Tämä ovulaation jälkeinen kaksiviikkoinen tuntuu aina aivan tuhottoman pitkältä. Olen kuvitellut itselleni jo raskausoireita alkaen iltaväsystä ja tavanomaista herkemmästä hengästymisestä muuten vain sellaiseen kutinaan, että taas olisi tärpännyt edes jollain tapaa.
Kävin eilen hiihtämässä todella nopeatempoisen lenkin ja kesken sen iski kauhu siitä, mitä todella (siis todella) korkeat sykkeet saisivat aikaan aivan raskauden alkumetreillä. Myös keltarauhanen kertoi olemassaolostaan hyvin selvästi, mutta hiihdin silti lenkin loppuun aika lailla samalla tempolla.
Kun on käyttänyt elämästään reippaasti yli kolme vuotta raskauden yrittämiseen ja pari vuotta jättänyt väliin ja vältellyt vaikka ja mitä sillä ajatuksella, jos sattuukin olemaan raskaana (vaikkei ole), niin on vaikea enää löytää perustelua varmuuden vuoksi nauttimistaan asioista tinkimiselle. Etenkin, kun kotona on jo kaksi aaretta.
Tuon hiihdon jälkeen olen kuitenkin märehtinyt ajatuksella siitä, jos taas kävisi tärppi, joka jäisi vain biokemialliseksi raskaudeksi tai menisi kesken. Ja mitä, jos minä omilla toimillani olisin saanut sen aikaan! Lisää bensaa liekkeihin heitti se, että kolmen edellisen "tärppi"kierron tavoin minulle on tullut nyt öisin jonkinmoisia kuumilta aalloilta tuntuvia "kohtauksia". Näitä minulla ei ole ollut mielestäni kummassakaan onnistuneessa raskaudessa - pelkkää palelua - eikä muissakaan kierroissa.
Jotenkin sitä pitäisi nyt olla analysoimatta ja murehtimatta liikoja, mikä on tietenkin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Voi kun viikko vierähtäisi nopeasti!
Hoitojen alkamisessa ehkä ihaninta ja eniten mieltä rauhoittavaa on se, että vaikkei raskaus oliskaan alkanut, niin tiedän uuden mahdollisuuden olevan aina heti kulman takana. Normaalilla kierrollanihan uutta mahdollisuutta ei välttättä tule montaa kertaa vuodessa ja nekin tulevat milloin sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti