Seulaan jäätiin

Eilisten päiväunien aikaan oli tullut puhelu. Läräilin nopeasti nettiä ja totesin puhelun alkavan samoilla numeroilla, kuin kaikki äitiyspolin numerot. Epätoivo, -usko ja paniikki syttyivät heti.

Yhdistelmäseulaan kuuluva niskaturvotusultra oli perjantaina. Kaikki näytti olevan hyvin ja turvotuskin 1,2, mutta jos seula hälyttäisi niin soittaisivat varmasti seuraavaan (siis kuluvan) viikon aikana. Jos puhelua ei tulisi, voisimme huokaista tältä erää helpotuksesta.

Uutta puhelua ei eilen tullut ja numero tyyttäsi soittaessani varttua. Tänään soitin perään uudestaan - hermoni eivät yksinkertaisesti olisi kestäneet yhtään enempää odotusta, vaikka aika riekaleiksi ne meni luurin käteen ottamisestakin.

Sikiöseulontahan siellä vastasi, aivan kuten olin pelännyt. Seulan perusteella olen riskiryhmässä trisomia 18:aan. Mitään lukuja en tiedä - ne selviävät tänä perjantaina (edit: "positiivisen" tuloksen saa, jos riskiluku on vähintään 1:150). Tuolloin meillä on myös mahdollisuus tarkentavaan verikokeeseen ja/tai istukkanäytteeseen.

Itkettää. Itkettää ja pelottaa. Olo on täysin lannistunut. Tiedän, ettei mitään tuomiota ole vielä annettu, mutten onnistu repimään siitä lohtua.

Samaan aikaan Tiitiäinen on sairastanut jo viikon. Jouluaaton kruunasi oksennustauti, joka eteni sitkeälimaiseksi yskäksi, joka on saanut pienen oksentamaan joka ilta sänkyyn - meidän tai omaansa. Viikkoon ei ole ruoka maistunut, mutta juoma on onneksi. Eilen kaiken kruunasi korkealle noussut kuume. Epätoivon hetkenä ehdin jo ajatella, että niinkö tässä vielä käy niin, ettei meillä kohta ole yhtäkään lasta.


Loppulisäys:

Parin viikon takaisen verenvuodon osalta kaikki on hyvin. Se jatkui muutaman päivän tuhruna ja hävisi sitten. Pienellä näytti olevan ultrassa kaikki hyvin ja vastasi täysin viikkoja. Allekirjoittaneelle annettiin varmuuden vuoksi vasta-ainepiikki, sillä puoliskoni on rh-tekijän suhteen positiivinen, kun taas minä olen negatiivinen.

Verenvuodolle ei löytynyt sen kummempaa syytä, joten todennäköisimmin se johtui seksin ja hormonien ohentamien limakalvojen yhdistelmästä. (En ikimaailmassa olisi uskonut, että siitä saattaisi seurata noin valtava hulahdus!) Vasta-aine annettiin, koska varmaa alkuperää vuodolle ei voitu antaa. Ilman veriryhmähässäkkäähän tähän ei polilla olisi kiinnitetty mitään huomiota edes.

Verta. Ja kipuja.

Oloni on ollut tämän raskauden suhteen pääsääntöisesti hyvin luottavainen. Eilen kupla sitten puhkesi.

Aamusta alkaen alaselkää ja -vatsaa jomotteli aaltomaisesti. Ei mitään isoa kipua, mutta kuitenkin sellaista, johon kiinnitin huomioni, sillä aiemmin tässä raskaudessa minulla ei ole ollut mitään tuon seudun tuntemuksia jomottavaa keltarauhasta lukuun ottamatta. (Onnistuneessa raskaudessa niitä ei ollut missään vaiheessa.)

Veri saapui kuvioon illalla. Seksin jälkeen hulahti verta oikein kunnolla ja sitä tiputteli koko ajan väheten aina aamuun asti. Uskoisin kuitenkin, että kyse oli yhdestä hulahduksesta, jonka rippeitä kaikki muu sitten oli.

Illalla olin niin luovuttanut koko raskauden suhteen, etten soittanut edes äitiyspolille. Aamulla kuitenkin otin luurin kauniiseen käteeni. Kätilön mukaan veri(hulahdukset) seksin jälkeen ovat raskausaikana hyvin tavallisia, ja voi olla vain onneton sattuma, että (ehkä normaalista kohdun kasvusta johtuvat?) kivut sattuivat osumaan samalle päivälle.

