa kaksi pientä reikää.

Sivuääniä ei sittemmin ole kuulunut ja todennäköistä onkin, että reiät ovat umpeutuneet, kuten useimmiten käy. Kontrolli on kuutenkin vasta noin vuoden päästä, joten varmaksi ei sydämen tilannetta tiedetä, joten meille tarjottiin varuiksi lääkärin tekemä ultra, koska sydämen rakennepoikkeamien riskin tiedetään olevan hieman kohonnut, mikäli aiemmilla lapsilla on rakennepoikkeama todettu.

Emme ole vieläkään päätyneet teettämään nipt-tutkimusta, joten jännitettävää riittää. Edelleen jossittelen tuon tutkimuksen suhteen, mikä on sinänsä tyhmää, koska sehän kannattaisi tehdä tietenkin niin varhaisessa vaiheessa raskautta, kuin vain mahdollista.

Toistaiseksi ei ole ollut tähän raskauteen liittyvää erityistä syytä, miksi tuon testin olisimme teettäneet ja koska se ei tervettä lasta joka tapauksessa lupaa, niin testin teettäminen on hetättänyt ristiriitaisia ajatuksia. Samalla kuitenkin esimerkiksi Downin (trisomia 21:n) ikäriski on minulla jo varsin suuri.

Huominen ultra määrittää siis sen teetämmekö testiä lopulta ollenkaan. Toivon koko sydämeni pohjasta, ettei ultrassa paljastuisi mitään sellaista, joka aiheuttaisi edes pienimmän huolen heräämistä. Haitulan raskaudessahan teetimme laajan nipt-tutkimuksen juurikin rakenneultran jälkeen, koska sikiö oli kooltaan sieltä normaalin vaihtelun pienimmästä päästä, mikä kaiken siihen asti raskaudessa kokemani jälkeen herätti minussa taas hirveän huolen, vaikka suppeassa nipt-tutkimuksessa tulos olikin ollut normaali, eikä rakenteistakaan löytynyt mitään tavanomaisesta poikkeavaa.

Nyt pitäisi saada yö nukuttua ja huomenna on sitten vuorossa totiset paikat.

Odottelua

Nyt mennään jo kahdeksattatoista raskausviikkoa, takemmin ottaen tänään on viimeisimmän laskettuun aikaan tulleen muutoksen mukaan rv 17+3. Liikkeitä olen tuntenut parin viikon ajan, mutta ne ovat olleet lähinnä hentoa kutittelua ja pieniä tökkäsyjä. Liikkeet alkoivat tuntua varmasti tunnistettavasti siis aika lailla samoilla viikoilla, kuin edellisissäkin raskauksissa.

Virtsatestin tulokset tulivat jo loppuviikosta ja bakteeriviljelystä löytyi bakteereita, mutta kukaan ei ole ollut minuun yhteydessä. Edelleen supistaa paljon ja alavatsa on usein kosketusarka, minkä lisäksi valkovuotoa tulee selvästi aiempaa enemmän. Itseäni tilanne tietenkin huolestuttaa ja pelottaa etenkin, kun lakko vain lajenee. Sitä olisi itselläni ihan tarpeeksi stressiä jo ilman tätäkin.

Tiitiäinen odottaa Peikkulaista jo kovasti ja on kovin kiinnostunut kaikista vauvoista. Hän haluaisi vain halailla, pusutella ja lohduttaa itkeviä vauvoja ja samalla suunnittelee, kuinka hän sitten hoitaa Peikkulaista. Saapa nähdä, millainen hänen todellinen reaktionsa on jos ja toivottavasti kun aikanaan saamme tuon pienen tapauksen tälle puolen. Haitula ei taida vielä ymmärtää koko asiaa.

Huomaan miettiväni tulevan lapsen sukupuolta todella paljon, mikä tuntuu hassulta, koska se ei ole aiemmissa raskauksissa mietityttänyt samalla tavalla (lukuun ottamatta sitä, että toivoin sydämeni pohjasta Haitulan olevan tyttö, koska raskuteeni liittyneet riskit olisivat tuolloin pienemmät). En ole myöskää lasteni syntymän jälkeen osannut ajatella heitä sukupuolensa kautta ja lasten sukupuoli onkin näyttäytynyt itselleni lähinnä sitä kautta, miten muut kohtaavat ja kohtelevat lapsiani sekä jonkin verran sitä kautta, mitä lapsille tulee puettua päälle - lähinnä niin, että koen joutuvani miettimään, mitä muut ihmiset mistäkin ajattelevat. Mutta niin vain Peikkulaisen sukupuoli pyörii mielessäni.

Rakenneultraan on aikaa vielä jokunen viikko, joten jännitettävää riittää sukupuolen, mutta ennen kaikkea kaiken muun takia. Emme ole vieläkään teettäneet nipt-tutkimusta emmekä ole osanneet päättää, mitä sen kanssa lopulta teemme. Sinänsähän se olisi kannattanut tehdä mahdollisimman varhain, jos siitä jotain vakavaa sattuisikin löytymään...

Supistaa, supistaa, supistaa

Otsikko sen sanoo: supistaa. Minulla on kaikissa raskauksissa alkanut supistelu varhain ja supistuksia on tullut paljon. Paljolla tarkoittan määrää, jota alkaa olla mahdotonta laskea.

Haitulan raskaudessa supistelu alkoi joitakin viikkoja aiemmin kuin Tiitiäisen raskaudessa ja sen laukaisi kunnolla tieto seulaan jämisestä. Voi toki olla, että supistuksia oli tullut jo ennen sitä, mutta varhaisemmilla viikoilla niitä on vaikeampi huomata ja tunnistaa supistuksiksi, kun kohtu on vielä niin pieni.

