Keskenmeno 3 vol.1

Se oli sitten tällä kertaa siinä. Yöllä alkoi selvät alavatsakivut, joskin vielä hyvin vaimeat. En nukkunut koko viime yönä siksikään, että olen saanut riesakseni aivan kaamean flunssan. Olin jo ehtinyt tuulettaa, ettei lapsilla yli kaksi viikkoa sitten alkanut flunssa saanut minua kiinni. Liian aikaisin.

Olo on ollut parina iltana aivan kaamea. Kurkkuun, nenään ja kaikkiin muihin onteloihin sekä päähän on saattunut, niin etten ole tiennyt, miten päin olla. Samalla on aivastuttanut, minkä lisäksi nenää on kutittanut, kirvellyt ja tuntunut muuten vain todella epämukavalta. Nenä on valunut eikä uni ole millään tullut tai tultuaan jatkunut.

Särkylääkettä en halunnut ottaa, koska halusin tuntea, kun alavatsakivut alkavat, jotta tietäisin, milloin toivo on menetetty. Viime yönä flunssan aiheuttama olo äityi kuitenkin niin kamalaksi, minkä lisäksi Haitula nukkui huonosti oman flunssansa takia, että luovutin aamuneljältä ja otin gramman parasetamolia. Tuossa vaiheessa olin sitä paitsi ehtinyt jo todistaa alavatsakivut saapuneiksi.

Nukahdin, mutta Haitula heräsi kello 4.44, jolloin otin hänet viereeni, koska hän ei ololtaan olisi varmasti enää omaan sänkyynsä nukahtanut, minkä lisäksi olisi tuntunut joka tapauksessa julmalta jättää pieni toipilas yksin sänkyynsä, mikäli hänen olonsa oli edes puoliksi sitä, mitä minulla.

Lopulta en siis tainnut nukkua viime yönä muutamaa hassua silmäystä enempää ja olo olikin aamulla sen mukainen. Sormet ristissä menin vessaan. Ehkä vuoto olisi hiipunut.

Pönttöön lurahti ensin ruskeaa vuotoa. Sitä seurasi verinen vuoto. Totesin puoliskolle, että meille ei tule vauvaa toukokuussakaan.

Haitulan vointi oli äitynyt yön aikana sellaiseksi, että piti lähteä päivystykseen. Aamulla se ei onnistunut, koska yksinkertaisesti tarvitsin kunnon päiväunet ja ajattelin myös Haitulan tarvitsevan ne. Lisäksi pelkäsin vuotoa alkavan tulla sen verran runsaasti, etten uskaltanut lähteä jonottelemaan ennalta määrämätöntä aikaa ihmisten ilmoille.

Menimme päivystykseen siis päiväunien jälkeen. Reissu venyi lopulta nelituntiseksi. Minä säästyin tuolla reissulla kuin ihmeen kaupalla suuremmilta ohivuodoilta - ylipäätään vuotoa tuli yllättävän vähän. Keuhkoröntgenissä hoitaja kysyi, onko mahdollista, että olen raskaana. Vastasin ihan suoraan, että eilen kyllä olin, mutten enää. Kumpikaan hoitaja ei sanonut mitään - taisivat häkeltyä liikaa.

Illalla kotiin tultuamme söin ja laitoimme lapset nukkumaan. Menin vessaan ja edelleen toivoin jostain täysin kierosta syystä, että vuoto olisikin loppunut ja koko episodi olisikin ollut jonkinmoinen painajaismainen väärä hälytys.

Ensin ei tullut mitään, mutta pian pönttöön tippui verta. Tunsin kuinka jotain isompaa tipahti. Siellä se oli - meidän vauva, josta ei koskaan tullut vauvaa - epämääräisenä mönttinä vessanpöntössä. Ja nyt seuraa ällövaroitus! En pystynyt jättää mönttiä katsomatta. Nostin sen vanupuikolla lavuaariin ja levitin auki. Istukan alulta se näytti. Siinä se makasi, puolikkaan kämmenen kokoinen kiekko lavuaarissamme. 

Olo on tietyllä tapaa helpottunut nähtyäni tuon. Se todisti, että sisälläni oli kuin olikin lähtenyt kasvamaan oikeasti edes jotain, vaikka pidemmälle siitä ei nyt vain jostain syystä ollutkaan. Nyt se on tullut toivottavasti kokonaisuudessaan ulos. 

Olin soittanut aamulla synnärin päivystykseen. Tiesin, ettei siellä voida asialle mitään tehdä eikä niitä varmaan kiinnosta tällaisia puheluita edes ottaa, mutta tuntui siltä, että oli pakko soittaa jonnekin. Puhelimeen vastannut kätilö totesi, että näillä viikoilla kaikki materiaali onneksi useimmiten tulee ulos ja raskaustestin pitäisi näyttää negatiivista kolmesta neljään viikon päästä (kaksi kuukautta sitten sanottiin kolmen!) ja kun näin käy, saa yrittämisen aloittaa heti uudestaan.

Juttelimme hetken ja hän kertoi joitakin faktoja keskenmenoista ja niiden yleisyydestä. Ei mitään uutta, mutta helpotti oloa kuulla ne juuri tuolla hetkellä. Kätilö lohdutti, ettei ensi kerralla (jos sellainen edes tulee) olisi enää niin suurta todennäköisyyttä keskenmenolle. Sehän ei taida kuitenkaan pitää paikkaansa - todennäköisyyshän kai pysyy aina tuossa samassa lukemassa (noin 15 % kliinisesti todetuista raskauksista) ellei ole jotain erityistä syytä, jonka takia todennäköisyys olisi vielä suurempi.

Niin tai näin, kätilö totesi, että uuteen yritykseen vain. Kyllä se seuraavalla kerralla jaksaa vauvaksi asti! Sillä hetkellä nämä olivat juuri oikeat sanat minulle. Mietin kuitenkin, että toivottavasti hän ei sano noin kaikille. Nuo samat sanat olisivat musertaneet minut reilut viisi vuotta sitten, kun sain ensimmäisen keskenmenoni eikä meillä ollut vielä yhtäkään lasta.

En osaa oikein sanoa, miltä minusta tällä hetkellä tuntuu. Aamulla itketti ja olo oli musertunut, nyt olen enemmän turta. Ehkä ajatus on huomenna selkeämpi.