Käsky päivystykseen kuitenkin kävi, sillä veren alkuperästä ei tietenkään voi olla varma ja meillä on se tilanne, että minä olen reesusnegatiivinen, kun taas puoliskoni on positiivinen. Tästä siis seuraa se, että mikäli kyseessä on keskenmeno, niin vasta-ainepiikki on annettava viimeistään kolmen vuorokauden kuluessa.

Lääkäriin on aikaa vielä vajaat kolme tuntia ja yritän nyt jotenkin pitää pakkaa kasassa. Oloni on tosiaan aika lailla toivoton ja olen varautunut kuulemaan sen pahimman. Onneksi ei tarvitse odottaa yhtään kauempaa.

Olo on...

Sieltähän se tuli kuin tulikin. Jatkuva vellovan etova olo siis. Ei tämä onneksi ole mitään verrattuna edellisen raskauden pahoinvointiin. Ei sinne päinkään. En tiedä, miten selviäisin vastaavasta 9 kuukauden infernaalisesta kestodarrassa tässä elämäntilanteessa, jossa töiden lisäksi saa pyörittää aivan erilaista ja paljon intensiivisempää arkea.

Etova olo on ollut riesanani nyt noin viikon. Se ei hellitä oikeastaan missään vaiheessa vuorokautta. Olo muistuttaa lähinnä darran sitä vaihetta, kun mikään ei oloa helpota, vaan esimerkiksi ajatuskin ruuasta vain pahentaa oloa.

Onneksi vellovan etova olo on kuitenkin hyvinkin siedettävissä rajoissa. Toki päivän haasteista selviäminen tämän olon kanssa vie paljon normaalitilannetta enemmän energiaa. Vaan ehkäpä pääsen tällä kertaa edellistä helpommalla - ainakin pahoinvoinnin osalta.

Meillä vaihtui tänään jo 9. raskausviikko ja huomenna on ensimmäinen neuvolakäynti. Aikoja oli TODELLA vaikea saada influenssarokotusviikolle ja sain nyt jonkun tavallista ensimmäistä käyntiä lyhemmän ajan, kun ne kaksi tällä tai ensi viikolla vapaana ollutta aikaa olisivat olleet täysin eri puolella Helsinkiä. (Jouduin siis siirtämään aiemmin varaamani ajan viime viikolla työn takia.)

Tirautin tietenkin tästäkin asiasta kyynelet puhelimessa aikaa varatessani. Taitaa kuitenkin olla niin, että jos en sitä olisi tehnyt, niin olisin ihan oikeasti matkustanut kaupungin toiselle puolelle neuvolaan.

Pieni sydän ♥

Sisälläni sykkii kuin sykkiikin pieni sydän! Kaikki oli siis kunnossa aamun varhaisultrassa.

Olin etukäteen jännittänyt varhaisultraa aika lailla. Pelkäsin, ettei sisälläni olisikaan (enää) mitään elävää. Tuo pelko ei onneksi ollut mitenkään hirvittävän suuri, vaan oloni on ollut pääsääntöisesti luottavainen tämän raskauden suhteen.

Enemmän pelkäsin alkioiden määrää. Follikkeliultrassa näkyi käytännössä vain yksi suuri follikkeli, mutta tuosta ultrasta ovulaatioon meni lähes viikko, joten koskaan ei tiedä. Etenkään, kun edellisillä hoitokierroilla ovulaatiokypsiä follikkeleita oli vähintään kolme ja tässäkin kierrossa näkyi johtofollikkelin vieressä litistynyt follikkeli, jonka koon mittaaminen oli käytännössä mahdotonta.

Puoliskoni ei päässyt mukaan ultraan, sillä jouduin töitteni takia varaamaan todella aikaisen ajan, eikä normaalisti lähes kahdeksaan nukkuvan Tiitiäisen repiminen ylös tarpeeksi varhain päiväkotiin viemistä varten olisi ollut reilua. Niinpä poljin klinikalle yksin.

Jännitys alkoi vasta odottaessani pääsyä lääkärillemme. Kyllä ihminen voikin jännittää! Onneksi lääkäri oli aika lailla ajallaan ja ultrattavaksi kivuttuani sikiöpussi ja alkio vahvasti sykkivine sydämineen löytyivät heti. Keltarauhanen porskuttaa vasemmalla, missä kuuluukin ja muistuttaa myös säännöllisesti itsestään pienten nippailujen ja jomotusten muodossa.

