Kuten olen jo kertonutkin, on Tiitiäinen osoittautunut
varsinaiseksi myllääjäksi. Ensimmäiset liikkeet tunsin jo viikolla 15,
vaikkakin ne vahvistuivat kunnolla ”vasta” viikolla 17. Viimeisen reilun viikon ajan
liikkeet ovat tuntuneet todella selkeästi vatsan päältäkin tunnusteltuina.
Etenkin alavatsaan tulevat potkut tuntuvat käsittämättömän voimakkailta, ottaen
huomioon, että Tiitiäisellä on todennäköisesti massaa se reilut 300 grammaa.
Tuntuu ihanalta, että nyt puoliskokin pystyy tuntemaan tuon pienen ihmeen
liikkeet.
Liikkeet tuntuvat kutkuttavilta ja tuovat rauhaa tämän raskauden
onnistumisen jännittämiseen. Samalla minua on alkanut hirvittää, että meille
saattaa olla tulossa temperamentiltaan itseäni muituttava perheenjäsen.
Apua! Juttelin äitini kanssa Tiitiäisen liikkeistä ja äiti muisteli autuas ilme
kasvoillaan minun olleen (jo) raskausaikana juuri tuollainen. Tai siis
tällainen. Taidan mennä lopun raskausajasta sormet ristissä; josko sieltä
sittenkin tulisi vähän ”helpomman” temperamentin omaava lapsi. ’:D
Kerroin viime viikon lopulla parille kollegalleni
raskaudesta. Ajattelin, että heidän on reilua kuulla asia minun kertomanani,
sillä minulla on heidän kanssaan muutama suurempi projekti meneillään ja
tuloillaan. Yksi läheisimmistä kollegoistani toi minulle eilen pienen lahjan.
Tai ei niin pienen, vaan parhaista parhaimman ja osuvimman – hänen lapsiltaan
pieneksi jääneen Tiitiäisen satupuun. Tuo kirjahan meiltä tietenkin löytyy ja
sitä luetaan jo nyt päivittäin, mutta ajatus oli aivan yhtä ihana, kuin
fyysinen lahja itsessään. ♥
Viime viikon loppuun mennessä raskaudesta oli siis tiennyt yksi
kollegani ihan alusta asti sekä pomoni ja ne muutamat, joiden kanssa olin
reissussa muutama viikko sitten. Ihan hyvä, että kerroin haluamilleni kollegoille
raskaudesta, sillä vatsa on ilmeisesti kasvanut jo sen verran, että tämän
viikon alusta olen satanut onnitteluja muutamalta muultakin kollegalta.
Onnittelujen saaminen tuntuu samalla hyvältä ja
ahdistavalta. Pitkän yrittämisen ja polulle osuneiden vastoinkäymisten jälkeen
on ihana saada vihdoin onnitteluja. Niistä tulee tietyllä tapaa jopa ylpeä olo.
Samaan aikaan onnittelut tuntuvat kiusallisilta. En ole todellakaan hiljainen
ihminen – kaikkea muuta. Olen kuitenkin samaan aikaan arka ja ollessani äänessä
(mitä tapahtuu usein) en tee sitä siksi, että ihmiset kohdistaisivat huomionsa
minuun, vaan siksi, että he kiinnittäisivät huomionsa asiaani. Koen todella
ahdistavina tilanteet, joissa tiedän huomion kohdistuvan nimenomaan minuun. Tämän takia koko raskausaika näkyvine muutoksineen aiheuttaa minussa ahdistusta. Minusta on ylipäätään vähän omituista ja ahdistavaa, että ihmiset katsovat oikeudekseen kommentoida ja pahimmillaan kosketella raskaana olevia.
Innostuneet onnittelut ahdistavat myös siksi, etten
edelleenkään uskalla täysin luottaa siihen, että kaikki menee loppuun asti hyvin.
