Nyt elellään jo viikkoa 29+3 ja minua on viime viikot
lohduttanut tieto siitä, että Tiitiäinen saattaisi selvitä hengissä, vaikka
aika kohdussani jostain epäonnisesta syystä tulisi tiensä päähän. Enää en
pelkää niinkään tämän raskauden onnistumisen puolesta, vaan uskalla luottaa
siihen, että maaliskuussa elämäämme astuu kauan odotettu pieni ihminen.
Olen viime aikoina kuitenkin huomannut reilu vuosi sitten
syntyväksi lasketun raskauden ennenaikaisen päättymisen vaivaavan. En
tarkalleen ottaen tiedä, mistä tuo johtuu, sillä kuvittelen käsitelleeni asian
aika lailla hyvin itseni, mutta myös minulle läheisten ihmisten kanssa. Tuntuu kuitenkin
todella pahalta ajatella, että melko pitkän yrityksemme tulos olisi täyttänyt
joulukuussa vuoden. Vielä pahemmalta on tuntunut tajuta, että tuo kaikki oli
jotain, jota ei tavallaan ollutkaan. Minulle se oli. Minulle se oli
odotettu vauva. Meidän oma lapsemme.
Nyt kaikki on kuitenkin hyvin – aika lailla parhaalla
mahdollisella tavalla. Väsy on valtava, supistuksia on todella paljon
ja jatkuva pahoinvointi on palannut (joskin oksentamisilta olen vielä
välttynyt), mutta mistään muusta minulla ei ole valittamista. Tiitiäinen on
edelleen eloisa tapaus ja hänen liikkeensä ovat muuttuneet muljahduksista,
potkuista yms. kokonaisvaltaisemmiksi; liikkeistä voi tunnistaa vauvan hahmon,
joka edelleen tekee kaikkea, mitä ennenkin, mutta liikkuu lisäksi kohdussa
välillä ympäri ja toisinaan puolelta toiselle. Vatsan tuijottelu on näin ollen
muuttunut yhä hauskemmaksi ajanvietteeksi. Huomaan, kuinka osa liikkeistä saa
inhimillisyydessään minut liikuttumaan ja kiintymys Tiitiäistä
kohtaan on jo alkanut kehittyä.
Joulukin tuli ja meni. Vietimme aaton tänä vuonna puoliskoni
perheen kanssa hänen kotikaupungissaan. VR vei meidät pohjoiseen jo aattoa
edeltävän torstain illaksi ja heti perjantaiaamusta pääsimme ladulle. Ah! Neljän
hiihtopäivän aikana kilometrejä ehti kertyä reilut 35, mikä todennäköisimmin
jääkin tämän kauden kokonaissaldokseni – kiitos etelän lumitilanteen. Toisaalta
väljin ulkoilutakkini meni jouluna enää juuri ja juuri kiinni, joten eipä
minulla taida olla enää sopivia varusteitakaan. :D
Tämän vuoden paras joululahja tuli jo tuona samana iltana,
kun saavuimme pohjoiseen. Olin käynyt edeltävän viikon perjantaina toisessa
sokerirasituskokeessa, jonka yhteydessä otettiin myös verinäyte Tiitiäisen
veriryhmän analysoimista varten. (Tilannehan on siis se, että minä olen
reesustekijän suhteen negatiivinen ja puoliskoni positiivinen. Tämän
seurauksena Tiitiäinen on siis 50 tai 100 prosentin todennäköisyydellä
reesuspositiivinen, joka aiheuttaa omat riskinsä raskauteen ja synnytykseen.)
Veriryhmän analysoiminen vie sen verran kauan, että tulokset
eivät ehtineet valmistua jouluviikon tiistaiselle neuvolakännille. Sovimmekin
terveydenhoitajan kanssa, että menen heti joulun jälkeisellä viikolla ottamaa
vasta-ainepiikin, mikäli Tiitiäinen osoittautuisi reesuspositiiviseksi.
(Seuraava neuvolakäynti menisi liian pitkän ajan päähän.)