Kaikki oli siis hyvin. Alkion koko vastasi viikkoja 7+1, mikä kuulemma täsmää hyvin hedelmöitysajankohdan kanssa, kun ovulaation sain bongattua illalla 12.10. Meidän perheeseemme saapuu siis lisävahvistusta 7. heinäkuuta, mikäli tämä pieni on kuten Tiitiäinen ja syntyy täsmälleen laskettuna päivänä. Toki matka on vielä pitkä ja kaikkea voi tapahtua.

Olen niin onnellinen!

Meidän pieni Haitula. ♥

Sairastuvalla

Tällä sairastetaan. Edelleen. Olen ollut nyt reilun viikon sairaana ja maannut sängyssä kaiken ajan, jonka vain olen Tiitiäisen kanssa puuhailulta ja pakollisten duunien teolta pystynyt.

Torstaihin asti onnistuin lepäämisessä ihan hyvin. Sitten Tiitiäinenkin sairastui. Aikamoista puuhaa olla kotona sairaan lapsen kanssa, kun on itse sairaana eikä ole jäätävän kurkkukivun takia pystynyt nukkumaan lähes viikkoon. Onneksi oma oloni helpotti loppuviikosta edes hieman ja parina viime yönä olen herännyt enää muutamia kertoja eikä kurkkukipu, nenän tukkoisuus, tulehtunut silmä (kyllä, sekin!) ole enää valvottanut.

Raskausoireista en osaa sanoa oikeastaan mitään. Olo on sairastamisen takia niin kaamea, että kaikki energia menee sen kanssa selviämiseen. Rinnat kyllä aristavat. Olen onnistunut kääntämään tämän nyt jotenkin niin päin, että jos tästä taudista selviän, niin kyllä tuo pikkuinen asukkikin varmasti selviää. Syliin asti.

Ehkä huomenna on helpottanut vähän lisää? Ja sitten suoraan influenssarokotepiikille!

Hyvästit huolettomuudelle

Niinhän siinä sitten kävi, että heitin huolettomuudelle hyvästit aika lailla samaa tahtia, kun raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Kaikkea muuta olin mielessäni päättänyt, toivonut ja uskonut.

Olin yksinkertaisesti muka päättänyt, etten tällä kertaa aio vaivata päätäni raskauden onnistumisesta tai epäonnistumisesta mahdollisesti kertovista merkeistä murehtimalla. Jo senkin takia, ettei niille mitään mahda, minkä lisäksi mikä tahansa merkki saattaa lopulta kertoa melkein mistä tahansa. Tai olla kertomatta mistään. Nämä raskauden onnistumiseen liittyvät stressaamisasiathan ovat juuri niitä asioita, joita pystyy itse kontrolloimaan. Not.

No, jos ei päättäminen onnistuisi, minkä vähän etukäteen aavistinkin, niin ainakin vilpittömästi toivoin, että tällä kertaa ei ilmaantuisi mitään sellaista, joka turhaan herättäisi pelkoa ja ylimääräisiä kysymyksiä raskauden onnistumisesta. Vaan ilmaantuipa heti. Oireita ei oikeastaan ole. Toki jos oikein hieromalla hieron rintojani, niin kyllä pientä herkkyyttä on havaittavissa nännien läheisyydessä.

Vasen munasarjakin, jossa on munarauhanen, on kertonut välillä aika voimallisestikin olemassaolostaan. Vaan eipä kerro enää. Myös koholla ollut lämpö on palannut aika lähelle normaalilukemia - paljon aikaisemmin, kuin onnistuneessa raskaudessa. Nenä on kyllä tukossa, mutta sitä taitaa selittää kaikkein eniten tällä hetkellä riesanani jo reilut kolme päivää ollut saatanallinen flunssa. Samainen flunssa ei ole antanut minun nukkua, kuin yksittäisiä silmäyksiä viimeisen neljän yön aikana. Pitikin tähän väliin saada tuo tauti stressaamaan kehoani!