Tässä raskaudessa kuvittelen tunteneeni ensimmäiset supistukset jo ennen 11. raskausviikkoa. Tuon jälkeen varmoja supistuksia on tuntunut yhä useammin. Viime viikon lopusta supistelu yltyi sellaiseksi, että supistus on tuntunut olevan päällä lähes koko ajan. Lisäksi jatkuva supisteli (tai joku muu) on saanut aikaan sen, että supistuksen loputtuakin tuntuu kiristystä ja arkuutta alvatsan ja keskivartalon lihaksissa/alueella. 

En ole keksinyt, mitkä asiat supistuksia provosoivat enkä toisaalta keinoja, joilla supistuksen saa loppumaan. Haitulan raskaudessa istuminen oli selvästi pahin ja tuntuu, että tälläkin kertaa alkaa supistamaan herkästi joutuessani istumaan. Riittävästä syömisessä ja etenkin juomisesta tuntuu olevan jotain iloa.

Soitin sunnuntaina lopulta Naistenklinikalle ja sain kätilöltä ohjeen levätä, mitä olinkin jo toteuttanut, sekä ottaa ikäviin tuntemuksiin parasetamolia. Hän kehotti myös soittamaan neuvolaan, jotta saisin lähetteen virtsakokeeseen virtsatieinfektion poissulkemiseksi (kuten edellisissäkin raskauksissa).

Neuvolan kautta sain lähetteen virtsakokeeseen, mutta saapa nähdä, miten sen kanssa käy hoitajien lakon takia. Lähete tuli kiireellisenä, joten näytteeni analysoitaneen, jos nyt saan sen edes kiikutettua johonkin auki olevista Hus-labin laboratorioista, jotka sijaitsevat meiltä nähden hankalasti etenkin, kun oma vointi ei nyt taivu tavanomaiseen. 

Ylipäätään pelottaa lakon takia aika lailla. Pelottaa, että raskauden seuranta pettää taas. Ja ahdistaa, kun tiedän tämän stressaamisen paitsi aiheuttavan supistelua, niin olevan muutenkin sikiölle haitallista.

Kaikki hyvin

Seulassa oli tosiaan kaikki hyvin. Ultrassa kätilö katsoi rakenteet läpi paljon tarkemmin, kuin edellisissä raskauksissa ja niskaturvotukseksi saatiin 1,8 mm eli täysin normaali.

Kuten kerroin, seerumiseulan tulokset olivat jostain syystä livahtaneet OmaKantaan jo ennen nt-ultraa ja osasin niiden perusteella sanoa, ettei seula ainakaan niiden takia tule hälyttämään. HCG-beeta-arvo oli matalanpuoleinen (0,45 MoM), kuten molemmissa aiemmissakin raskauksissa ja MoM-korjattu arvo oli melko samansuuruinen, kuin Tiitiäistä odottaessani. Haitulaa odottaessahan se oli todella reippaasti matalampi (0,23 MoM). PAPP-A:n arvo sen sijaan oli noille viikoille korkea(hko?) ja MoM-korjattu arvo olikin 1,5. 

Tämän raskauden lopulliset riskiluvut olivat yllättäen pienemmät, kuin edes Tiitiäistä odottaessani, vaikka pelkkä ikäriski oli noussut huimasti tuolloisesta 1:481:sta tämänkertaiseen 1:169:ään. Haitulaa odottessani ikäriskini oli 1:291. Toisin sanoen yhdistelmäseulan osalta jännitys loppui helpotuksen huokaisuun.

Nyt onkin sitten mietittävänä, teetämmekö yksityisellä laajan nipt-tutkimuksen joka tapauksessa. Sinänsä se tuntuu typerältä, mutta samaan aikaan tuntuisi yhtä typerältä olla tekemättä, vaikka tiedänkin, ettei sen tulos lopulta voisi taata tervettä lasta.

No, tässä on vielä aikaa miettiä. Nt-ultran perusteella laskettua aikaa aikaistettiin syyskuun 24. päivälle, mikä harmittaa töiden takia. Raskaus ei ensinnäkään ole ovulaation ajankohdan takia voinut alkaa niin varhain, että tuo laskettu aika olisi mahdollinen. Jokaisen päivän palkka tulee tässä tapauksessa tarpeeseen, kun olen ylipäätään palaamassa töihin vast kesäkuun alussa, joten aion kyllä neuvolassa yrittää vielä saada puljattua lasketun ajan takaisin entiseen ajankohtaan (olikohan se 25. vai 26. syyskuuta...).

Täällä on siis kaikki hyvin. Myös kaikki muut mitatut arvot ovat olleet viitevälin sisällä ja vointi jatkuvaa jäätävää pahoinvointia lukuun ottamatta hyvä. Liikkeitä olen kuvitellut tunteneeni jo pari viikkoa, mutta noiden tuntemusten aiheuttaja lienee ihan yhtä todennäköisesti suolistoni, kuin Peikkulainen. Tiedän aiempien raskauksien perusteella, että suoliston liikkeet tuntuvat hyvin samalta, kuin sikiön liikkeet. Parhaiten sen tajuaa raskauden jälkeen, kun toistuvasti tuntee sikiön liikkeitä, vaikka tuolta seuruvilta löytyy enää vain suolisto. 

Nyt sitten odotetaan innolla niiden varmojen liikkeiden tuntemista ja jännityksellä sitä, missä istukka tällä kertaa sijaitsee. Toivoisin niin kovasti, että se löytäisi tiensä kohdun takaseinämään ja Peikkulainen osoittautuisi suhteellisen aktiiviseksi tapaukseksi - sen verran pahat traumat on jäänyt Haitulan raskaudesta ja pieneksi paljastuneesta syntymäkoosta.