Ajattelin aattoa edeltävänä torstaina ihan huvikseni katsoa
Omakannasta, josko tulokset olisivat jo tulleet. Pettymystä ei pitänyt olla
odotettavissa, sillä kiitos todennäköisyyslaskelmien synkkyyden, olen alusta
asti varautunut ainoastaan siihen vaihtoehtoon, että Tiitiäinen on
reesustekijän suhteen positiivinen. Kirjauduin siis Omakantaan ja klikkailin
auki SPR:n tekemän testin tulokset.
Tiitiäinen on reesusnegatiivinen! Parempaa
joululahjaa en olisi voinut kuvitellakaan. Nyt minun ei siis tarvitse murehtia
tuohon ikävään veriryhmien sopimattomuuteen liittyviä riskitekijöitä. Sattuma
oli tällä kertaa meidän puolellamme.
Kaikille oikein paljon mielenkiintoisia seikkailuja alkaneeseen
vuoteen! Toivottavasti tähän vuoteen mahtuu myös paljon onnea. ♥
Onpa hyvä uutinen, ettei tuosta reesustekijästä olekkaan teille sen enempää vaivaa. Helpottaa varmasti mieltä huomattavasti :)
VastaaPoistaMä olen kans alkanut pitämään noita masun liikkeitä ihan kamalan viihdyttävinä :D mieskin tulee aina välillä moikkailemaan pikkuista ja saakin yleensä aina myös jotain vastareaktiota masuasukilta :) Pakko kyllä myöntää, etten itse edelleenkään ymmärrä miten päin se siellä millonkin on, kun pää tai jalka tai peppu tuntuu olevan millon missäkin :D Noh ainakin sillä on kova meno päällä.
Ei ole mullakaan mitään käsitystä, miten päin Tiitiäinen huitelee. Tässä vaiheessahan on vielä hyvin tilaa heitellä vaikka kuperkeikkoja ja sitä tuo välillä vaikuttaa tekevänkin. :D Usein musta tuntuu, että pikkuinen köllii poikittain.
PoistaMe ei olla saatu kyllä Tiitiäiseltä minkäänlaisia reaktioita. :/ Toinen tuntuu tekevän mitä huvittaa, milloin huvittaa. Mutta menon katselu ja tunnustelu on viihdyttävää silti. :D
Kiva lukea kuulumisia! :)
VastaaPoistaMun suurin pelko on, että sintti syntyisi liian aikaisin, toki pian hän on siihen muutenkin valmis, mut kyllä mä silti jo raskauteen luotan ja osaan nauttiakkin, et en mä kokoajan pelkää.
Meillä sintti on jo pää alaspäin, hän on ollut niin oikeastaan jo 10-12viikkoa, mut kroppa muljuu puolelta toiselle ja sen näkee ja tuntee :D
Hyvää alkanutta vuotta sinne <3
-Nipsu
Kiitos Nipsu. <3
PoistaOho. Tunnetko, että sintti on noin päin? Mulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä, miten mun kohdussani pyöritään, paitsi silloin kun Tiitiäinen majailee poikittain. Toivotaan, että kääntyy sitten ajallaan ja asettuu lähtökuoppiinsa kuten kuuluukin.
Mulla lähinnä nämä runsaat supistelut herättää pientä pelkoa. Toivotaan, että sintti ja Tiitiäinen malttavat kuitenkin loppuun asti.
En tunne, että hän on niin päin (mut ultratessa aina on pää alaspäin ollut) ainut et virtsarakkoa hän painaa aika kovaa, en tiedä voiko siitä päätellä? :D mulla on äippäpoli ens viikon perjantaina, varmistetaan et paikat eivät oo kypsyneet ihan vielä.
PoistaMua kovasti himottaisi mennä yksityiselle ultraan - juurikin sen takia, että saataisiin nähdä, missä asennossa Tiitiäinen köllii. Toinen oli niin kovin veikeän näköinen silloin rakenneultrassa. Toivotaan, että perjantaina kaikki näyttää teillä siltä, miltä kuuluukin.
Poista