Raskauden varmistuttua, mieleeni hiipi ensimmäisenä pienimuotoinen pakokauhu siitä, miten selviäisin toisen kerran edellisessä raskaudessa lähes koko ajan piinanneesta infernaalisesta pahoinvoinnista. Ehdin melkein iloita tajuttuani, että edellisessä raskaudessa se piinasi minua jo tässä vaiheessa - ehkei samanmoista tällä kertaa tulisikaa! Tunne taipui kuitenkin ilon sijaan hyvin äkkiä huoleksi - yön pimeinä tunteina jopa pieneksi paniikin poikaseksi. Nyt maksaisin mitä vain, että saisin edes pienen muistutuksen tuosta ympärivuorokautisesta elämäni darrasta.

Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä - tuhruvuoto. Sieltähän se taas tuli, se ehkä eniten pelkäämäni asia. Tuli tuhruvuotoa onnistuneessakin raskaudessa. Kahdesti. Ja ihan oikeaa vertakin. Ja hyvin yleistäkin se on. Taitaa jopa olla yleisempää, kuin se, ettei sitä tulisi. Silti tuo tuhruvuoto yhdistyy mielessäni edelleen hyvin vahvasti ensimmäiseen, kesken menneeseen raskauteen. Tuo alkuraskaus oli myös hyvin vähäoireinen - hyvin samanlainen kuin tämä.

Olin osannut kuitenkin varautua myös siihen, ettei toiveeni helposti luotettavasta raskaudesta välttämättä toteutuisi. Uskoin kuitenkin vahvasti siihen, että yksi onnistunut raskaus, oma lapsi ja aiempaa kiireisempi arki saisivat aikaan sen, että kaikista mahdollisista raskausmielenrauhani häiritsijöistä huolimatta, aiemmin kokemalleni pelolle raskauden onnistumisesta ei yksinkertaisesti enää olisi samanlaista sijaa mielessäni.

Olin väärässä. Pahemman kerran. Taidan laittaa paukkuni nyt yritykseen selvitä kahden viikon päässä häämöttävään varhaisultraan.

Oikein arvattu

Meille tulee ehkä toinen vauva! ♥ Kyllä, raskaustesti näytti siis positiivista, kuten olin jo aavistellutkin. Oli ihana nähdä puoliskon onnelliset ja helpottuneet kasvot sekä kuulla hänen onnea ja intoa tihkuvat sanansa, kun näytin testin tuloksen hänelle.

Viimeistään tuossa vaiheessa tajusin kuitenkin myös sen, että nämä reilut seitsemän kuukautta yrittämistä oli alkanut nakertaa jo hänenkin uskoaan meidän mahdollisuuteen saada toinen lapsi (alkuun). Tai ainakin saada se (alkuun) aiempia kertoja helpomman ja kivuttomamman kautta.

Ihmeellistä, että sisälläni kasvaa todennäköisesti jälleen pieni ihmisen alku! Tällä kertaa tuo ajatus tuntuu todella erilaiselta, mutta vähintään yhtä ihanalta ja jännittävältä, kuin edellisillä kerroilla. Olin myös päättänyt, etten tällä kertaa aio pelätä niin paljon raskauden onnistumisen puolesta, vaan ainoastaan nauttia (tai kärsiä pahoinvoinnista ym. "arkisista" raskausasioista).

Mutta. Sairastuin eilen korkeaan kuumeeseen. Nyt tietenkin pelkään, että kuume vaurioittaa pientä ihmisen alkua. Olen onnistunut myös kehittämään mielessäni tarinan siitä, kuinka kuume johtuu siitä, että kehoni yrittää päästä sisällään kasvavasta uudesta ihmisen alusta eroon. Hullua, tiedän.

Ehkä?

Nyt jännittää. Viikon verran minulla on ollut epätavallinen olo. En oikein osaa tarkemmin kuvailla oloni epätavallisuuden luonnetta, mutta epätavallinen se on.

En ole vielä tehnyt raskaustestiä, sillä sen aika on pisimmän kiertoni mukaisesti vasta huomenna. Mielessäni on kuitenkin viime päivinä herännyt vahva epäilys siitä, että olemme kuin olemmekin onnistuneet saamaan raskauden alkuun. Oloni on tämän asian suhteen sen verran varma(hko), että olen uskaltanut sanoa sen jo puoliskolleni ääneen. Niin monta kertaa olen näissä asioissa pettynyt, etten kovin helposti näitä ääneen sano - jotenkin se pettymys ääneen ilmaistun toiveen haihtuessa tuhkana tuuleen, on niin käsittämättömän suuri.

