Jännän äärellä

Nyt jännittää. Paljon. Huomenna aamulla meillä on rakenneultra. Tiitiäinen on sen verran vilkas tapaus ja istukkakin sijaitsee ilmeisesti sellaisessa paikassa (varmaankin kohdun takaseinässä), ettei meillä ole epäilystäkään siitä, ollaanko kohdussani yhä hengissä. Olen kuitenkin varsin tietoinen siitä, että huomenna kaikki voi romahtaa. Toki kaikki voi romahtaa koska vain, mutta huominen on kuitenkin tietynlainen virstanpylväs. Onneksi ultra-aika on heti aamusta, niin ei tarvitse kärvistellä töissä sitä ennen.

Kuten olen jo kertonutkin, on Tiitiäinen osoittautunut varsinaiseksi myllääjäksi. Ensimmäiset liikkeet tunsin jo viikolla 15, vaikkakin ne vahvistuivat kunnolla ”vasta” viikolla 17. Viimeisen reilun viikon ajan liikkeet ovat tuntuneet todella selkeästi vatsan päältäkin tunnusteltuina. Etenkin alavatsaan tulevat potkut tuntuvat käsittämättömän voimakkailta, ottaen huomioon, että Tiitiäisellä on todennäköisesti massaa se reilut 300 grammaa. Tuntuu ihanalta, että nyt puoliskokin pystyy tuntemaan tuon pienen ihmeen liikkeet.

Liikkeet tuntuvat kutkuttavilta ja tuovat rauhaa tämän raskauden onnistumisen jännittämiseen. Samalla minua on alkanut hirvittää, että meille saattaa olla tulossa temperamentiltaan itseäni muituttava perheenjäsen. Apua! Juttelin äitini kanssa Tiitiäisen liikkeistä ja äiti muisteli autuas ilme kasvoillaan minun olleen (jo) raskausaikana juuri tuollainen. Tai siis tällainen. Taidan mennä lopun raskausajasta sormet ristissä; josko sieltä sittenkin tulisi vähän ”helpomman” temperamentin omaava lapsi. ’:D

Kerroin viime viikon lopulla parille kollegalleni raskaudesta. Ajattelin, että heidän on reilua kuulla asia minun kertomanani, sillä minulla on heidän kanssaan muutama suurempi projekti meneillään ja tuloillaan. Yksi läheisimmistä kollegoistani toi minulle eilen pienen lahjan. Tai ei niin pienen, vaan parhaista parhaimman ja osuvimman – hänen lapsiltaan pieneksi jääneen Tiitiäisen satupuun. Tuo kirjahan meiltä tietenkin löytyy ja sitä luetaan jo nyt päivittäin, mutta ajatus oli aivan yhtä ihana, kuin fyysinen lahja itsessään. ♥

Viime viikon loppuun mennessä raskaudesta oli siis tiennyt yksi kollegani ihan alusta asti sekä pomoni ja ne muutamat, joiden kanssa olin reissussa muutama viikko sitten. Ihan hyvä, että kerroin haluamilleni kollegoille raskaudesta, sillä vatsa on ilmeisesti kasvanut jo sen verran, että tämän viikon alusta olen satanut onnitteluja muutamalta muultakin kollegalta.

Onnittelujen saaminen tuntuu samalla hyvältä ja ahdistavalta. Pitkän yrittämisen ja polulle osuneiden vastoinkäymisten jälkeen on ihana saada vihdoin onnitteluja. Niistä tulee tietyllä tapaa jopa ylpeä olo. Samaan aikaan onnittelut tuntuvat kiusallisilta. En ole todellakaan hiljainen ihminen – kaikkea muuta. Olen kuitenkin samaan aikaan arka ja ollessani äänessä (mitä tapahtuu usein) en tee sitä siksi, että ihmiset kohdistaisivat huomionsa minuun, vaan siksi, että he kiinnittäisivät huomionsa asiaani. Koen todella ahdistavina tilanteet, joissa tiedän huomion kohdistuvan nimenomaan minuun. Tämän takia koko raskausaika näkyvine muutoksineen aiheuttaa minussa ahdistusta. Minusta on ylipäätään vähän omituista ja ahdistavaa, että ihmiset katsovat oikeudekseen kommentoida ja pahimmillaan kosketella raskaana olevia.

Innostuneet onnittelut ahdistavat myös siksi, etten edelleenkään uskalla täysin luottaa siihen, että kaikki menee loppuun asti hyvin. Ihmisten jakaessa onnitteluitaan minulle tulee näin ollen pakottava tarve hillitä heidän intoaan – toppuutella ja muistuttaa, että on tässä vielä matkaa taitettavana. Ja haluaisinpa minä myös pillahtaa itkuun ja huutaa koko maailmalle, ettemme me tähänkään asti ole päässeet mitään valmiiksi tallattuja polkuja astellen. Matkan varrella on hankittu sellaiset ruhjeet ja haavat, etteivät ne taida koskaan täysin umpeutuakaan.

Niin tai näin, olo on tällä hetkellä uskomattoman onnellinen ja toiveikas, vaikka samalla pelottaakin. Huomenna näemme taas Tiitiäisen ja kuulemme, mikä tilanne on. Olemme nyt päätyneet siihen, että haluamme tietää tulevan lapsemme sukupuolen – siltä osin, kuin se nyt ultrakuvista ylipäätään voidaan nähdä. Olemme pohtineet asiaa paljon ja itse olen edelleen vähän kahden vaiheilla, mutta mennään nyt sitten puoliskon toiveen mukaan.

Siitä olemme kuitenkin olleet alusta asti yksimielisen varmoja, ettemme tule kertomaan sukupuolta kenellekään. Tulkoot sitten lapsen synnyttyä itse katsomaan, jos se niin kovin tärkeä ominaisuus on. Kertomatta jättäminen hillitsee toivottavasti sukupuolikoodattujen lahjojen saantia. Toivottavasti tavaran määrää ylipäätään. Olemme kyllä esittäneet kaikille isovanhemmille toiveen, että jättäisivät tavaran ostamisen kaiken kaikkiaan minimiinsä. Saapa nähdä, kuinka toivettamme kunnioitetaan.