Ihmisten jakaessa onnitteluitaan minulle tulee näin ollen pakottava tarve
hillitä heidän intoaan – toppuutella ja muistuttaa, että on tässä vielä matkaa
taitettavana. Ja haluaisinpa minä myös pillahtaa itkuun ja huutaa koko maailmalle,
ettemme me tähänkään asti ole päässeet mitään valmiiksi tallattuja polkuja
astellen. Matkan varrella on hankittu sellaiset ruhjeet ja haavat, etteivät ne
taida koskaan täysin umpeutuakaan.
Niin tai näin, olo on tällä hetkellä uskomattoman onnellinen
ja toiveikas, vaikka samalla pelottaakin. Huomenna näemme taas Tiitiäisen ja kuulemme, mikä tilanne on.
Olemme nyt päätyneet siihen, että haluamme tietää tulevan lapsemme sukupuolen –
siltä osin, kuin se nyt ultrakuvista ylipäätään voidaan nähdä. Olemme pohtineet
asiaa paljon ja itse olen edelleen vähän kahden vaiheilla, mutta mennään nyt
sitten puoliskon toiveen mukaan.
Siitä olemme kuitenkin olleet alusta asti yksimielisen varmoja, ettemme tule kertomaan sukupuolta kenellekään. Tulkoot sitten lapsen synnyttyä itse katsomaan, jos se niin kovin tärkeä ominaisuus on. Kertomatta jättäminen hillitsee toivottavasti sukupuolikoodattujen lahjojen saantia. Toivottavasti tavaran määrää ylipäätään. Olemme kyllä esittäneet kaikille isovanhemmille toiveen, että jättäisivät tavaran ostamisen kaiken kaikkiaan minimiinsä. Saapa nähdä, kuinka toivettamme kunnioitetaan.
Siitä olemme kuitenkin olleet alusta asti yksimielisen varmoja, ettemme tule kertomaan sukupuolta kenellekään. Tulkoot sitten lapsen synnyttyä itse katsomaan, jos se niin kovin tärkeä ominaisuus on. Kertomatta jättäminen hillitsee toivottavasti sukupuolikoodattujen lahjojen saantia. Toivottavasti tavaran määrää ylipäätään. Olemme kyllä esittäneet kaikille isovanhemmille toiveen, että jättäisivät tavaran ostamisen kaiken kaikkiaan minimiinsä. Saapa nähdä, kuinka toivettamme kunnioitetaan.
Ihana kuulla pikkuusenne mylläyksestä :) Muistan miten itselle vahvat liikkeet loivat uskoa raskauteen pelkojen keskellä. Tsemppiä huomiseen ultraan. Pidetään peukkuja, et kaikki on kohillaan ja Tiitiäinen on tutkimusmyönteinen :)
VastaaPoistaKiitos Ruska!
PoistaVoi teilläkin oikein kunnon pikku myllärin poikanen masussa :D Mekin jo anoppia peloteltiin, että meille on sitten tulossa semmonen pikku vauhtivekara, että varautukaa sitten siihen, haha.
VastaaPoistaItsekkin sain juuri viimeksi tänään uusia onnitteluita kollegoiltani, mikä tosin taisi johtua vaatevalinnastani, kun kerrankin masu tuli oikein kunnolla esiin :D Tuntuu aina yhtä oudolta ottaa onnitteluita vastaan, kun on vielä se pieni pelko varjostamassa, jos meiän pikkuinen ei selviydykkään hengissä maailmaan.
Mutta teidän ultrakuulumisia odottelen jo kovasti! :) ♥
Laittelen kuulumisia ultrasta heti kun kerkiän. ^^
PoistaMinäkin odottelen kuulumisia! :)
PoistaHih.^^ Torstaina pitäisi duunien helpottaa edes sen verran, että ehdin istua koneen ääreen. Saatiin aivan ihanat kuvat ja kätilö ylipäätään oli todella hyvä ja ammattitaitoinen. :)
PoistaOih ihanaa! Me ei niin kauheen hyviä kuvia saatu (istukka edessä, teki vähän verhoa) mutta onneks kuitenkin vähän kasvoja sai näkyviin ^^
Poista-Nipsu