Tällä kertaa epäilykseni ääneen sanomista on tainnut helpottaa se, että minulla oli Tiitiäisen raskauden alkaessa samalla tavoin hyvin vahva aavistus siitä, että sisälläni kasvaa pieni ihminen. Ikinä muulloin minulla ei ole ollut tällaista oloa - ei edes keskenmenoon päättyneen raskauden kohdalla.

Huomenna on siis testipäivä. (Jos vain jossain välissä ehdin apteekkiin!). Olisihan se aikamoista, jos raskaus olisi alkanut heti ensimmäisestä onnistuneesta hoitokierrosta! Toki ihan ensimmäisestä yrityskierrosta ei tietenkään ole kyse, yritys kun on aloitettu jo maaliskuun alussa.

O niin kuin ovulaatio

Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että vasemmassa munasarjassani oli kuin olikin kypsynyt yksi ylhäinen munarakkula. Kuin ihmeen kaupalla se pari päivää aikaisemmin muita munarakkuloita halkaisijaltaan vain reilun millin suurempi rakkula oli siis onnistunut voittamaan kamppailun ja kasvamaan 20 mm:n johtofollikkeliksi. Muut lukuisista munarakkuloista olivat hävinneet.

Myönnän rehellisesti, että viime tiistaina ultraan mennessäni en osannut lainkaan odottaa tilanteen olevan mitään tuonne päin. Seitsemän kuukautta yritystä ilman yhtäkään kiertoa, jolloin oltaisiin oikeasti päästy yrittämään on kyllä tehnyt tehtävänsä.

Tämä oli siis neljäs ja ensimmäinen onnistunut ovulaation induktio, mitä ennen minulla ei ollut todistettavasti ollut ainuttakaan ovulaatiota sitten viime maaliskuun alun, jolloin aloitimme varsinaisen raskauden yrittämisen.

Sain myös ensimmäistä kertaa eläessäni napattua ovulaation tikulle! Kyllä. Kiitos monirakkulaisten munasarjojeni, ovulaatiotestien tekeminen on ollut yhtä helvettiä. Koskaan ei ole ollut mitään käsitystä siitä, milloin pitäisi alkaa testaamaan ja jos olenkin testannut koko kierron, en kuitenkaan ole saanut tikutettua plussaa.

Tästä traumatisoituneena en ole koskaan aiemmin käyttänyt hoitokierroissa ovulaatiotestejä - ollaan vain pyritty säännöllisesti harrastamaan seksiä, kun ultran perusteella munarakkula on ollut tarpeeksi suuri. Minulla nousee ovulaation myötä lämmöt sen verran selvästi ja ovulaatiolima ehtyy, että on aika selvä, milloin ovulaatio on ohi. Myös inhat alavatsakivut kertovat ovulaation olevan käsillä. (Varsinaisia petipuuhafiilisten karkottajia muuten nuo kivut!)

Nyt on siis todennettu ovulaatio takana ja raskauden mahdollisuus olemassa. Noin 15 prosenttiako se on? Olo on todella helpottunut - kyllä niillä hoidoilla ilmeisesti on edelleen mahdollista saada yksi munasolu kypsymään ja irtoamaan. Toivoa siis on.

Vähän hävettää omat reaktioni viime kuukausien aikana. Kuinka helposti sitä onkaan taas vaipunut epätoivoon! Toisaalta aiempien kokemusteni ja niiden synnyttämien tuntemusten valossa ei mitään muuta kai ollut odotettavissakaan. Vastoinkäymiset väistämättä kaivelevat vanhoja haavoja auki ja onhan se niinkin, että oma ikänikin alkaa jo pahemman kerran painaa, minkä takia edellisen kierroksen mahdollinen toisinto pelottaa.

Toivotonta?

Eihän se hyvältä näyttänyt. Taaskaan. En toki tällä kertaa mitään oikein enää osannut odottaakaan.

Vasemmasta munasarjastani löytyi yksi halkaisijaltaan 13 millimetrinen follikkeli sekä aika monta muuta noin 11 mm:n kokoista. Itkua pidätellen katselin ruutua. En uskaltanut kysyä yhtäkään mieltäni askarruttanutta kysymystä, sillä ei kai sitä totuutta oikein millään kauniimmaksi saa enkä uskaltanut ottaa riskiä siitä, että todellisuus tilanteesta olisi vielä ymmärtämääni kehnompi.

