Odotellessa

Lunta! Helsinkiin satoi eilen lunta niin, että hetken aikaa ikkunasta näkyi todellinen talviparatiisi. Maisemasta innostuneina viritimme puoliskoni kanssa parvekkeelle sunnuntaina ostamamme jouluvalot. Ei varmaan kuulosta kovinkaan ihmeelliseltä, mutta meille molemmille nuo olivat elämäämme ensimmäiset omat jouluvalot omalla parvekkeella. Nyt lumen jo sulettua ne loistavat lämmintä valoaan muistuttaen valkoista hankea. ^^

Sunnuntaina tuli tehtyä muitakin ostoksia ja uusi kotimme alkaa pikkuhiljaa olla kalustettu. Tiitiäisen huoneen sisustuksena toimii kuitenkin vielä muutama purkuvuoroaan odottava muuttolaatikko ja jonkinlainen valikoima irtosälää. Tiitiäistä huoneessa odottavat vain matto ja kehystystä vailla oleva juliste – molemmat vuosia sitten itselleni hommaamia. Mahdollisimman monen tarpeellisen asian aiomme ostaa käytettynä. Vaunut olemme kuitenkin ajatelleet hankkia (lue: pyytää joululahjaksi) uutena.

Muutaman pienen ostoksen tulin Tiitiäistä ajatellen tehneeksi, vaikka olemme yhdessä sopineet jo alkusyksystä, että ensimmäinen asia, jonka Tiitiäiselle hommaamme on Marimekon valkoinen Bo Boo -kuosinen body. Se ostetaan eräästä puoliskoni kotikaupungissa sijaitsevasta suosikkiliikkeestämme. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, kun eteeni osui Tammen kultaisia kirjoja huokeaan hintaan. Haalinkin mukaani kuusi parasta 30 euron yhteishintaan. Lisäksi ostin hauskat virolaista käsityötä olevat puiset papukaijat, jotka riippuvat vieterin päässä.

Itsellenikin pitäisi tehdä ostoksia, kun alkaa talvitakista loppua ympärysmitta eikä monikaan paita enää yletä vatsan yli. Uutena vain en viitsisi ostaa mitään sellaista, jonka käyttöikä minulla jää lopulta muutamaan kuukauteen. Kahdet housut ostin käytettyinä ystäväni ystävältä ja pitäisi kai jaksaa etsiä loputkin käytettyinä. Toki uutena ostetutkin voi myydä eteenpäin, mutta pelkään, etteivät aika ja jaksaminen lopulta riittäisi ja nuo jäisivät nurkkiin roikkumaan.

Vatsa on siis kasvanut jo aika lailla, eikä kenellekään ole varmasti epäselvää, että sisälläni kehittyy pieni ihminen. Olenkin saanut viime viikkoina todella paljon onnitteluita. Nyt niiden vastaanottaminen on jo aiempaa helpompaa, vaikka kyllä se edelleenkin tuntuu oudolta ja toisinaan hieman epämukavaltakin. Eilen illalla totesin kuitenkin puoliskolleni, että tuntuu todella hyvältä saada kollegoilta ja muilta täysin vilpittömiä ja meidän puolestamme iloitsevia onnitteluja. Noista onnitteluista tulee sellainen olo, että ne ihmiset, joiden kanssa päivittäin työskentelen todella välittävät minusta ja siitä, mitä minulle kuuluu. Se tuntuu hyvältä.

Oma oloni on parantunut huomattavasti. Pahoinvointi vaivaa enää ajoittain ja oksennuskin mahtuu viikkoon useimmiten vain kerran tai kaksi. Olen vihdoin jaksanut myös urheilla lokakuun puolivälistä asti useamman kerran viikossa. Minulla alkoi viime keskiviikkona myös mammajooga, jossa keskitytään lähinnä rentoutumiseen ja kehoa avaaviin harjoituksiin sekä valmistaudutaan synnytykseen. Itse pidän rankemmasta urheilusta, mutta ehkä juuri siksi aktiiviset rentotumisharjotukset ovat minulle juuri se oikea harjoittelumuoto raskauden edetessä.

Eniten arkeani haittaa tällä hetkellä huonot yöunet. Olen lähes koko raskausajan nukkunut enemmän tai vähemmän kehnosti ja herään aina aamuyöstä saamatta enää kunnolla unta. Viime viikkoina Tiitiäinen on lisännyt oman lusikkansa soppaan: Kuten olen kertonut, kohdussani taitaa kasvaa todellinen myllääjä. Tuota mylläystä jatkuu toisinaan lähes koko vuorokauden yhteen soittoon, toisinaan rauhottumistaukoja on enemmän ja ne ovat pitempiä.

Ei siinä mitään, onhan se kiva tietää, että pieni on hengissä ja välillä nuo liikkeet tuntuvat todella hauskoilta. Toisinaan tuo lähes tauoton möyriminen kuitenkin ottaa päähän – etenkin osuessaan yöaikaan. Viimeiset kolme yötä ovat olleet tuollaisia. Ensin on vaikea saada unta, kun toinen päättää aloittaa mylläyksen samaan aikaan kuin minä uneni. Seuraavaksi herään joko mylläykseen tai vessaan. Tai ehkä käännän kylkeäni. Niin tai näin, Tiitiäinen aloittaa taas mylläämisen. Ja tämähän toistuu toistumistaan, kunnes herätyskello herättää. ’:D

Hieman kauhunsekaisin tuntein odotan, mitä tuleman pitää, kun Tiitiäinen vielä moninkertaistaa painonsa. Toki hänen kasvaessaan myös tila käy ahtaammaksi, jolloin liikkeisiin ei saa niin paljon vauhtia. Elättelen myös edelleen toiveita, että viimeistään syntymä rauhoittaa pienen myllääjämme tai hän olisi varustettu ainakin omaani ”helpommalla” temperamentilla. Saa nähdä kuinka käy. Puoliskoni vielä naureskelee, että saanpahan maistaa omaa lääkettäni, jos Tiitiäinen minuun tulee. En tiedä, onko hän tajunnut, etten minä ole ainut, joka tuota lääkettä maistaa. Päinvastoin, se tietäisi hänelle tupla-annosta. :’D

Puoliskoni unelmoi eilen illalla siitä hetkestä, kun saamme Tiitiäisen toivottavasti lopulta onnellisesti syliimme. Mietimme yhdessä, miltä se mahtaa tuntua. Tuntuukohan se enemmän luonnolliselta vai omituiselta? Ainakaan tämä raskaana oleminen ei tunnu minusta kovin luonnolliselta. Tai ei tämä varsinaisesti luonnottomaltakaan tunnu, mutta ainakin kovin omituiselta. Vaikka olen biologi, minun on todella vaikeaa ihan konkreettisesti sisäistää sitä ajatusta, että sisälläni kasvaa ja kehittyy toinen ihminen. Myös ajatus imettämisestä tuntuu tietyllä tapaa todella omituiselta ja kaukaiselta. Maaliskuuta odotellessa.