Siihen käsitykseen jäin, että tuosta yhdestä hieman muita isommasta follikkelista voisi periaatteessa edelleen kypsyä ylhäisen yksinäinen johtofollikkeli. Samalla ymmärsin lääkärin puheista, ettei tilanne näytä kuitenkaan mitenkään lupaavalta.

Jos jälleen kypsyy useampi munarakkula (jos yksikään nyt lopulta edes valmiiksi asti kypsyy), on meillä vuorossa parin kierron hoitotauko, vaikkei Letrozolin elimistöön pitäisi kertyäkään. Toki hoitotauolle löytyy varmasti muitakin perusteluja. Minun kohdallani kahden kierron tauko tarkoittaa pahimmillaan jopa puolta vuotta, ellei avuksi oteta keltarauhashormonia. En tiedä, onko sen ottamisesta tällaisessa tilanteessa edes hyötyä. 

Follikkeliultra osui tällä kertaa viikonlopun takia kierron päivälle 10, kun aina aiemmin olen käynyt 12. päivänä. Voi siis tietenkin olla, että munarakkulatilanne on muuttunut, kun tiistaina pitää mennä uuteen ultraan. Aika paljon epäilyttää kuitenkin se tosiasia, että nyt suurin follikkeli oli halkaisijaltaan 13 mm, kun se onnistuneissa hoitokierroissa on 12. kiertopäivänä ollut aina yli 20 mm.

Sentään kohdun limakalvon paksuus ja suurimman follikkelin koko vastasivat aika lailla toisiaan. Ja olihan se yksi follikkeli edes aavistuksen muita suurempi. Ehkä toivoa siis kuitenkin on? Ihan vähän edes?

Täällä taas!

Taas mennään. Olen joutunut nyt kohtaamaan sen tosiasian, ettei oman lapsen saaminen ole poistanut lapsettomuuden traumaa. Olen sukeltanut taas samaan epätoivoon, suruun ja välillä jopa katkeruuteen, jotka tulivat tutuiksi edellisellä yrityskierroksella.

Tällä kertaa koen näistä tuntemuksista kuitenkin vielä edelliskertaa enemmän huonoa omaatuntoa. En siksi, etteikö ihmisellä, jolla on jo lapsi, saisi mielestäni olla tällaisia tunteita. Totta kai saa!

Huono omatuntoni johtuu siitä, että nuo tuntemukset puskevat pintaan, vaikka samaan aikaan Tiitiäinen saa minut onnellisemmaksi, kuin mikään muu voisi saada. Hän saa minut nauramaan päivittäin enemmän, kuin ikinä olen elämässäni nauranut. Koko sydämeni pohjasta. (Toki monesti myös raivon partaalle!) Ja silti minua itkettää. Silti olen epätoivoinen. Tunnen katkeruutta. Tiitiäinen ei tietenkään ansaitsisi äitinsä kuormittuvan tällaisista asioista.

Vaan minkäs teen! Viime kieroon asti olin ihan kunnialla onnistunut pitämään palettini kasassa.
Olihan lapsettomuusklinikan asiakkaaksi palaaminen minulle tietyllä tapaa pettymys, muttei millään tapaa jotain, jota en olisi osannut odottaa.

Tämänhetkisiä tuntemuksiani ruokkii varmasti eniten se, että aktiivista yritystä on takana jo yli puoli vuotta eikä hoidot ole tällä kertaa tuottaneet vielä minkäänlaista tulosta. Emme ole yhdessäkään kolmesta hoitokierrosta päässeet edes yrittämään asti. Mikään ei ole siis herättänyt toivoa onnistumisesta. Toisaalta puoli vuotta ei ole näissä asioissa oikeasti mikään pitkä aika. Etenkään, kun ottaa huomioon, että molemmilla edellisillä kerroilla raskautuminen vei lähes vuoden.

Neljäs hoitokierto alkoi keskiviikkona ja tällä kertaa mennään yhdellä Letrozol-pillerillä vuorokaudessa viiden vuorokauden ajan kierron päivinä 2-6. Viikon päästä perjantaina sitten selviää, onko annostus ollut sopiva. Tiedän, että näissä asioissa olisi tärkeää olla stressaamatta ja luottaa siihen, että hoito tuottaa toivottua tulosta. Yritän kovasti, mutta myönnän, että tällä hetkellä se on vaikeaa.